1918 (osa-3)

Punaisen lyhdyn loiste maalasi valollaan läheiset rakennukset punaisiksi. Lyhty loisti paasitornissa Helsingin yläpuolella ja sen lähes usvamainen valo näkyi vähälumisessa pimeässä talvessa todella pitkälle. Elettiin tammikuun loppua vuonna 1918.

Punaiset olivat sytyttäneet työväentalon torniin punaisen lyhdyn merkiksi, jolla he julistivat taistelun oikeudenmukaisuuden puolesta alkaneeksi.

Sisällissota oli syttynyt. Rikoksia ihmisyyttä vastaan tehtiin molemminpuolin. Kaiken tämän raakuuden ja epäoikeudenmukaisuuden keskellä yritin pasifistina pysyä puolueettomana.

Sodan julmuus alkoi näkyä kartanomme arjessa vasta huhtikuun lopulla, vetäytyvät punajoukot kertoivat hirvittäviä tarinoita valkoisten julmuudesta.

Tapanani oli majoittaa ja ruokkia vetäytyviä punasotilaita, kartanossa kyllä riitti tilaa ja ruokaa kaikille. Eräänkerran istuin iltaa kahden punaupseerin kanssa, kävimme illanaikana monia hyviä keskusteluja uskonnosta ja politiikasta. Myös isä Kowalski oli liittynyt humaltuneena joukkoomme. Illan aikana puhe kääntyi yhtääkkiä valkoisten päällystöön ja punaupseerit muuttuivat silmänräpäyksessä iloisista lähes pelokkaiksi, tuntui kuin olisimme hetkeksi unohtaneet olevamme keskellä tuota julmaa sotaa.

Hetkeksi keskustelu hiljeni, kukaan ei osannut täyttää tuota hiljaisuuden hetkeä sille sopivalla arvokkuudella ja kunnioituksella. Punaupseeri Kaarlo Kopra nielaisi syvään ja kysyi värisevällä äänellään -"tahdotteko pojat kuulla tarinan?" Nyökkäsimme myöntymisen merkitsi ja niin Kaarlo aloitti kertomuksen:

"Oltiin venäläisten maailmansodan aikana kaivamissa juoksuhaudoissa Epilässä. Odoteltiin valkoisten hyökkäystä ja kaikkialla tuntui olevan pelko persiissä. Tiaisen Unto kulki pitkin miehitystä ja sanoi meille, että näistä asemista ei sitten pojat lähdetä mihinkään, pirukaan ei meitä näistä asemista noki. Eikä nokkinutkaan ennen kuin muualla repesi".

Kaarlo jatkoi: "Jäätiin mottiin ja hyviä miehiä kaatui kuin heinää. Sain kuulan vatsaani ja meni vintti pimeäksi. Luulin jo tunteneeni viikatemiehen luisevan käden olkapäälläni, mutta heräsin keskiaikeissa lintuhäkissä, joka riippui katossa jossain valkoisten väliaikaisessa päämajassa."

Kuuntelimme kertomusta oudolla tavalla lumoutuneina. Isä Kowalski oli kaivanut raamatun esiin ja räpläsi rukousnauhaa selvästi hermostuneena. Kysyin uteliaana -"Kaarlo miten sinä pääsit pois lintuhäkistä?"

Kaarlo jatkoi kertomustaan:

"Herättyäni huomasin, että minut oli leikattu ja kuula vatsastani oli poistettu. Kun katsoin katonrajasta maahan näin kaksi valkoisten upseeria, jotka olivat pukeutuneet naisten iltapukuihin. Aluksi luulin heitä naisiksi, sen verran vakuuttava oli heidän muodonmuutoksensa. Mutta kun he puhuivat, heidän matala äänensä paljasti heidät. He istuivat pöydän ääressä ja pelasivat korttia. Heidän suurinta hupiaan oli juoda viiniä ja puhua siitä mitä he tekisivät minulle kun tervehtyisin."

Kuuntelin aivan hiljaa, sitten päätin kysyä -"mutta miten pääsit pois?"
Kaarlo vastasi -"Katsos kun saksalaiset jääkärit pommittivat edelleen kaupunkia. Päämaja sai osuman ja katto romahti, tipuin häkissä varmaan 5 metriä maahan. Putouksen voimasta häkin ovi aukesi ja pääsin luojan kiitos karkuun. Nämä kaksi ristiinpukeutujaa menettivät pommituksessa tajuntansa, päätin antaa heidän maistaa omaa lääkettään niinpä telkesin heidät häkkiin. Siellä tämä Yaytsodrovitš ja Carl Gustav ovat varmaan edelleen, ellei joku ole heitä jo vapauttanut."

Kysyin hämmästyneenä -"Sanoitko Yaytsodrovitš?"

Kaarlo vastasi -"Kyllä sanoin! Muistan nimet hyvin, koska aikaisemmin nämä kaksi olivat riidelleet siitä kumpi saa pukea ylleen turkoosin iltapuvun. He olivat löytäneet jostain hylätystä asunnosta naisten hepeneitä ja kaksi iltapukua. Valkoisen ja turkoosin, turkoosi miellytti molempien silmää ja lopulta Yaytsodrovitš sai käyttää sitä. "

Kaarlo kysyi uteliaana -"Tunnetko sinä hänet?"

Nielaisin ja vastasin häpeissäni -"Ihan tuntematon kaveri ja outo nimi." Samalla katsoin suurta maalausta Kaarlon takana, maalaukseen oli maalattu perheemme, joskus niinä onnellisina vuosina. Yaytso komeili maalauksen keskellä, kuvittelin mielessäni miltä hän näyttäisi turkoosissa iltapuvussa. Nielaisin taas ja katsoin sivulleni, isä Kowalski oli sammunut, raamattu hänen kädestään oli pudonnut maahan, rukousnauha oli vielä hennosti hänen sormiensa välissä. Vertauskuvallisesti tämä näky kuvasi suhdetta veljeeni, joka tuntui liukuvan pois sormistani.