Jälleen hiljaisuus....

Näin se varmaan menee monilla elämä, kun vakava sairaus kohtaa.
Sairaus tuottaa oireita ja sen jälkeen joudutaan menemään lääkärille, jolla onkin ikäviä uutisia. Alkaa kierre kodin ja sairaalan välillä, kunnes sairaus etenee ja koittaa hetki, jolloin ei enää voida parantaa, eikä sairautta pysäyttää.
Päivät kuluivat suurimmaksi osaksi sairaalassa läheisen lähellä siihen saakka, kunnes läheiseni pääsi kotiin saattohoitoon.
Ei ollut päivääkään, ettei joku kysellyt läheiseni vointia, usein monta kertaa päivässäkin huolestuneet läheiset soittivat ja kysyivät läheisen voinnista. Moni kävi myös sairaalassa ja kotona läheistäni katsomassa.
Saattohoidon aikana kotona kävivät myös sairaanhoitajat ja useamman kerran päivässä, kunnes koitti hetki, jolloin sairaus sai ylivoiman ja läheiseni nukkui pois.
Sen jälkeen oli epätodellinen ja tyhjä olo.

Kun tieto läheiseni kuolemasta saavutti läheiset, ystävät ja naapurit, niin jälleen moni oli yhteydessä ja osoitti surunvalittelut, naapurit, ystävät, läheiset toivat kukkia.
Sen jälkeen alkoivat hautajaisten järjestelyt ja se aika hautajaisiin saakka tuntui valtavan kiireiseltä, kaikenlaisia asioita joutui järjestämään.
Muutama kuukausi isäni kuoleman jälkeen tuttavien yhteydenpito jatkui viikoittain, lähes päivittäin joku kyseli vointia. Itsekin tuli pidettyä yhteyttä.
Pikkuhiljaa yhteyden otot vähenivät ja nyt kun on yli vuosi kulunut isäni kuolemasta, niin on jo huomattavasti rauhallisempaa yhteyden ottojen osalta.

Sitäkin on tässä miettinyt, että jos asuu yksin, niin kuinka helppo onkaan kuolla kotiin, jos tulee vaikka joku sairauskohtaus, ettei siitä kukaan tiedä, kuin vasta viikkojen/kuukausien kuluttua, kun kuolleena löydetään.
Siinä mielessä tuttavien ja ihmisten yhteydenpito on tärkeää, ettei pitkään tarvitsisi lojua kuolleena.
Työelämässä olevilla yksinäisillä on se turva, että jos ei ilmesty työpaikalle, niin aika nopeasti aletaan kaipaamaan työntekijän perään.