Ei ennakkomerkkejä

Lähipiirissä on itsemurhia, mutta ihan normaalia arkea sitä etten poislähteet ovat eläneet. On voinut olla joitain suunnitelmia, velkoja ja syyksi on voitu aavistella sellaista.
Sinulla on kai sattunut sellaista lähiaikoina.

Kyllä minä suunnittelin asioita normaalisti elämässäni, kun olin masentunut ja yritin monesti itsemurhaa. Se oli aikalailla pelkkää hämäystä muille, jottei kenenkään tarvitsisi turhaan kokea surua puolestani kun vielä eläisin.

Ihminen joka pääsee siihen pisteeseen, että saa tapettua itsensä on saattanut yrittää aijemmin itsemurhaa lukuisia eri keinoja, mitkä eivät näy enää kuolemantutkimuksessa, saati mitenkään ulkoisesti. Itsensä tappaminen on todella vaikeaa monella tasolla, eikä moni pysty pääsemään kuin itsetuhoisuuden asteelle, vaikka kuinka toivoisi että kuolisi.

Jossain sanotaan, että mielialat tulevat ja menevät. Eli pahin ahdistuskin saattaa käydä yllättäen sietämättömänä päälle. Nimim. "EnOnnistunut" on oikeassa. Hyvin moni on joko suunnitellut tai yrittänyt itsemurhaa, mutta se on oikeasti vaikea homma, harvalla riittää kantti.

Mielestäni jälkeen jäävien on ihan turha tuntea syyllisyyttä. Toisen elämää ei voi elää toisen puolesta.

Kuolemaa toivon itselle. Mutta ongelma,että minulla on lapsia. Kaksi jo aikuista ja kaksi alaikäistä. En tiedä,mutta koko ikäni olen kokenut ulkopuolisuuden tunteita. En pärjää missään. Onko tämmösen ihmisen elämällä merkitystä.

Hei.

Valitettavan moni kohtaa itsemurhan lähipiirissä, liian moni. Jokainen elämäntarina on erilainen. Joskus läheiset ovat jossain määrin aavistaneet, pelänneet sen tapahtuvan. Toisille itsemurha tulee täytenä yllätyksenä, juuri esimerkiksi kuin aloittaja kirjoitti, itsemurhaan päätynyt on suunnitellut juhlia tai matkoja.

Tunteet, niin ilot kuin ahdistuksetkin, tosiaan tulevat ja menevät. Samoin kuin erilaiset elämänvaiheetkin. Vaikea vaihe helpottaa jossain vaiheessa, emme voi tietää miloin, ehkäpä nopeastikin. Aina on toivoa valoisammasta ajasta ja paremmasta huomisesta. Ei kannata lannistua eikä vaipua epätoivoon. Itsemurha vaikuttaa kovin moniin läheisiin, heidän koko loppuelämäänsä. Tiedän, ettei väsynyt ja epätoivoinen ihminen, joka miettii elämänsä lopettamista, tällaista jaksa eikä voi pohtia. Silti se on hyvä sanoa.

Meistä jokainen voi olla valppaana ja ottaa läheiset, työkaverit, naapurit jne todesta, kysyä kuulumisia ja olla aidosti kiinnostunut. Sitä meistä jokainen tarvitsee, välittämistä ja silmiin katsomista ja kokemusta siitä, että omat asiat otetaan vakavasti.

Voimia ja iloakin,
Pirkko-pappi

Vailla viestiä...vähän suhteellista. Itselläni on ollut asiaa välillä liiaksikin ottaen huomioon että kukaan ei varsinaisesti kuuntele eikä mikään muutu. Huomaan olevani 10 vuoden välein samassa pisteessä mikä viimeksi ratkaistiin siten että aloin syödä lääkkeitä että jaksan olla. Annosta kovennettiin sitä mukaa jos oloni ei parantunut ja kuvittelin että voin siitä puhua, joten pian tajusin pitää turpani kiinni ennenkuin makaan täysin lääketokkurassa osastolla, valehtelin oloni paremmaksi ja lopulta toivuinkin. Vähän aikaa taas jaksoinkin vaikka mikäänhän ei oikeasti muuttunut eikä muutu, joten nyt sitten ihmettelen että taasko kohta olen niin viallinen että minut pitää lääkitä "ulalle" vuodeksi, pariksi ja ihan oikeastiko missään muussa asiassa ei ole mitään vikaa tai muutettavaa, ainoastaan minussa. Vialliset asiat viedään korjaamolle ja minä olen ainoa asia joka sinne joutuu joten näin kai se on sitten nähtävä. Ilmeisesti en kestä normaalia elämää kuin 10 vuotta kerrallaan.

Tällaisena heikompilahjaisena tallaan täällä seassa suunnittelemassa milloin mitäkin ja kaikki muut ovat oikein tyytyväisiä tilanteeseen aavistamatta mitään. Mukamas. Eihän se nyt oikeasti vaatisi kuin että olisi joskus kuunnellut ja vaikka jos käyttäisi sitä omaa maalaisjärkeäkin. Asioiden näin ollessa mitähän hiivattia minulla olisi asiaa rustata siihen lappuunkaan jonka jälkeeni jättäisin jos täältä lähtisin? "Olisit ees tiskannut joskus?" Tai "Heippa!" En usko että minulla enää silloin on mitään asiaa kenellekään ja mitä moinen viesti auttaisi? Mitään tunteellista liirumlaarumia en osaisi laittaa sillä en oikeastaan usko että merkitsen paljoakaan ihmisille, tajusivat he sitä itse tai eivät. Kuolema ei minussa muutenkaan aiheuta enää mitään suurempia reaktioita vaan sopu on syntynyt sen kaverin kanssa jo aikoja sitten joten en pääsisi mihinkään fiiliksiin lappua kirjoittaessani.

Ei silti nyt pidä ajatella että olen täällä ketään syyllistämässä. Ensinnäkin läheistenne tilanne ja ajatusmaailma voi poiketa ja luultavasti poikkeaakin omastani. Toisekseen omalta kohdaltani asia olisi taatusti loppuun asti mietitty ja pyöritelty ja kaikinpuolin toivottu lopputulos ilman mitään muttia. Jos sitä välittämistä siis hitustakaan on olemassa niin sen voisi siinä kohtaa käyttää puolestani iloitsemiseen ilman erillisiä lappuja ja käskyjä. Epäilen kyllä että vaikeata se on minun kohdallani kun pitäisi siis välittää enemmän minusta kuin itsestä, omasta surusta ja palvelujen heikkenemisestä, vaivalloisesta taloudellisesta sotkusta ym. Mutta ehkä te muut voisitte ajatella niin omien läheistenne kohdalla. Ei kaikki ole välttämättä mitenkään hätiköineet ja ehkä ratkaisu on ollut yksi suurimpia ja odotetuimpia toiveita ja suuri helpotus hänelle.