Mikä on pääasiallinen selitys neuvosto- ja maalaisliiton yhteistoiminnalle suomalaista kansakuntaa vastaan?
1. Kekkosen ja perässähiihtäjien pyrkyryys.
2. Maalaisliiton vanhempien isänmaallisten ja rehellisten johtajien syrjäyttäminen ruplakassojen ja vieraan vallan painostuksen seurauksena.
3. MTK-maalaisliiton pyrkimys perustaa ja sementoida maataloustukiaisjärjestelmä. Tämän onnistuninen edellytti moskova-kortin käyttöä sisäpolitiikassa.
4. Suuttumus asevelisosialisteja vastaan, jotka pelastivat maan sodassa ja toistamiseen vaaran vuosina estäessään kommunistien, maalaisliiton ja stalinin pyrkimykset muiluttaa Suomi "Tsekkoslovakian tielle".
1. Kekkosen ja perässähiihtäjien pyrkyryys.
2. Maalaisliiton vanhempien isänmaallisten ja rehellisten johtajien syrjäyttäminen ruplakassojen ja vieraan vallan painostuksen seurauksena.
3. MTK-maalaisliiton pyrkimys perustaa ja sementoida maataloustukiaisjärjestelmä. Tämän onnistuninen edellytti moskova-kortin käyttöä sisäpolitiikassa.
4. Suuttumus asevelisosialisteja vastaan, jotka pelastivat maan sodassa ja toistamiseen vaaran vuosina estäessään kommunistien, maalaisliiton ja stalinin pyrkimykset muiluttaa Suomi "Tsekkoslovakian tielle".
Vastaukset 21
Vanhimmat
5. SDP:n hajoittaminen salamitaktiikalla ja Tanner-Leskisläisten eristäminen ulkopoliittisiin syihin vedoten. Ts. sisäpolitiikan teko ulkopolitiikalla.
Kysymys on virheellisesti muotoiltu eikä sellaiseen ole sen vuoksi olemassa vastausta. Kyse oli tuskin mistään suunnitellusta yhteistoiminnasta. Ja varmasti kyse ei ollut suomalaisen osapuolen kohdalla toimimisesta suomalaista yhteiskuntaa vastaan yhteistyössä Neuvostoliiton kanssa.
Täytyy muistaa millaisessa historiallisessa tilanteessa Suomi oli sodan jälkeen. Länsi ei antanut mitään sitoutumusta Suomelle siitä, että se tulisi puolustamaan Suomen itsenäisyyttä kaikissa tilanteissa. De fakto olimme Neuvostoliiton ohjauksessa tai vähintään puristuksessa. Siinä tilantessa piti löytää ratkaisuja, joilla tuo puristus olisi mahdollisimman väljä ja kivuton. Syntyi ns. Paasikiven linja viisaan poliitikon ja diplomaatin J.K.Paasikiven toimesta. Kokoomuslainen Paasikivi siis paalutti Suome tulevaisuuden tältä osin. Kekkonen oli Paasikiven seuraaja eikä pyrkinyt kumoamaan Paasikiven linjaa vaan päinvastoin vahvistamaan sitä ja ehkä toisinaan enemmän kuin oli tarpeellista.
Kekkonen ja hänen lähipiirinsa halusi tässä tilanteessa tehdä itsestään korvaamattoman ja vallan monopolisoiminen "ystävällismielisille" mahdollisti yhä suuremman vallan myös maan sisäpolitiikassa. Tätä tilaisuutta Kepu käytti hyväkseen. Hillopurkille tulijoita alkoi riittämään varsinkin siinä vaiheessa, kun havaittiin neuvostokaupan edut. Suomi sitoutettiin Neuvostoliittoon siis sekä ulko- ja turvallisuuspoliittisista että myös kauppapoliittisista syistä. Lisäksi meillä vallitsi usko Neuvostoliiton ikuisuuteen ja itse asiassa Kekkonen arveli sosialismin mahdollisesti jopa leviävän ja voittavan kapitalismin ajan kuluessa. Vieä 1980-luvulla Paavo Väyrynen rakensi politiikkaansa vahvasti siihen uskoon, että Neuvostoliitto ei tule hajoamaan koskaan. Eennemmin siis uskottiin sosialismiin siirtyvien maiden määrän kasvuun kuin hupenemiseen. USA kävi jopa sotia estääkseen tämän kehityksen.
Jälkeenpäin arvioiden ja tuona aikana itse eläneenä, sanoisin, että valittu linja oli aika vaihtoehdoton, jos halusimme pysyttäytyä itsenäisinä. Tämä aiheutti kyllä paljon outoja ilmiöitä politiikkaan eikä tuntunut aina kovin hyvältä. Niitäkin oli, jotka käyttivät tilannetta häikäilemättä hyväkseen ajaakseen omia etujaan. Ennen muutahan näitä löytyy Kepusta, joka oli neukkujen suosikkipuolue taistolaisten ohella. Suuri hirvitys sovien jälkeen neukuille oli tannerilainen SDP ja kestovastustajana Kokoomus, joka oli poliittisessa paitsiossa vuoteen 1987 saakka. Samoin Vennamon SMP, jonka paitsioasema tosin taisi johtua enemmän Kekkosesta ja Kepusta kuin neukuista. Mauno Koivisto muutti sitten presdienttinä tilanteen sekä Kokoomukselle että SMP:lle suotuisammaksi.
Kekkonen ei tietoisesti halunnut tehdä itsestään korvaamatonta NL:n silmissä, päinvastoin, hän tuskaili useinkin sitä, ettei maasta löydy vahvoja poliitikkoja, jotka kykenisivät luomaan luottamukselliset suhteet itänaapuriin ja samalla pitämään Suomen itsemääräämisoikeuden kirkkaana.
Edes Karjalainen, Väyrynen jne. eivät Kekkosen silmissä olleet riittävän isänmaallisia ja vahvoja pitämään NL:n vaikutusvaltaa Suomen asioihin kurissa.
Lue Kekkosen omia kirjoituksia, nehän ovat kaikkien saatavilla nykyisin, äläkä vain niistä toimitettuja kirjoja. Ymmärtäsit kenties paremmin.
SDP:n ongelma oli puolueen sisäinen, sen sodanaikana virinnyt "rauhanoppositiohenki" sysättiin sivuun ja jatkettiin Tannerilaista vastakkainasettelun linjaa suhteessa NL:oon. Asevelisosialistit liittoutuivat mieluummin Kokoomuksen kuin K-linjan kanssa. K-linja ymmärrettynä tässä yhteydessä laajemmin kuin kepun sisäisenä jakona.
Kekkonen ymmärsi Neuvostoliiton muuttuneen strategian. Moskavan arkistoista on paljastunut materiaalia, joka osoittaa, kuinka NL halusi nimenomaan kauppasuhteilla sitoa Suomen omaan etupiiriinsä aiemman sotilaallisen uhittelun sijaan. SDP ja muut taantumukselliset elivät vielä sota-ajan henkisissä juoksuhaudoissa.
Toisaalta lännessä ymmärrettiin, että supistamalla Suomen idänkauppaa voitaisiin maa irrottaa NL:n poliittisesta vaikutuspiiristä. Tämän takia pyrittiin mm. supistamaan Suomen metalliteollisuuden ja laivateollisuuden tuotantoa. Länsi rajoitti mm. sellaisten tavaroiden vientiä Suomeen, joita Suomen teollisuus tarvitsi NL:n tilauksia varten.
Kekkonen taisteli tuota NL:n strategiaa vastaan, kuin myös pyrki hankkimaan pannaan julistettuja länsituoteita. EEC taisto 70-luvulla kuvaa kekkoslaisuutta hyvin. Silloinhan SDP oli tehnyt totaalikäännöksen ja makasi idealistisesti rähmällään idän suuntaan. Kekkonen porvaripuolueiden tuella taisteli pragmaattisesti eurooppalaisten ja läntisten vapaakauppasuhteiden puolesta, kun taas SDP sekä SKDL harasivat vastaan minkä kykenivät. Onneksi Kekkonen teki mitä piti.
Tutki hyvä mies noita alkuperäis dokumentteja joita nyt on saatavilla netinkin kautta. Sinä elät jossain 1990n luvun historiantulkintojen harhassa, päivitä tietosi niin demari kuin oletkin (demareille tunnetusti puolueettoman tiedon omaksuminen itsenäisesti on lähes mahdotonta, tarvitaan "virallinen" lähde)
>>Suuri hirvitys sovien jälkeen neukuille oli tannerilainen SDP ja kestovastustajana Kokoomus, joka oli poliittisessa paitsiossa vuoteen 1987 saakka. Samoin Vennamon SMP, jonka paitsioasema tosin taisi johtua enemmän Kekkosesta ja Kepusta kuin neukuista. Mauno Koivisto muutti sitten presdienttinä tilanteen sekä Kokoomukselle että SMP:lle suotuisammaksi.<<
SMP:n paitsioasema johtui Veikko Vennamosta itsestään. SMP:llehän tarjottiin hallituspaikkaa ainakin vuoden 1970 vaalien jälkeen, kun keskustapuolue oli kokenut murskatappion ja siitä masentuneena jopa vaati päästä oppositioon. Vennamo ei hallitukseen erilaisin venkoiluin suostunut ja on itse kommentoinut ratkaisuaan sillä, että niin kokematon porukka olisi hajonnut välittömästi hallituspolitiikan reaaliteettien edessä. Kuten muistamme, Soini teki samanlaisen ratkaisun vuoden 2011 vaalien jälkeen asettamalla niin tiukat ehdot hallitukseen osallistumiselle, ettei mukaantulo ollut realistista. Soinin motiivit olivat pohjimmiltaan samat kun Vennamollakin.
Pian vuoden 1972 vaalien jälkeen SMP:n eduskuntaryhmä sitten hajosikin, ja jatkossa puolueen kannatus romahti. Se ei tehnyt Vennamosta yhtään hallitushalukkaampaa.
Kokoomuksen oppositioasema 1970-luvulla johtui yhtäältä siitä, että suurin puolue SDP ei SKDL:n takia uskaltanut mennä sen kanssa hallitukseen ja toisaalta siitä, että porvarienemmistö oli liian niukka ja hallitusta sen pohjalle vaikea rakentaa. Jos tässä tilanteessa jotain puoluetta boikotoitiin, se oli Kristillinen liitto, joka veti Suomen virallisen ulkopoliittisen linjan vastaisesti avoimesti Israel-myönteistä linjaa ja sisäpolitiikassaankin keskittyi lähinnä keskioluen vetämiseen pois kaupoista ja uuden aborttilain kumoamiseen.
Se vain ihmetyttää, että vaikka eduskuntaan tuli selvä porvarienemmistö 1980-luvulla, vasta vuonna 1987 kokoomus pääsi hallitukseen.
Taidat olla siis demari, kun en nyt havaitse kovin paljon sellaista, mistä pitäisi olla eri mieltä. Jos olemme siis samaa mieltä ja minä olen kuten väität demari, sellainen johtopäätös, että sinäkin olet demari, on lähellä. Se tosin ehkä mairittelee sinua liikaa, joten en jatka siitä tämän enempää.
Kyllä Kekkonen piti itseään korvaamattona. Hän on voinut tietysti voivotella kirjoituksissaan sitä, että hänen veroistaan ei löydy Suomesta. Sillä lailla voi vakuuttaa itselleen olevansa korvaamaton. Mauno Koivisto on esimerkiksi Kakkesen aikalaisia ja hänestä tuli presidentti, joka kaudellaan osoitti, ettei Kekkonen ollut korvaamaton. Miksi siis Kekkonen ei kyennyt näkemään Koivistoa sopivana seuraajanaan varsinkin, kun nähtiin millaisen suosion Koivisto oli saanut myös kansan keskuudessa. Kekkonen itsehän ei päässyt koskaan nauttimaan vastaavasta kansan suosiosta.
Ei Kekkosen toiminnassa voi nähdä mitään merkkejä siitä, että hän taisteli NL:n kaupan laajentamista vastaan. Päinvastoin sitä pyrittiin koko ajan laajentamaan myös suomalaisten avituksella. Kekkonen ja Karjalainen kävivät henkilökohtaisesti tekemässä tätä markkinointityötä itään. EEC-hanke on Suomen näkövinkkelistä nähtävä vain kaupallisena laajentumispyrkimyksenä. Halusimme kasvattaa sekä idän kauppaa että länsikauppaa.
Mitä sitten tulee erilaisiin sodan jälkeisiin linjoihin, on minusta myös ymmärrettävää, että NL:a ja sen tavoitteita kohtaan esiintyi suuria epäluuloja. Erityisen voimakkaita nämä epäluulot olivat senkin vuoksi, että Hertta Kuusinen ilmoitti, että Tshekkoslovakian tie on myös meidän tiemme. NL:n ote Suomeen vaihteli. Stalinin kaudella luotiin niskalenkkiote Suomesta, Hrustsevin kaudella ote välillä löyseni sen mukaan millainen maailmanpoliittinen tila sattui olemaan ja Brezhnevin kaudella ote taas tiukkeni siihen saakka, että alettiin ehdotella jo yhteisiä sotaharjoituksia, joihin Ahti Karjalainen typeryyksissään tarttuikin. Tässä vaiheessa Kekkonen ilmseisesti tajusi lopullisesti, että Karjalainen olisi hänen seuraajanaan täysi katastrofi.
Tannerilaiset asevelisosialistit näkivät siis NL:n arvoituksellisena ja epäluotettavana sopimuskumppanina ja suuntautuivat länteen. Heidän arviointivirheensä oli siinä, että länsi ei olisi lähtenyt mihinkään riskipeliin Suomen takia, vaikka pyrkikin CIAn toimesta torppaamaan demarien avulla kommunismin leviämisen ja siinä onnistui. Paasikivi taas ei luopumut perinteisestä näkemyksestään, jonka mukaan oma apu on luotettavin ja paras apu. Eli pitiä luovia ihan omalla paatilla näiden karikoiden läpi. Siitä tulikin sitten melkoinen peli, missä oli paljon erilaisia nappuloita. Pääosassa oli kuitenkin määrätynlaisen luottamuksen ilmapiirin luominen eli neukuille vakuutettiin eri tavoin, että tiukan paikan tullen Suomea ei voisi käyttää minkään sotilaallisen operaation kauttakulkumaana NL:a vastaan. YYA-sopimuksen artikloilla tämä sitten sinetöitiin. Neukuille riitti, että Suomi pysyy tässä kohdin tiukasti talutushihnassa. Neukkujen näkemys Suomeen oli ennen muuta ulko- ja turvallisuuspoliittinen, mutta Suomella nähtiin varmaan arvoa myös ikkunana länteen ja esimerkkinä siitä, kuinka sosialistinen Neuvostoliitto kykenee rauhanomaiseen rinnakkaineloon markkinatalousmaan kanssa eikä siten muodosta mitään uhkaa.
Tässä on kyllä todella lajissaan erikoinen historian väärennys. Veikko Vennamon SMP:lle ei todellakaan tarjottu mitään hallituspaikkaa vaalivoiton jälkeen. Ainoa todellinen tarjoaja olisi voinut olla Urho Kekkonen ja hän nimenomaan piti sekä SMP:n että Kokoomuksen osallistumista hallitukseen mahdottomana ulko- ja turvallisuuspoliittisiin syihin vedoten. Jos tarjojia on esiintynyt, nämä ovat olleet vallattomia feikkejä.
SMP:n menestys sekä eduskuntavaaleissa että Vennamon ja Wirkkusen menestys presidentinvaaleissa olivat Kekkoselle suuri järkytyksen aihe. Hän oli henkilökohatisesti loukkaantunut näiden menestyksestä. Se oli valtava arvovaltatappio Kekkoselle. Siinä oli samaa mentaliteettiä kuin Hitlerillä, joka omasta mielestään pani kaikkensa likoon Saksan puolesta mutta jonka Saksan kansa sitten Hitlerin oman tulkinnan mukaan petti. Sellaisessa tilanteessa ei olisi tullut kuulonkaan, että Kekkonen nimittäisi hallituksen, missä olisi näistä puolueista jäseniä. Kyllä jokainen Kekkosen lähipiiriin kuulunut tämän realiteetin ymmärsi. Presidentin asema oli vähän toinen kuin nykyään. Seurauksena olikin sitten Kekkosen käytännössä johtamia vähemmistöhallituksia. Hyvä on pitää mielessä myös Johannes Virolaisen ilmoitus siitä, että ns. yleiset syyt estävät eräitä puolueita pääsemästä hallitusvastuuseen. Kekkonen "riemastui"myös Virolaisen sanoista niin paljon, että vaati tämän erottamista sekä puolueensa johdosta että eduskunnan puhemiehen tehtävistä. Tämä oli presidentiltä ennen kokematon ja törkeä valtaoikeuksien ylitys mitä ei ole nähty myöskään sen jälkeen.
Ikävästä tilanteesta päästiin hetkeksi eroon hajottamalla SMP. Siinä oli ulkopuolisten tietoista hajotustoimintaa ja asiaa hoidettiin rahalla. Veikko Vennamo ymmärsi tämän eikä turhaan puhunut seteliselkärankaisista. Veikko Vennamo oli myös kovan luokan politiikko. Jos Väyrystä pidetään omapäisenä ja jääräpäisenä poliitikkona, hän ei ole laatuaan ensimmäinen. Vennamo oli toisin kuin Väyrynen, kaiken lisäksi hauska ja vihdyttävä poliitikko, joka teki politiikasta suoranaista kansanhuvia. Soini matkii letkautuksillaan Vennamoa, mutta ei ole mielestäni läheskään yhtä nokkela ja tilannetajuinen kuin mitä Vennamo oli. Veikko Vennamo oli kyllä poikkeuksellinen lahjakkuus omassa kategoriassaan Suomen politiikassa.
Kas kun Vennamo itse ei koskaan ottanut katkerana puheeksi, että muka Kekkonen olisi estänyt SMP:n nousun hallitukseen. Tällainen lausunto on tietysti voinut jäädä minulta huomaamattakin. Jos löydät tästä lähteen, ole hyvä kerro.
Tuosta Vennamon väitteestä, että hänen puolueensa hajotettiin rahalla, löytyy kyllä lähteitä yllin kyllin. Se on kuitenkin silkkaa katkeran miehen valhetta. Inhimillistä kyllä siinä mielessä, ettei Vennamo voinut itse myöntää, että hänen porukkansa enemmistö sai tarpeekseen siitä, etteivät saaneet puhua vapaasti omassa eduskuntaryhmässään. Vennamo oli siinä diktaattori ja monille ilkeäkin.
Kekkonen käytti kuoliaaksi halaamisen taktiikkaa varsin monissa manöövereissään, mihin perustui esimerkiksi se, että hän niin mielellään puhui SKDL:n mukaan hallitukseen, vaikka taistolaiset puolueen sisällä sitä lähes aina vastustivatkin. On totta, ettei Kekkonen soveltanut SMP:hen samaa puhumista, mutta en kuitenkaan usko, että hän olisi asettunut esteeksi, jos Vennamo olisi ollut hallitukseen tuloon itse valmis normaaleilla ehdoilla eli luopunut soinimaisista vaatimuksistaan.
Voisit myös kertoa lähteen, missä osoitetaan puheiden tai kirjoitusten muodossa Kekkosen pitäneen kokoomuksen valtasuuntauksen osallistumista hallitukseen mahdottomana ulko- ja turvallisuuspoliittisiin syihin vedoten. Sitä paitsi hän nimitti 1950-60 -luvuilla kolme hallitusta, jossa kokoomus oli mukana ja 1970-luvulla tarjosi peräti pääministerin salkun Juha Rihtniemelle ja Harri Holkerille. SDP ja keskusta eivät kuitenkaan käyneet tosimielellä heidän kanssaan hallitusneuvotteluihin.
Virolainen lieneekin tarkoittanut yleisillä syillä sekä 1970-luvun SDP:n suhtautumista kokoomukseen että sitä, ettei itse halunnut valtapoliittisista syistä antaa kokoomukselle tilaisuutta muokata hallituspolitiikkaa vähemmän keskinäiseen kaupankäyntiin perustuvaksi kuin mihin keskustapuolue oli SDP:n kanssa tottunut. Kekkosen kimmastumisen syy oli juuri Virolaisen käyttämä epämääräinen ilmaisu, josta tehtiin oitis ulkopoliittinen tulkinta. Olisi kertonut syyn suoraan, niin Kekkonenkaan ei olisi hermostunut, mutta eipä Lohjan miehen kantti kestänyt.
Anteeksi, en ymmärtänyt, ettet ole historiaa tutkinut kuin pintapuolisesti. Tein liian syvällisen kirjoituksen sinun se ymmärtää. Koetetaan yksinkertaistaa.
Kyllä Kekkonen pyrki rajoittamaan Suomen liiallista sitoutumista idänkauppaan. Hänen johdollaan mm. määritettiin idänkaupalle yläraja suhteessa kaikkeen ulkomaankauppaan, sitä tosin venytettiin aikaa myöten aina 25%:n saakka ns. punaisten vuorineuvosten painostuksella.
Toisaalta Suomi pyrki hankkimaan Kekkosen (tämän ollessa pääministeri) johdolla länsilainoja vientiteollisuutensa kehittämiseen (tuolloinhan yritystenkin lainat neuvoteltiin Suomen Pankin kautta). Suomelle antamilla luotoillaan länsi tuki suomalaista perinteistä puujalostusteollisuutta, jonka vienti suuntautui nimeomaan länsimarkkinoille. Esim. vuoden 1952 tammikuun USA:n luoton ehtona oli Suomen sitoumus käyttää varoja puujalostusteollisuutensa kehittämiseen.
Näillä järjestelyillä siis vahvistettiin länsikauppaa ja pyrittiin vähentämään riippuvuutta idänkaupasta.
SDP:n 1957 puoluekokous (Tannerin paluu, Fagerholmin hallitus) oli käännekohta, jonka jälkeen NL pyrki kauppasuhteilla pelaamalla vaikuttamaan suoraan Suomen sisäpolitiikkaan, lopulta tilanne kärjistyi ns. yöpakkasiksi, jotka olivat suora seuraus SDP:n oikeistosiiven noususta puolueen johtoon.
Tilanteen rauhoituttua myös NL ryhtyi lainottamaan Suomea ehdolla, että lainoilla kehitetään pohjoisen Suomen teollisuutta. Näinhän Kekkosen johdolla sitten tehtiinkin. Syntyi mm. valtio-omisteista raskasta terästeollisuutta. Taustalla oli tottakait myös geopoliittisia intressejä. Pohjois-Suomeen ei haluttu tyhjiötä jonka Nato voisi helposti täyttää.
Kekkonen käytti omalla tavallaan hyväksi Suomen asemaa NL:n naapurina. Hän hankki pääomia ja kauppasuhteita yksityisille yrityksille lännestä, ja valtioyhtiöille idästä. Näin Suomi kykeni vaurastumaan vaikka omat pääomavarannot olivat heikot. Onneksi meillä oli Kekkonen eikä esim. demarit päässeet suhmuroimaan asioita.
Ei sinu tarvitse pyydellä anteeksi. Toisessa kappaleessasi esittämäsi tarina puhuu puolestaan. Punaiset vuorineuvokset jyräisivät Kekkosen ja idänkaupan yläraja nousi. Eli kun Kekkonen halusi laskea rajaa, niin se olikin lopulta korkeampi kuin lähtötaso. Hupaisaa.
Kyllä poliittisella puolella tietysti nähtiin riski siinä, että riippuvuus idänkaupasta kasvaisi ylisuureksi. Tämän riskin tajusi toki jokainen, joka ei ollut ideologisesti rähmällään itään. Länsikaupan laajentaminen tietysti vähentäisi idänkaupan osuutta, vaikka idänkauppakin laajenisi. Ongelmallista tässä riippuvuussuhteessa oli kuitenkin öljy. Suomi sai sitä suhteellisen halvalla ja ehkä suorastaan sikahalvalla bilateraalikaupan ansiosta, mutta toisaalta se oli energiapoliittinen riski. Tätä riskiä tuskin helpotti se, että ydinvoimala tilattiin itänaapurista eikä varmaan sekään, että tavarajunia vetävät veturit tulivat samasta suunnasta. Ei ehkä sekään, että puolustusvoimien järeä materiaali oli merkinnällä made in CCCP. Ei länsilaajentuminen kaupassa purkanut näitä kriittisiä riippuvuuksia.
Olen kyllä pitkälti samaa mieltä siitä, että onneksi meillä oli Kekkonen. Siitäkin huolimatta, että siitä seurasi maalle paljon myös ongelmia (mm. juuri haja-asutuspolitiikan suosiminen) ja politiikan moraalin rappiota. Demareilla oli kuitenkin tehtävään sen mitat täyttävä ehdokas 1970-luvulla eli Mauno Koivisto. Hän ei ollut ideologisesti rähmällään itään, hän ymmärsi talouspolitiikkaa jne. Hänet erotti Kekkosesta ehkä eniten siitä, ettei hän pyrkinyt edistämään poliittista rappiota eikä vaatimaan eduskunnan puhemiehen eroamista tai muuta yhtä typerää. Koivisto osoitti myös presidenttikaudellaan, että hän kykeni tulemaan hyvin toimeen neukkujen kanssa ja toisaalta sen, että tilaisuuden tullen hän kykeni johdattamaan Suomen myös eroon neukkusidonnaoisuudesta. Tämän arvoa ei Suomessa ei ole ehkä vielä oikein tajuttukaan, miten valtaisa muutos ja onni se oli Suomelle. Suomesta tuli Koiviston kaudella aito länsimaa.
Oikeistodemarilla on joku aukko tiedoissaan ja kova Kekkos kauna. Suomen asema määrättiin Teheranin kokouksessa, jossa länsi antoi myös Suomen Stalinin (neukkujen) etupiiriin. Kylmän sodan etupiiriajattelun merkityksen voi tarkistaa kirjoista. Lyhyesti sanoen Suomi oli täysin yksin, takanaan kaksi hävittyä sotaa.
Kun Kekkosesta tuli presidentti sodan päättymisestä oli kulunut vain kymmenkunta vuotta. 1. ja 2. MS välinen rauha kesti parikymmentä vuotta.
Tuon ajan kuvaan kuului kaikille merkittävänä itseään pitäville kotiryssä ja suurin osa politiikoista joutui tai halusi tärkeilläkseen mielistellä neukkuja yli tarpeen. Tosin emme saa koskaan selville mikä olisi ollut sopiva määrä.
Kekkonen tosiaan uskoi sosialismin etenemiseen ja halusi Suomen olevan voittajan kanssa hyvissä väleissä. Neukkulan romahdusta ei kukaan osannut ennustaa.
Muuten tuo idänkauppa ja pyrkimys lisätä länsi kauppaa on jo aika tyhjentävästi kerrottukin tuossa ylhäällä. Lisättäköön vielä tuo lännen luottamuksen puute, suomalaisten oli vaikea saada uusinta länsiteknologiaa kun se meni kuitenkin idänkaupan myötä neukkulaan.
Itse osan tuosta ajasta muistaen, ei nuo asiat taviksia koskeneet. Suomi oli vapaa maa matkustaa ja elää. Sai matkustaa neukkulaankin itse katsomaan tuota työläisten paratiisia. Töitä ja työttömyyttäkin oli muttei niin pahaa kuin on ollut Koiviston ja kumppaneiden järjestämän 90-luvun aikana ja jälkeen.
SDP:n hajoaminen tapahtui kyllä 1950-luvulla. Asia ei liity Teheranin kokoukseen millään tavalla. Ellei K.A. Fagerholmin vähemmistöhallitus olisi presidentti Paasikiven tukemana pitänyt välejä Neuvostoliittoon viileä asiallisina 1948-1950 itsenäisyys olisi mennyt. Kekkonen sitten tuhosi tämän viileän asiallisen Paasikiven linjan. Lisäksi hän ei puolustanut nimittämäänsä enemmistöhallitusta ns. Yöpakkasten aikaan.
Koivisto on presidenteistämme kautta aikan toiseksi huonoin. Vain Halonen on ollut vielä huonompi.
Koivistolta puuttui oma tahto täysin, ulkopolitiikassa hän kysyi aivan kaikkeen luvan Kremlistä. Koiviston - ja Suomen - onneksi Kremlissä oli vallassa tuolloin ensin seniilit ukonhorot ja sitten vapaamielinen Gorba. Koiviston onneksi myös Tehtaankadulla Stepanov ja Vladimirov vaihtuivat Soboleviin, näin sisäpolitiikassa Koivisto sai vapauksia verrattuna aiempiin aikoihin. Viron ja muiden balttien itsenäisyyden tunnustaminen on hyvä kertomus Koiviston kyvyttömyydestä presidentin tärkeimmässä tehtävässä - ulkopolitiikassa.
Koivisto, totaalisen väärän talouspolitiikan takuumiehenä, ajoi Suomen sen siihenastisen historian pahimpaan lamaan, hirmutyöttömyyteen, konkurssiaaltoon ja omaisuuden uusjakoon.
Koivisto puuttui jopa oikeuslaitoksen toimintaan ohjeistaessaan jo etukäteen niitä Korkeimman Oikeuden presidentin kautta toimimaan pankkien edun mukaisesti tulevissa oikeuskäsittelyissä. Koivisto siis valvoi pankkien etua pienyrittäjien ja yksityisten ihmisten edun sijaan. Niin, olihan hän demari. Demari ei koskana ole tavallisen ihmisen etua ajanut.
Koiviston konklaavin perimmäinen tarkoitus olikin saattaa Suomen pankit EY:n edellytämään kuntoon. Osa pankeista pantiin nurin, jäljelle jääneiden taseista raivattiin kaikki "turha", kuten pienyrittäjien lainat, kiinteistöt jne. roskapankkeihin veronmaksajien kontolle. Poikkeuksena tietysti STS, jolla olikin eniten suhmurointia ja suoraa rikollista toimintaa, se pelastettiin KOP:n sisään ja sen suhmurointeihin osallistuneen johtajat ja juristit saivat suojatyöpaikat KOP:stä.
Koivisto oli Kekkosta neukkusidonnaisempi. Se johtui hänen epävarmuudestaan ja arkuudestaan, minkä takia pelasi varman päälle vanhan liturgiaan nojaten. Hänellä ei ollut pelisilmää Neuvostoliiton johtajien vaihtumiselle ja sikäläisen poliittisen ilmaston muutoksille. Virolaiset arvostivat 1990-luvun alussa pääministeri enemmän Ahoa, koska tällä oli Koivistoa parempi hoksinki.
En muista esimerkiksi Kekkosen päiväkirjoista, kommentoiko hän Koivistoa mahdollisena manttelinperijänään. Olettaisin että hän luotti Koiviston ulkopoliittiseen linjaan, mutta saattoi olla niinkin, ettei sanonut asiasta oikein mitään, koska Koivisto oli puheissaan niin vaikeaselkoinen. Ainoa presidenttimme, jonka uudenvuodenpuheita toimittajat ovat joutuneet tulkitsemaan rivien välitkin läpikäymällä.
Koivisto nimenomaan normaalin Parlamentarismin palauttamisen vuoksi ei puuttunut asioihin kuin aivan pakosta. Luultavasti hän kaukaa viisaana jo ajatteli eteenpäin ja Presidentin lähinnä muodollisia valtaoikeuksia.
Virallisen Kekkos-historioitsijan asenne Koivistoon tuli kyllä selväksi jo Kekkos-historiikin päätösosassa. Samaa jatkoi hänen kolmiosainen Koivisto-"historiikkinsa".
Ns. hoksinkia ei voi määritellä ihmisen ulosannin perusteella.
Hoksninki ja Koiviston ulosanti eivät liitykään toisiinsa. Kirjoitin niistä eri kappaleissa. Huono hoksninki liittyi siihen Koiviston näkökykyyn, tarkemmin pelisilmään, jota sokeutti hänen epävarmuutensa Neuvostoliiton suhteen. Jo 1980-luvulla oli vuosia, jolloin Koivistolla olisi varaa jopa lyödä nyrkkiä pöytään. Sellaistahan sinä presidenteissä ja poliitikoissa arvostat.
Riitti kun Koivisto löi nyrkkiä pöytään keväällä 1987. Mutta nyt laitamme vaimon kanssa maailman parhaan bilelevyn Dawid Bowien "Young Americansin" soimaan ja otamme pari lasillista cavaa. Ensi viikkoon.
Kekkonen kommetoi Koivistoa tuskastuneen oloisesti Koiviston pääministerikausilla. Kekkosen tuskastumisen takana oli Koiviston kykenemättömyys päätöksiin, jahkailu ja asioiden vetkuttelu. Mainintoja on niin päiväkirjoissa kuin muissakin Kekkosen kirjoituksissa, myös mm Virolaisen ja Sorsan muistelmissa on tästä mainintoja.
Kekkonen kyllä luotti Koiviston pysyvän ulkopoliitiikan valitulla polulla, Koivisto oli yksi Kekkosen korkeimalle noteeraamia seuraajaehdokkaita. Henkilönä Kekkonen ei arvostanut Koivistoa.
K-linja, Vähemmistökommunistit ja Punaiset Vuorineuvokset aikoivat ratsastaa ns. mustalla hevosella 1982 presidentinvaaliin. Ymmärsivät sitten olla tekemättä sen. Tajusivat luultavasti että diktatuurista vapautuvaa kansaa ei enää voi sumuttaa. Vuonna 1987 Presidentti Koivisto lopetti Maalaisliiton epäparlamentaarisen suosituimmusaseman hallituksia muodostettaessa nujertamalla häpeällisen Kassakaappisopimusyrityksen.
Logiikka heittää vähän häränpyllyä jos Presidentti Koivistoa arvostellaan kylmästä reaalipolitiikasta mutta Kekkosen kohdalla se hyväksytään.
Suomen talouspolitiikassa tehtiin lukuisia virheitä ja oli useita virheidentekijöitä 1980- ja 1990 lukujen taitteessa. Plus itänaapurin muuttunut tilanne. Mutta se ei käsittääkseni liity tähän asiaan.
Ymmärtäähän sen että keskustelu pitää kääntää sivuraiteille Kekkosen puolustajien taholta.
Mielipidepankki tuossa kääntää keskustelun Koivistoon, moitit siis häntä.
Hänen mielikuva Koivistosta vaatii faktojen esiintuomista. Koivisto ei olisi selvinnyt Kekkosen lailla, ellei todellakin naapurin tilanne olisi muuttunut ja sen ote vaikutuspiiristään kirvonnut.
Euroopan sosialistileirin hajoaminen ja itänaapurin tilanne 1988-1991 olisi vaatinut Suomelta päättäväisen ja vahvan johtajan. Kekkonen ei ollut käytettävissä, eikä Koivistosta ollut tekemään niitä nopeita johtopäätöksiä, joita tuolloin olisi tarvittu. Karjala olisi taas osa Suomea jos meillä olisi ollut Kekkosen veroinen presidentti. Ei Väyrynen saati Karjalainen olisi saanut sen enempää aikaan, mutta MPP:n väite, että demareilla oli mitat täyttävä preidentti, on puhdasta paskapuhetta.
Talouspolitiikassamme oli useita virheidentekijöitä, se on totta. Koivisto oli kuitenkin tuon politiikan takuumies, viimeinen lukko. Hän oli navigaattori siinä paatissa, joka painoi silmät ummessa kohden karikkoa.
Kassakaappisopimuksen ohittaminen oli Koivistolta sinänsä hyvä teko, vaikkakin kassakaappisopimuksessa sovitun sijaan nimitetty sinipunahallitus olikin maan talousahdinkoon ajanut Koiviston käsikassara.
OikeistoSosDem hehkuttaa tuota Fagerholmin vähemmistöhallitusta jatkuvalla syötöllä, ei sillä mitään erityisansioita ole Suomen historiassa. Vähemmistöhallituksella ei voi ollakaan. Se hallitsee opposition suostumuksella. SKDL:n syrjäyttämisestä oltiin yksimielisiä.
Teheranin kokouksen etupiirijako ei ehkä aiheuttanut SDP:n hajoamista, mutta Suomen aseman NL:n etupiirissä se määritti. Tanner ei ehkä ymmärtänyt tuota muutosta sotaa edeltävään aikaan palatessaan politiikkaan. Eihän Tanner ymmärtänyt 1930- luvun lopulla sitäkään, että maailmansota on mahdollinen ja loppupuolella jopa todennäköinen.
OikeistoSosDemin kannattaisi lukea yleistä historiaa ja siirtyä noiden vanhojen asioiden kanssa historia saitille.
Koiviston surkeat päätökset talouspolitiikassa ja kyvyttömyys päätöksiin ulkopolitiikassa tulikin jo selväksi, Koiviston perhetuttu Vladimirov ei ilmeisesti antanut lupaa. Sama tyyppihän sai Väyrysenkin sekoilemaan.
Älä puhu puppua ettei Fagerholmin vähemmistöhallituksella ollut erityisiä ansioita Suomen historiassa.
Kemin Kommunistimellakoiden (vallankaappaushankkeiden) kukistaminen 1949.
Löytyy mm. kirjasta.
Salminen Juhani: Kemi Elokuussa 1949-Suomen kohtalon ratkaisu 1996.
s. 317-323.
Totuudenmukainen kuva Koiviston ajasta:
Hannu Lehtilä: Tuntematon Koivisto.