Tuhokapitalismin epäinhimillisten ja luontoa tuhoavien vaikutusten vahingollisuudesta vallitsee osittainen melko laaja yksimielisyys poliittisen kentän eri äärilaitoja myöten. Miten niitä torjua on aikamme keskeisen tärkeä kysymys.
Taustoitan tätä kahdesta poliittisesti eri tavoin ymmärretyn liikkeen näkökulmasta.
Kritiikki vapaakauppauskoa ja sen vaikutusvaltaa vihreässä liikkeessä kohtaan on keskeistä. Noin vuosien 1995-2015 vihreää liikettä voidaan perustellusti syyttää siitä, että sen sisään korruptoitiin ns. markkinaliberaali siipi, joka liittoutumalla talous- ja hallinnollisen eliitin kanssa tuhlasi liikkeen energiaa päästökaupan kaltaisiin vedätyksiin ja luopui Tuhokapitalismin vahvasta sääntelystä tyytymällä mitättömiin kompromisseihin (ja yksilötasolla henkilökohtaisiin etuihin).
Tämän vuoksi liike on elitistynyt ja syystäkin koetaan taloudellisesti Tuhokapitalismista kärsivissä kansanosissa milloin "epäisänmaalliseksi", milloin todellisuudesta ("köyhien arjesta") vieraantuneeksi. Erityisesti alkuperäiskansojen, työttömien ja leikkauspolitiikasta kärsimään joutuvien vähäosaisten keskuudessa. Myönteisiä poikkeuksiakin eri maissa on, toivon mukaan enenevässä määrin.
Kritiikki vapaakauppauskon erittäin voimakkaasta vaikutusvallasta äärioikeiston poliittisiin linjauksiin on niin ikään keskeistä. Vapaakauppauskovaisten tavoin äärioikeiston valtapuolueet syrjäyttävät ilmasto-oikeudenmukaisuuden ajatuksen. Sen "ekofasistisessa" siivessä harjoitetaan väestönkasvun merkityksen liioittelua ja pyritään suuntaamaan epäinhimillisiä kurjistamistoimia "vääränlaisiin köyhiin".
Tämän vuoksi äärioikeisto on uhriutunut ja pyrkii populistisesti käyttämään uhriutumistaan muiden kuin laajimmaksi kannattajakunnakseen arvioimiensa "oikeanlaisten köyhien" vastaiseen kampanjointiin. Tähän se on valinnut uhrille taktisesti soveliaan retorisen kansankiihotuksen (joka eräillä tahoilla ilmenee "vihapuheena"). Vailla vaikutusten arviointia se ajautuu sekä maltillisen oikeiston että vanhan vasemmiston vakiintuneen vapaakauppauskon "hyväksi viholliseksi".
Toivon että poliittisen kentän kaikilla laidoilla täsmällisempi vaikutusarviointi voisi paremmin auttaa ymmärtämään, että Tuhokapitalismin vastaisen liikkeen tulee kantaa yhtäläisesti huolta kaikista Tuhokapitalismin ulkoistetuista kustannuksista. Luonnolla, työntekijällä ja työntekijän tuotteen ostajalla on yhteinen iso vihollinen.
Ilmastonmuutoksen aikakauden Tuhokapitalismikritiikki voidaan kiteyttää kolmeen toisiinsa kiinteästi liittyvään vaikutusalueeseen seuraavasti:
Kantamatta yhteiskuntavastuutaan Tuhokapitalismi a) ulkoistaa ympäristölle aiheutetut valtavat kustannukset tavallisten ihmisten maksettavaksi (saasteet ym.), b) ulkoistaa tuottajilleen aiheutetut kustannukset heidän itsensä maksettavaksi (jättityöttömyys, hiostus ym.), c) ulkoistaa tuotteidensa kuluttajille aiheutetut kustannukset tavallisten ihmisten maksettavaksi (kelvoton roina ja kehnot palvelut).
Taustoitan tätä kahdesta poliittisesti eri tavoin ymmärretyn liikkeen näkökulmasta.
Kritiikki vapaakauppauskoa ja sen vaikutusvaltaa vihreässä liikkeessä kohtaan on keskeistä. Noin vuosien 1995-2015 vihreää liikettä voidaan perustellusti syyttää siitä, että sen sisään korruptoitiin ns. markkinaliberaali siipi, joka liittoutumalla talous- ja hallinnollisen eliitin kanssa tuhlasi liikkeen energiaa päästökaupan kaltaisiin vedätyksiin ja luopui Tuhokapitalismin vahvasta sääntelystä tyytymällä mitättömiin kompromisseihin (ja yksilötasolla henkilökohtaisiin etuihin).
Tämän vuoksi liike on elitistynyt ja syystäkin koetaan taloudellisesti Tuhokapitalismista kärsivissä kansanosissa milloin "epäisänmaalliseksi", milloin todellisuudesta ("köyhien arjesta") vieraantuneeksi. Erityisesti alkuperäiskansojen, työttömien ja leikkauspolitiikasta kärsimään joutuvien vähäosaisten keskuudessa. Myönteisiä poikkeuksiakin eri maissa on, toivon mukaan enenevässä määrin.
Kritiikki vapaakauppauskon erittäin voimakkaasta vaikutusvallasta äärioikeiston poliittisiin linjauksiin on niin ikään keskeistä. Vapaakauppauskovaisten tavoin äärioikeiston valtapuolueet syrjäyttävät ilmasto-oikeudenmukaisuuden ajatuksen. Sen "ekofasistisessa" siivessä harjoitetaan väestönkasvun merkityksen liioittelua ja pyritään suuntaamaan epäinhimillisiä kurjistamistoimia "vääränlaisiin köyhiin".
Tämän vuoksi äärioikeisto on uhriutunut ja pyrkii populistisesti käyttämään uhriutumistaan muiden kuin laajimmaksi kannattajakunnakseen arvioimiensa "oikeanlaisten köyhien" vastaiseen kampanjointiin. Tähän se on valinnut uhrille taktisesti soveliaan retorisen kansankiihotuksen (joka eräillä tahoilla ilmenee "vihapuheena"). Vailla vaikutusten arviointia se ajautuu sekä maltillisen oikeiston että vanhan vasemmiston vakiintuneen vapaakauppauskon "hyväksi viholliseksi".
Toivon että poliittisen kentän kaikilla laidoilla täsmällisempi vaikutusarviointi voisi paremmin auttaa ymmärtämään, että Tuhokapitalismin vastaisen liikkeen tulee kantaa yhtäläisesti huolta kaikista Tuhokapitalismin ulkoistetuista kustannuksista. Luonnolla, työntekijällä ja työntekijän tuotteen ostajalla on yhteinen iso vihollinen.
Ilmastonmuutoksen aikakauden Tuhokapitalismikritiikki voidaan kiteyttää kolmeen toisiinsa kiinteästi liittyvään vaikutusalueeseen seuraavasti:
Kantamatta yhteiskuntavastuutaan Tuhokapitalismi a) ulkoistaa ympäristölle aiheutetut valtavat kustannukset tavallisten ihmisten maksettavaksi (saasteet ym.), b) ulkoistaa tuottajilleen aiheutetut kustannukset heidän itsensä maksettavaksi (jättityöttömyys, hiostus ym.), c) ulkoistaa tuotteidensa kuluttajille aiheutetut kustannukset tavallisten ihmisten maksettavaksi (kelvoton roina ja kehnot palvelut).
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tarjoatko tuhososialismia tilalle?
En. Olen oppinut karsastamaan kaikkia autoritatiivisia yhteiskuntamalleja. Se mitä tarvitaan on lisää talousdemokratiaa suuryhtiöiden ohjaamaan nykykehitykseen.