Les Trois Cloches

On sellainen muistikuva, kuin olisin jossakin nähnyt ohjeen, että häissä voisi soittaa kelloja, jos morsiuspari sitä pyytää. Kasteesta ei siinäkään puhuttu mitään. On se muuten veikeätä, kun kaikki puhuvat hääkellojen soitosta, vaikka niitä kukaan ei ole Suomessa kuullut.

Se Tina Arena oli pannut siihen negro spiritualia mukaan. Ei se minustakaan oikein sopinut. Negro spiritualit ovat hyviä semmoisinaan, mutta sekoitettuna ei oikein. Oli se Prêtres´ien laulamanakin vähän liian iskelmällinen lopussa. Édithin versiossa laulajat on selvästi tosissaan. Hienoa!

miettijätärboheemi kirjoitti:

Eipäs olekaan vaan L'hymne à l'amour. Eikä tätä kappaletta kannatakaan esittää kenenkään muun kuin (edesmenneen) Piafin. Se ei yksinkertaisesti kestä kenenkään muun versiota.

Mainitsemasi laulut ovat varmaan Piafin lauluista parhaat, mutta on siellä prujuakin joukossa. Les Trois Cloches on kuitenkin minusta kaikkein paras. Toin sen tälle palstalle siksi, että se kertoo niin tunteisiin vetoavasti, kuinka tuntematon Jean-François Nicot eli koko elämänsä kirkon helmassa.

Huomasin muutamasta sanasta, että ranska on sinullekin tuttu. Varmaan minäkin olisin sitä jo koulussa opiskellut, mutta sitä oli vain kielilinjalla, kun olin taas valinnut matikkalinjan. Miten lie nyt.

Ranskan kieleen tutustuin vasta yliopistossa, jossa luin lukiokurssin verran, mutta koska minulla on aika huono kielipää, ei sen puhuminen oikein onnistu. Kirjallisissa kokeissa menestyin vähän liian hyvin. Siitä saa aivan virheellisen kuvan kielitaidosta.

Mutta. Musiikki ja ranska on kuin yhteen valettu. Ei millään kielellä voi laulaa niin vaikuttavasti. :)

miettijätärboheemi kirjoitti:

Ei meillä ollut lukiossa ranskaa. Tyypillisen huonon onneni mukaan, ei saatu ranskanopettajaa, ja jouduin opiskelemaan sen sijasta haisevassa kemianluokassa, ja kemia oli kenties inhotuin aineeni ymmärrettävistä syistä. Kielilinjalla olin, mutta ei meillä opiskeltu silloin kun englantia, ruotsia ja saksaa.

Myöhemmin aikuisena olen sitten pääasiassa itsekseni opiskellut ranskat ja oikein harmitti, kun kaikki netit ja muut tulivat niin myöhään, eikä se ole mitään turistiranskaa. Olen ollut aina hulluna kieliin. Seuraavaksi olin Hesassa ja juuri minun talossani ei ollut Ranskan tv:tä. Asuin siinä kammottavassa paikassa, jatkuvalla rakennustyömaalla pikkukopissani 8 vuotta ja olin tulla hulluksi, kun pora kävi kaiken päivää. Sitten kun lähdin maalle katsomaan porukkaa, jotka eivät tuota kanavaa olisi tarvinneet, heillä se siellä oli. Ei voinut muuta kuin nauraa. Sitten kun kaiken saa liian myöhään, ei ole enää kiinnostunut. Ja kielitaidollahan ei mitään töitä saa, joten vietän rahatonta boheemin elämääni ja odottelen vanhuutta ja kuolemaani.

Ranskaan pääsin lopulta kun rahaa kertyi, vasta 50-kymppisenä, kun siellä olivat käyneet jo kaikki ne, jotka eivät mitään asiasta ymmärtäneet ja aikaisin jo kaksikymppisenä.

Joku oli kuitenkin kironnut minut ja 2,5 päivää 5 päivän lomasta oli yhtä hellettä matka piloilla ja lopulta 2,5 päivän lähti leijonalta piikki tassusta kun lähdimme Seinen risteilylle siskoni kanssa ja nauroin ja nautin matkasta (jossa lähinnä diskomusiikki soi kovalla ja klisee Piaf tuli sitten viimeksi, mutta ei suosikkikappaleeni, mutta tällä kertaa se ei haitannut). Lähtiessämme pois minusta nuorempi ranskalaismies (35-40?) katsoi jotenkin ihaillen, sillä ymmärsin että leijonan piikin irrottua tassustani minulla oli kasvoilla ranskalaisten joie de vivre. Usein tästä syystä muuten kun lähden kauppaan, ihmiset pilkkaavat minua katkerana ai sinulla menee hyvin vai luullen hyväosaiseksi, eivätkä ymmärrä, että kun saan raahattua itseni ulos ovesta ja lähdettyä kauppaan, olen niin huojentunut, että siinä iloitsen pienestä hetkestä, piikki tassusta lähtee hetkeksi.

Siskoni sanoikin tuolla Ranskan reissulla että istuin kerran (jalkoja pakotti ja matkanteko raskasta) muurilla ja näytin hyväosaiselta. Hän tietää toki hyvin, etten ole, mutta alan ymmärtää miksi ihmiset kadehtivat minua. (Epäilen että kärsin kuumuudesta kai siksi, että äitini odottaessa minua oli kai ihan kammottava helle viimeksi, näin hän on kertonut.)

Olisipa minullakin "joie de vivre" jo täällä maailmassa! Laulelen, että "vaikka jalkani uupuen vaipuu, joka askel mua kotiinpäin vie".

miettijätärboheemi kirjoitti:

Eräs henkilö muuten ryyppäsi itsensä hengiltä, oli niitä mistä kerroit eilen. Kun olin aina luullut että hän on surkeampi kuin minä, suuni meinasi kerran loksahtaa auki, kun sanoin tuon saman joskus hänelle, puolestani voisin vaikka huomenna kuolla, ei hän halunnut. Sitten hoksasin, että siinä taisi olla puoliso, ja vaikka lapset ja lapsenlapset eivät olleetkaan omia, hän halusi elää ja hänellä oli kavereita. Mielenkiintoisinta on, että hänen hautajaisiinsa tuli ihmisiä, mutta minä tiedän, että minä joudun kantamaan itseni aikanaan itse sinne hautaan. Alkoholigeeniä en itse ole saanut, mutta jonkin muun viallisen geenin ilmeisesti, sitä ei ole vielä diagnosoitu...ehkä tiedemiehet tulevaisuudessa saavat selville oman geenini, mutta olen sitten jo haudassa, ja eihän näihin lopulta mitään hoitoa ole.

Toisaalta sanotaan, että kuulemma niitä vanhuksia, joita ei kukaan käy katsomassa, ei sitten hoidetakaan, joten toivottavasti se nopeuttaa aikanaan kuolemaani.

Aika tylsähän tätä elämää on elää, kun päälle 50-vuotias tuntee itsensä 80-vuotiaaksi ja ottaa osaa vanhusten toiveeseen kuolla ja ymmärtääkin sen vielä hyvin.

Olin parinkymmenen, kun sairastin kovaa kuumetautia. Luulin, siis oikeasti luulin, että kuolema armahtaa minut ja pääsen lepoon. Ajatus tuntui sanomattoman kutsuvalta.

Nyt alkoholismia kärsittyäni, edelleen ahdistuneena, mutta Kristuksen sovintoveressä puhdistuneena odota edelleen, että pääsisin niin pian kuin mahdollista "isieni luokse lepoon".