Suomen naisten murha

Huom. erottakaamme sanat - murha, tappo, surma, tai teloitus yms. ovat oikeudellisesti erilaisia tapahtumia!

http://www.anta.net/law/rikosuutinen/henkirikokset.shtml
Tappo, murha, surma ja lapsensurma

Surma, tappo ja murha eivät ole synonyymejä, ja lapsensurmallakin on aivan erityinen tunnusmerkistönsä.

•Tappo on tahallisen henkirikoksen perusmuoto. Rikoslain sanoin: ”Joka tappaa toisen, on tuomittava taposta – –”.

•Murha on tapon törkeä tekomuoto. Tahallinen henkirikos voi olla murha esimerkiksi, jos se perustuu vakaaseen harkintaan, tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla, aiheuttaa vakavaa yleistä vaaraa tai kohdistuu virkatehtävää suorittavaan virkamieheen. (”Armomurha” onkin yhtä huono ilmaisu kuin ”kunniaväkivalta”.)

•Surmaa voidaan puolestaan ajatella lievänä tappona: surma on tahallinen henkirikos, joka on tehty lieventävien asianhaarojen vallitessa. Surma on harvinainen rikos.

•Lapsensurmasta on kyse, kun nainen, joka kärsii synnytyksestä johtuvasta uupumuksesta tai ahdistuksesta, surmaa lapsensa. Lapsensurma on surmaakin harvinaisempi, ja sen rangaistusasteikko on lievempi kuin surman.

ilman oikeudenkäyntiä tehty teloitus on murha, punaisiin kohdistuneet väkivallan teot olivat kansanryhmään kohdistunut kansanmurha. Kansanmurhaan kapelimestarina hääräsi venäjänruotsalainen Mannerheim

Maanpetturuudesta oli tuomiona kuolema, joten mitään väärää ei suvakkianarkovassareiden teloittamisessa ollut. Pitäisi teloittaa nämä nykyisetkin.

samoin kuin sun mätäpilluin huoraäitis pitäs antaa matujen raiskattavaksi

Eikö ole kummallista kuinka nämä "raaimmat rodunjalostajat" tulevatkin aina juuri pappissuvuista!

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ilmari_Kianto

---

Lauri ja Martti Pihkala olivat entisiä Gummeruksia, pappissukua...

Oliko Tahko Pihkala mukana Harmoisten verilöylyssä?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Harmoisten_sairashuoneen_joukkomurha

http://www.youtube.com/watch?v=vLdMEWyIizs

Lauri Pihkala oli vänrikkinä joukkueenjohtajana "Padasjoen piruina" tunnetussa hiihtokomppaniassa, jonka johtajana oli luutnantti Väinö Teivaala.

Kare Kauko: Tahko Pihkala – Legenda jo eläessään. Porvoo: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07282-6.

Sivut 11 ja 207-207

Erkki Palolampi kertoo:

"Täytyykö edes sanoa, että Pihkala - vänrikki ja joukkueenjohtaja - kuului tuohon komppaniaan.

>>Pataljoonan komentaja oli Viron kävijä, everstiluutnantti Hans Kalm. Hän oli koukkaaja kaksikymmentä vuotta ennen Motti-Matteja. Hän operoi saartoliikkeillä, jota taitoa ei valkoisessa armeijassa juuri tunnettu. kalmin pojat ilmestyivät milloin missäkin vastustajien selkäpuolelle.

>>Näissä puuhissa Teivaalan komppania teki aikamoisia temppuja. Ja aina kekseliäs Pihkala oli eräiden temppujen mestari.

>>Ei ollut aina helppoa saada Pihkalaa kertomaan kokemuksistaan. Hän pyrki toisaalta vähättelemään omaa osuuttaan. Toisaalta huomasi selvästi, että kokemus oli ollut hänelle raskas. Hän koki tuon veljessodan järjettömän vihan sotana, syvästi inhimillisenä murhenäytelmänä. Mutta se oli käytävä."

http://www.hs.fi/nyt/artikkeli/Oliko Tahko Pihkala natsi ja 8 muuta kysymystä pesäpallosta /1135249027651

>>Oliko Tahko Pihkala natsi?

Lauri ”Tahko” Pihkala oli äärioikeistolainen jopa 1930-luvun Suomen mittapuulla: Pihkala kannatti rodunjalostusta ja halveksi avoimesti juutalaisia.

Harri Salimäen teoksessa Isänmaan ja urheilu-uskon mies – Lauri Pihkala modernin urheiluaatteen esitaistelijana (SKS, 2000) kuvaillaan Pihkalan suhdetta 1930-luvun aatemaailmaan:

”Tahkolla oli valtava ihailu kansallissosialistista Saksaa kohtaan, koska kansallissosialistinen liike lähti kurista ja järjestyksestä Vertlandin, isänmaan nimessä.”

---

Martti Pihkala, Laurin veli, oli todellinen ROTUSPESIALISTI. Ottikohan natsi-Saksa mallia Suomesta?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Martti_Pihkala

>>Vuonna 1918 Pihkala julkaisi kirjan Minkälainen Suomi meidän on luotava? Kirjassaan hän piti kulttuurin suurimpana vihollisena nautinnonhimon yliotetta elämässä suvun jatkuvuuden tavoitteen sijaan. Hän kannatti pakkosterilointeja ja paheellista elämää viettäneiden eristämistä yhteiskunnasta keinona jalostaa suomalaista rotua.

Kari Tapani Koskelan kirjoittama arvio Kiannosta on hyvin kiinnostava, sillä jutussa on aika laajat lähteet.

Vihasiko Ilmari Kianto punaisia?

http://personal.inet.fi/koti/kkoskela/kianto.htm

"Syksyllä 1918 Kianto vakuttaa kirjeessä äidilleen kuuntelevansa vain omantuntonsa lahjomatonta ääntä: "Minä en kuuntele maailman ja auktoriteetin ja rouvasmoraalin pilkkaa... minä en voi sietää että kumpikaan rakkaistani ottaisi uutta miestä... Pyydän äiti, älä kajoa asiaan. En pidä koskaan syntinä omistaa kaksi naista silloin kun en halua harjoittaa salavuoteutta... Olkoon se Ilmari Kiannon privilegium, josta sopii kirjoittaa tohtoriväitöskirja kuoltuani."

Kun Kiannon sotakirjalle ei löytynytkään kustantajaa, Kianto kirjoitti joulukussa 1918 Eino Railolle, ettei tämä sovellu edes hänen kengännauhojensa solmijaksi. Kiannon mielestä kirjan isänmaallisuus olisi kestänyt vertailun muiden sotakuvausten rinnalla: "Sinä tartuit naisten ruumiisiin ja tahdoit häpäistä minua aivankuin et sinä ikinä olisi syventynyt suurten kirjailijain sodankuvauksiin, kun tahdotaan paljastaa ihmissielun tunteet alastomuudessaan... Sinä sekoitit tähän sotakirjaan paljon persoonallista mielipahaasi minun kaksoisavioliittoani kohtaan."

Kianto näki julkisen maineensa ja sotakirjan kielteisen julkaisupäätöksen välillä yhteyden. Kiannon maine korpimaan donjuanina ajoi hänet korostamaan omaa siveellistä suoruuttaan punaisten eläimellisyyden julistamisen kautta. Kianto kävi kahden rintaman sotaa, jossa hän punaisille kuolemansäkeitä sepitellen tukki häntä arvostelleiden valkoisten paheksuvia suita."

Kari Tapani Koskela

Lähteet (mm):

Ilmari Kianto, Elämän ja kuoleman kentältä, 1928.

Ilmari Kiannon kirjeet 1917-1918 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjallisuusarkistossa.

Jalo Heikkinen, 1996: Jalo Heikkinen, Ilmari Calamnius I, Suomussalmen kulttuurilautakunta, 1996.

Reijo Heikkinen, Fiktiota vai faktaa? Korpikirjailija poliittisen historian dokumenttaristina teoksessa Turun koulu, Juhani Paasivirran 70-vuotisjuhlakirja, Turun yliopisto, 1989.

Maria-Liisa Nevala, Ilmari Kianto, Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja, Pieksämäki, 1986.

Matti Pulkkinen, Ilmari Kiannon tuotannon antiklerikaalinen tematiikka, sen tausta ja sen diskurssi vuosina 1896-1918, julkaisematon lisensiaatintyö, Helsingin yliopisto, 1989.

Oliko Kiannon Punainen viiva naisten jalkovälissä?

Minoon aina vihannu pesäpallua!

Valitettavasti noita punikkinaisia on silti edelleen ihan liikaa.