Naarassudet on nyt rauhoitettu, eivät olleet 1918

Kenties järkyttävin on kirjailija Ilmari Kiannon 12.4.1918

Keskisuomalaisessa julkaistu punakaartin naisiin kohdistunut vaatimus,

joka hakee varmaankin vertaistaan sivistyskansojen historiasta:

Kirjasta Punavankileirit 1918 sivulta 94-95 täydennetty versio:

Tuulikki Pekkalainen, Seppo Rustanius: Punavankileirit 1918. Suomalainen murhenäytelmä.

Tammi 2008 - ISBN: 9789513135058

"Jumala on suuri, mutta meillä ei ole muita inhimillisiä keinoja käytettävänä kuin kuolemanrangaistus tai joku muu vahingottomaksi tekeminen henkilöiden suhteen, jotka ovat todistetusti syypäät. - -

Sopii tässä yhteydessä kysyä, miksi sota säästää niitä naisia, joiden

jokainen näkee ja tietää edustavan raainta elementtiä kansalaissodassa.

Mutta eikö ole ennakkoluuloa tai oikeastaan sangen lyhytnäköistä, että rankaisematta tulevat ne, jotka jo pelkällä perhelisäyksellä vahvistavat vihollisen voimia?

Eikö olisi oikeaa tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta siten siveellisesti varoittaakseen niiden kurjien ammattisisaria. Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä enemmän kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naaras synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa ovat punakaartilaiset petoja, monet heidän naisistaan susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat?”

Miksi Kianto oli niin sairaan kiinnostunut punaisten kaatuneista? Hän kuvailee kirjassaan yksityiskohtaisesti jopa ammuttujen punaisten naisten veren tahrimat "veenuskiharatkin".

Kirjassa on sivulta 199 alkaen luku VIA MORTIS - TUONEN TIE ja siinä kuvataan ruumiita eri asennoissaan ja -paikossaan. Sivulla 202 on tuo kuuluisa "sysimustat, tuuheat veenuskiharat veren tahroissa..." -kuvaus.

Heti perään on sivulta 206 alkaen luku HÄVITYKSEN KAUHISTUS ja sama meno jatkuu. Kuvaukset on 1918 keväältä Raudun ja Antrean rintamalta.

Kirjassa kuvataan moneen otteeseen kuinka valkoiset ampui läjäpäin naisia, lapsia, vanhuksia ja haavoittuneita. Siis kaikkia joita pidettin punaisina.

Kiannon kirja julkaistiin vasta 10 vuotta tapahtumien jälkeen ja sittenkin sitä piti kuulema "siistiä".

Ilmari Kianto Elämän ja kuoleman kentältä.

Sotarunoilija Aarni Suursalon vaikutelmia vapaussodasta, Otava 1928

Vihasiko Ilmari Kianto punaisia?

http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/kianto.htm

"Suomen vapaussota, se on nyt päättynyt ja vasta nyt saattaa sanoa, mitä se oli. Se oli kuin koko ilmapiirin valaiseva sähkö, rätisevä pyrstötähti, joka äkkiä sammui. Se oli kuin hurmaava unennäkö elämän ja kuoleman kukkineen. Nyt istumme kaikki pimeässä kuin riitelevät katurakit."

Ilmari Kiannon sisällissodasta kertova kirja Elämän ja kuoleman kentältä julkaistiin vasta sodan kymmenvuotismuistelon yhteydessä. Vielä sotavuonna oli Kustannusyhtiö Kirjan toimitusjohtaja Eino Railo epäillyt kirjailijan menettäneen järkensä tämän piikitellessä sotarunoilija Aarni Suursalon suulla tunnettuja valkoisia ja kuvatessa alastomia punaisia naisvainajia. Railo uskoi teoksen tuhoavan Kiannon kirjailijauran.

Kiantoa kiinnosti kuolema ja hänen kerrotaan jopa harmitelleen, ettei mennyt Viipuriin ampumaan venäläisiä vaikka oli pyydetty mukaankin.

Kianto kertoo Elämän ja kuoleman kentältä -kirjassaan saaneensa oikein Mannerheimilta luvan kiertää etulinjassa katselemassa rintamaa. Saipa vapaan ja rajoittamatoman junankäyttöoikeudenkin. Hän kävi "piikkilanka-aidan sisällä" olevassa junassa puolen tunnin keskustelun ylipäällikön kanssa kun eräs ruotsinkielinen upseeri oli estänyt hänen pääsynsä sotilaskuljetuksen mukana Oulusta etelään päin.

Vahtolan kertoo kuinka Kianto halusi (kokea todellista extremeä vai mitä?) Vienan retkien aikana mennä mukaan ampumaan erään kiinni saadun venäläisen, jota pidettiin vakoojana ja sabotöörinä. Hän halusi kokea miltä ihmisen ampuminen tuntuu. Asiasta on kerrottu, Vahtolan kirjassa Suomi suureksi, Viena vapaaksi.

http://www.oulu.fi/historia/hlokunta/vahtola.htm

Kiantoa kiinnosti kuolema ja hän oli aivan innoissaan 1918 keväällä päästessän 1. kerran katsomaan kolmen venäläissotilaan tuomitsemisen ja teloituksen. Tosin yksi noista onnettomista olikin puolalainen

Ei siis liene ihme, että hän niin kovasti halusi olla "rauhassa" myöhemmällä iällään. Vanhat asiat kalvoi varmasti hautaan saakka, kuten monia muitakin lahtareita. Muistettava on kuinka jo 1920 -luvulla itsemurhien määrä kohosi hurjasti juuri näiden lahtarien keskuudessa. Omatunto kalvoi, eikä jättänyt rauhaan. Moni alkoholisoitui ja surmasi itsensä kauheiden muistojen takia.

Ilmari Kianto Elämän ja kuoleman kentältä.

Sotarunoilija Aarni Suursalon vaikutelmia vapaussodasta, Otava 1928

http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/kianto.htm

"Sodan vainajaröykkiöissä kiteytyi Suursalon käsitys sodasta, hyvän ja pahan välisestä taistelusta, johon kuului myös seksuaalinen elementti. "Lisää! Ja vielä vähän lisää! Verisiä ruumiita, murskattuja kalloja, ulosvuotaneita aivoja, käryäviä ruumiita, tapetuita, alastomiksi raastettuja naisia... Tuossa lepää tyttö, kaula puhki, kintut paljaina... Tuossa nuori nainen kyljellään, miehen turkishousut säärissään, sysimustat, tuuheat veenuskiharat veren tahroissa... Tuossa on ilmetty Kristus-tyyppi, mustat kähärät, musta parta - vasen kätensä painaa ikäänkuin suojellen murskattuja sukuelimiä... Monella kaatuneella uroolla ovat häpyosat näkyvissä."

Valkeakosken Naiskaarti ammuttiin armotta

http://tampub.uta.fi/handle/10024/80678

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Valkeakosken_naiskaartin_joukkoteloitus

Eränen Mikko Punaisen esiliinan tarinat - Työväenliikkeen rivijäsenet kertovat

Kansankulttuuri Oy, 1974, 262 s., painos: 1

Tässä kirjassa on pitkä kuvaus Valkeakosken naiskomppanian viime vaiheista ja muistomerkin paljastustilaisuudesta 50 vuotta joukkomurhan jälkeen. Tytöt oli 15-23 vuotiaita. Yksi ainoa tyttö pelastui kun sairastui kuumeeseen vain 2 tuntia ennen saksalaisren suorittamaa vangitsemista. Toki tämäkin Martta Koivisto, os. Siren joutui myöhemmin vangiksi, mutta säästyi hameensa takia lahtaukselta!

Eikö ole kummallista kuinka nämä "raaimmat rodunjalostajat" tulevatkin aina juuri pappissuvuista!

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ilmari_Kianto

---

Lauri ja Martti Pihkala olivat entisiä Gummeruksia, pappissukua...

Oliko Tahko Pihkala mukana Harmoisten verilöylyssä?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Harmoisten_sairashuoneen_joukkomurha

http://www.youtube.com/watch?v=vLdMEWyIizs

Lauri Pihkala oli vänrikkinä joukkueenjohtajana "Padasjoen piruina" tunnetussa hiihtokomppaniassa, jonka johtajana oli luutnantti Väinö Teivaala.

Kare Kauko: Tahko Pihkala – Legenda jo eläessään. Porvoo: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07282-6.

Sivut 11 ja 207-207

Erkki Palolampi kertoo:

"Täytyykö edes sanoa, että Pihkala - vänrikki ja joukkueenjohtaja - kuului tuohon komppaniaan.

>>Pataljoonan komentaja oli Viron kävijä, everstiluutnantti Hans Kalm. Hän oli koukkaaja kaksikymmentä vuotta ennen Motti-Matteja. Hän operoi saartoliikkeillä, jota taitoa ei valkoisessa armeijassa juuri tunnettu. kalmin pojat ilmestyivät milloin missäkin vastustajien selkäpuolelle.

>>Näissä puuhissa Teivaalan komppania teki aikamoisia temppuja. Ja aina kekseliäs Pihkala oli eräiden temppujen mestari.

>>Ei ollut aina helppoa saada Pihkalaa kertomaan kokemuksistaan. Hän pyrki toisaalta vähättelemään omaa osuuttaan. Toisaalta huomasi selvästi, että kokemus oli ollut hänelle raskas. Hän koki tuon veljessodan järjettömän vihan sotana, syvästi inhimillisenä murhenäytelmänä. Mutta se oli käytävä."

http://www.hs.fi/nyt/artikkeli/Oliko Tahko Pihkala natsi ja 8 muuta kysymystä pesäpallosta /1135249027651

>>Oliko Tahko Pihkala natsi?

Lauri ”Tahko” Pihkala oli äärioikeistolainen jopa 1930-luvun Suomen mittapuulla: Pihkala kannatti rodunjalostusta ja halveksi avoimesti juutalaisia.

Harri Salimäen teoksessa Isänmaan ja urheilu-uskon mies – Lauri Pihkala modernin urheiluaatteen esitaistelijana (SKS, 2000) kuvaillaan Pihkalan suhdetta 1930-luvun aatemaailmaan:

”Tahkolla oli valtava ihailu kansallissosialistista Saksaa kohtaan, koska kansallissosialistinen liike lähti kurista ja järjestyksestä Vertlandin, isänmaan nimessä.”

---

Martti Pihkala, Laurin veli, oli todellinen ROTUSPESIALISTI. Ottikohan natsi-Saksa mallia Suomesta?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Pihkala

>>Vuonna 1918 Pihkala julkaisi kirjan Minkälainen Suomi meidän on luotava? Kirjassaan hän piti kulttuurin suurimpana vihollisena nautinnonhimon yliotetta elämässä suvun jatkuvuuden tavoitteen sijaan. Hän kannatti pakkosterilointeja ja paheellista elämää viettäneiden eristämistä yhteiskunnasta keinona jalostaa suomalaista rotua.

Valkeakosken naiskaartista tehty gradu:

http://tampub.uta.fi/handle/10024/80678

Sivulla 68 mainitaan jääkäriluutnantti Österman.

Sittemmin Suomen sotaväen päällikkönäkin tunnettu Hugo Österman näyttäisi olleen tuolloin jo majuri, joten onko kyse jostain toisesta Östermannista?

TÄLLAISET naiset eivät sopineet valkoisten naiskuvaan. Vankileirin johtaja, majuri Hans Kalm oli innostunut pataljoonaansa kuuluneen ja sittemmin urheiluvaikuttajana tunnetun Lauri ”Tahko” Pihkalan ja tämän isoveljen Martti Pihkalan rotuhygieenisistä opeista.

Vanhempi Pihkala oli kirjoittanut kirjan Minkälainen Suomi meidän on luotava. Siinä hän varoittaa lyhyttukkaisista, miestä jäljittelevistä naisista, jotka eivät ymmärrä, että naisen tehtävä on synnyttää terveitä lapsia. Hän ehdotti, että ”ns. yleiset naiset suurkaupungeista ja tehdasseuduilta kootaan ja siirretään erikoisiin laitoksiin, joissa niitä asianmukaisesti käsitellään, eikä heitä ole koskaan päästettävä vapaaksi”.

”Hänen oppinsa oli otettu käyttöön suoraan leireillä”, Liukkonen sanoo.

JOTKUT ovat väittäneet, että naisia olisivat teloittaneet saksalaiset. Täysin toinen kuva tuli entisten vankien, vapaussodan rintamamiesten ja saksalaisten upseerien muistelmista, joita Liukkonen kävi läpi tutkimustaan varten.

”Kaikki olivat yksimielisiä siitä, että ampujia olivat nimenomaan valkoiset sotilaat”, hän kertoo.

http://www.hs.fi/m/tiede/a1459485851078?ref=hs-mob-feature4

Ilmari Kiantohan se olikin oikea siveyden sipuli ja paras puhumaan toisten huoraamisista. Itse piti haaremia ja naisia riitti. Huorasi takuulla enemmän kuin koko punakaarti yhteensä.

KOTIMAA 1.4.2016 9:00

KATJA KÄRKI

Ainakin 218 suomalaista naista murhattiin Lahden Hennalan vankileirillä vuonna 1918. Tiedot käyvät ilmi Marjo Liukkosen lisensiaattitutkimuksesta, joka tarkastetaan maanantaina Lapin yliopistossa.

Virallinen historiankirjoitus on väittänyt, ettei Suomen sisällissodan jälkeen perustetuilla 61 vankileirillä teloitettu naisia, mutta Liukkosen kokoamat arkistotiedot kuitenkin todistavat toista Hennalan vankileirin osalta.



http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/lahdessa-murhattiin-yli-200-naista-pidettiin-uhkana-suomalaiselle-puhtaalle-rodulle/724017/

Viime talvena kannanhoidollisista syistä susikantaa lahdattiin. Eipä ole tavst muuttuneet.

Vihdoinkin Suomi on saamassa sanktioita eu:lta susien lahtaamisesta. Kesti liki 100 vuotta joutua tuomiolle...

Jo silloin osattiin: housut pois...

Naiskaartilaiset, teloittivat vankeja esim, Kouvolassa. Kuinka syyttömiä olivat ?

Lääkärin elämäntaipaleelta -kirjasta eräs tapaus

Tässä tapauksessa ammuttiin aseettomia, tiellä vastaan tulleita "punikkeja", ilman mitään varsinaista syytä!

Suosittelen lukemaan vuoden 1918 tapahtumakuvauksia Janne Klemolan kirjoista. Klemola mm. kertoo kirjassaan Lääkärin elämäntaipaleelta useaan otteeseen ruotsalaisten vapaaehtoisten olleen erityisen julmia ja verenhimoisia suomalaisia punikkeja kohtaan vuoden 1918 kahinoissa. 

"Åtminstone denhär långa karlen kan inte vara rödgordist, han talar ja svenska" 

Janne Klemola kertoo muistelmakirjassaan tapauksen, jossa punikki pelasti itsensä ja 2 kaveriansa ruotsalaisraakimusten teloittaessa heti muut samasta 10 punikin porukasta vangiksi jäänyttä. Vain yksi armahdettiin kotipaikkansa vuoksi. Usein on väitetty ruotsin kielen osaamisen pelastaneen jopa hengen. Eräissä jutuissa on viitattu vuoden 1918 tapahtumiin ja sanottu ruotsia puhuneiden säästyneen jopa teloitukselta. Nyt on sitten vastaava tapaus kerrottuna Klemolan muistelmissa. 

Janne Klemola, joka lääkärinä oli mukana kaikissa sodissamme, kansalaissodassa jopa rintaman molemmilla puolilla, on kirjoittanut mm. kirjan Lääkärin elämäntaipaleelta. 

Tapahtumapaikka on siis Koskella. Vangit hän saa matkallaan Heinolasta Koskelle. Siellä Klemolan ottamat 10 punaista vankia pikatuomitaan ja vain 1 armahdetaan koska hän oli Lempäälästä. Turusta, Porista ja Varsinais-Suomesta olevat vangit ammutaan heti paikalla navetan seinää vasten. 

Tuossa kirjassa, sivuilla 111-113 hän kertoo tapauksesta, jossa 3 punavankia tuotiin kuulusteltavaksi. Paikalla oli ruotsalaisten joukkojen upseereita ja jokunen suomalainen jääkäri ja Klemola, joka oli pyydetty molempia kieliä puhuvana tulkiksi. Suomalainen jääkäri olisi halunnut antaa vangeille lopullisen tuomion välittömästi, mutta jostain syystä vangit tuotiinkin elävinä kuultaviksi ja tuomiolle. Tilanne näytti jo pahalle punaisten kohdalta, mutta äkkiä eräs vangeista alkoikin puhumaan ruotsia ohi tulkin ja kertomaan tarinaa, kuinka heidät oli väkisin pakotettu mukaan punaisten joukkoihin. Hän sanoi olevansa työnjohtaja jostakin kartanosta ja Helsingin pitäjästä. Tämä "työnjohtaja" puhui toiset kaksi punikkia vapaiksi. Klemola sanoo hämmästyneensä vankien neuvokkuutta ja ruotsalaisen upseerin tuomio oli lyhyt: EIVÄT he VOI olla punikkeja kun he puhuvat ruotsiakin! 

"Åtminstone denhär långa karlen kan inte vara rödgordist, han talar ja svenska" 

Lääkärillä oli naurussa piteleminen ja Jääkäri kihisi kiukusta tilanteen selvittyä hänelle. Hetken perästä tämä neuvokas hurri olikin puolta vaihtaneena hevosmiehenä ja burchina ruotsalaisella komentajalla, joka hänet armahti kielensä takia!. Ne 2 muutakin pelastuivat. 

Tampereella tapahtuneeseen punaisten sairaalaan kohdistuneeseen joukkoteloitukseen vuonna 1918 liittynee sellainen episodi, jossa yksi hoitajana ollut nainen pelastui alkaessaan hädissään puhumaan ruotsia. Tämä juttu kerrottaneen muistaakseni Heikki Ylikankaan kirjassa Tie Tampereelle. 

Klemolan kirjoja kannattaa lukea jos erikoiset tapahtumat kiinnostaa. 

Klemola J. K. Lääkärin elämäntaipaleelta, WSOY, 1966 Klemola J.K. Kahden tulen välissä, Karisto, 1970 Klemola, J Kenttäsairaalan lääkäri, Karisto Hämeenlinna 1971

Olisko pelastunut paskoruitsia puhuen?

Voi kumpa meillä olisi nyt vastaavaa päättävyyttä rotupuhtauden vaalimisessa, siinä sais matut ansionsa mukaan