Kolmårdenin eläintarha

... Sen reissun sinne piti olla vain yksinkertainen käynti paikassa jossa kaikki on järjestetty täydellisesti matkailijoita ja kävijöitä varten. Eläimet asuivat siisteissä häkeissään joita hoidettiin hyvin ja eettisesti oikein. Puisto oli suuri, ja siellä oli jännittäviäkin kohteita kuten Safaripuisto jossa sai siihen aikaan ajaa jopa omalla autolla, toisin kuin nykyään. Vierailijoille oli lukuisia levähdyspaikkoja, ja ruokailuissa oli ajateltu lasten hyvinvointia.

Paikkakunnalla asui pieni perhe, ja he olivat ajatelleet että kävisivät puistossa usein lasten kasvaessa. Voisi pikkuhiljaa tutustua eläimistöön ja oppia heistä sekä näyttää lapsille luonnon ihmeitä. He olivat oivallinen esimerkki aktiivisesta ja onnellisesta perheestä jota puisto saattaisi houkuttaa. Äiti ja isä, ja ne kaksi poikaa jotka olivat syntyneet niin pienin väliajoin ettei oikein sitä edes oltu huomattukaan, ja raskaudet olivat olleet niin huomaamattomia ettei niitä ulkopuoliset edes huomanneet.

Pojat olivat aivan uskomattoman kauniita, ainakin vanhempiensa mielestä. Isokokoisia, tai pitkiä, olivat molemmat ikäisekseen, mutta sehän on vain hyvän miehen merkki. Oppivat kaikki taidot muita nopeammin, vauvoina kääntyivät jo hujauksessa ja kävelivät hyvissä ajoin ennen ensimmäisen vuoden ikää.

Pikkuveli syntyi niin nopeasti isoveljen perään että ei edes ajateltu mikä saattaisi olla vikana kun isoveli ei vain oppinut puhumaan sanoja. Toki vanhemmat olivat sitä mieltä että poika puhuu, Nalle puhia oli luettu ahkerasti ja siellähän niitä sanoja oli alkanut tulla kun sitä oli yhdessä luettu. Ensimmäinen lapsi, ei kannata olla huolissaan kun sanoja kuitenkin tuli. Pikkuveli syntyi, ja ylpeä isä kertoili kuinka isoveli jo muutaman sanan sanoi, ja kaikki taidot oli opittu hienosti.

Niin, suorittamista, oliko vanhemmuus välillä...kyllä se saattoi vähän ollakin, kun kaikessa oli totuttu menestymään ja pärjäämään. Välillä pulkkamäessä tuli paha mieli kun se äiti vain laski kaikkien päälle ja etuili jonossa meidän lasten ohitse, ja se tuntui pahalta, aivan kuin se vihaisi meitä lapsia tai muita lapsia vaikka ei me nyt vihattu häntä tai hänen lapsiaan, vaikka häntä ärsytti se kun kyseltiin aina että miten ja miten niitä sanoja olisi opittu jo, kun ne kuitenkin jo tulivat.

Isoveljen ollessa vähän yli vuoden, neuvolassa ohjattiin kuulotutkimuksiin koska puhetta ja sanoja ei vain tullut. Vaikka vanhemmat olivat aivan varmoja että niitä on tullut, ja muutkin olisivat samaa mieltä, ensimmäinen lapsi on kuitenkin aina niin spesiaali ja erikoinen.

Tuomio oli tyly: lapsi ei kuule. Ei ollut koskaan kuullut, eikä tulisi koskaan kuulemaankaan muuta kautta kuin implantoimalla aivokuoreen laite jonka kautta sanojen kuuleminen luonnistuisi. Velikin oli kuuro. Syntymästään saakka. Missä vaiheessa vamma olisi havaittu jos siihen olisi kiinnitetty huomiota ajoissa? Olisiko se auttanut mitään, loppujen lopuksi? Miksi kukaan ei sanonut heille, vihjannut että sanoja on oltava, ei riitä että vanhemmat ne kuvittelevat? Miksi vanhemmat olivat niin varmoja siitä että ovat oikeassa? Jos he olisivat olleet vähemmän ylpeitä, olisiko jokin kohtalo suonut heille kaksi tervettä poikaa, oppikirjojen mukaisia?