Me tiedämme, että olemme totuudesta. 1 Joh. 3:19.
Kristitty, joka ei koeta päästä varmuuteen syntien anteeksisaamisesta, vaan tyytyy alati olemaan epätietoinen armoittamisestaan, ei varmaankaan ole oikein valveilla, vaan on joko nukkuva, ulkokullattu, tahi unelias kristitty. Se onkin luonnollista. Ei ole oikeata rakkautta sillä morsiamella, joka tyytyy olemaan epätietoinen ylkänsä sydämen laadusta. Sen takia on katumattomien ihmisten selvimpiä tuntomerkkejä katumattomuutensa puolustaminen. He nim. väittävät olevan mahdotonta ja tarpeetonta saada syntien anteeksisaamisen varmuutta. Sanovat sen olevan pelkkää uhkarohkeutta, hengellistä ylpeyttä ja mielikuvitusta.
Luther sanoo tästä: »Kun kainilaiset pyhät kuulevat kristityn ylistävän Jumalaa siitä, että hänellä on vakuutus syntien anteeksisaamisesta, tekevät he ristinmerkin, panevat kynsin, hampain vastaan ja sanovat Jumala varjelkoon minua sellaisesta ylpeydestä, että sanoisin olevani Jumalan lapsi, en, minä tahdon nöyryyttää itseni ja olla vaivainen syntinen - ja Jumala katsoo nöyriä.»
Mutta Raamattu sanoo: »Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään.» »Me tiedämme, että me olemme Jumalasta.» »Me tiedämme, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, tunteaksemme sen Totisen; ja me olemme siinä Totisessa, hänen Pojassaan, Jeesuksessa Kristuksessa.»
Me siis tiedämme olevamme Jumalan lapsia ja että meillä on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. »Sen takia», sanoo Luther, »on meistä perinpohjin, juurinensa pois revittävä tuo vaarallinen eksytys, jolla koko maailma on eksytetty, nim. se luulo, ettei ihmisen tule tietää, onko hän armon tilassa vai ei».
Mutta tämä eksytys ei ole järjestämme lähtöisin, vaan sydämestä, ei sanan epäselvyydestä, sillä Raamattu puhuu kauttaaltaan tästä aivan selvään, vaan se johtuu se johtuu sydämen paatumuksesta. Ne, joilla itsellään ei tätä vakaumusta ole ja eivät sitä etsi, tahtovat kieltää mahdollisuudenkin sen saamiseen Ei todista hyvää kristitystä, joka vaikkapa hän ei kieltäisikään tämän varmuuden välttämättömyyttä, kuitenkaan ei kiiruhda etsimään varmuutta syntiensä anteeksisaamisesta, vaan tyytyy epätietoisuuteen.
Toinen asia on, jos joku etsii tätä varmuutta, mutta ei heti sitä saa. Hänen ei silti pidä joutua epätoivoon. Mutta ettemme ensinkään etsi vakuutusta Jumalan armosta, on suruttomuuden merkki.
Vaikkapa sielu hartaasti ja rehellisesti isoaa ja janoaa vanhurskautta, niin on kuitenkin hänen kristillisyydessään suuri puute ja hänelle on suureksi vahingoksi, jos hän on epätietoinen armoittamisestaan. Hän saattaa silti kyllä omistaa armon, sillä totta on mitä Luther sanoo: »Syntien anteeksiantaminen on osaksi salainen Jumalan työ, osaksi sielulle paljastettu tosiasia, siis sielun tuntema.»
Kristus oli jo antanut anteeksi syntiselle vaimolle, joka itki hänen jalkojensa juuressa ja hän sen Simonille ilmoitti, ennen kuin hän kääntyi vaimon puoleen ja sanoi: »Syntisi ovat anteeksi annetut. Armoa isoavalla sielulla on siis jo syntien anteeksiantamus ennen kuin hän sen tietää tai uskoo, sillä »autuaita ovat ne jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan».
Kristitty, joka ei koeta päästä varmuuteen syntien anteeksisaamisesta, vaan tyytyy alati olemaan epätietoinen armoittamisestaan, ei varmaankaan ole oikein valveilla, vaan on joko nukkuva, ulkokullattu, tahi unelias kristitty. Se onkin luonnollista. Ei ole oikeata rakkautta sillä morsiamella, joka tyytyy olemaan epätietoinen ylkänsä sydämen laadusta. Sen takia on katumattomien ihmisten selvimpiä tuntomerkkejä katumattomuutensa puolustaminen. He nim. väittävät olevan mahdotonta ja tarpeetonta saada syntien anteeksisaamisen varmuutta. Sanovat sen olevan pelkkää uhkarohkeutta, hengellistä ylpeyttä ja mielikuvitusta.
Luther sanoo tästä: »Kun kainilaiset pyhät kuulevat kristityn ylistävän Jumalaa siitä, että hänellä on vakuutus syntien anteeksisaamisesta, tekevät he ristinmerkin, panevat kynsin, hampain vastaan ja sanovat Jumala varjelkoon minua sellaisesta ylpeydestä, että sanoisin olevani Jumalan lapsi, en, minä tahdon nöyryyttää itseni ja olla vaivainen syntinen - ja Jumala katsoo nöyriä.»
Mutta Raamattu sanoo: »Me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään.» »Me tiedämme, että me olemme Jumalasta.» »Me tiedämme, että Jumalan Poika on tullut ja antanut meille ymmärryksen, tunteaksemme sen Totisen; ja me olemme siinä Totisessa, hänen Pojassaan, Jeesuksessa Kristuksessa.»
Me siis tiedämme olevamme Jumalan lapsia ja että meillä on syntien anteeksiantamus ja iankaikkinen elämä. »Sen takia», sanoo Luther, »on meistä perinpohjin, juurinensa pois revittävä tuo vaarallinen eksytys, jolla koko maailma on eksytetty, nim. se luulo, ettei ihmisen tule tietää, onko hän armon tilassa vai ei».
Mutta tämä eksytys ei ole järjestämme lähtöisin, vaan sydämestä, ei sanan epäselvyydestä, sillä Raamattu puhuu kauttaaltaan tästä aivan selvään, vaan se johtuu se johtuu sydämen paatumuksesta. Ne, joilla itsellään ei tätä vakaumusta ole ja eivät sitä etsi, tahtovat kieltää mahdollisuudenkin sen saamiseen Ei todista hyvää kristitystä, joka vaikkapa hän ei kieltäisikään tämän varmuuden välttämättömyyttä, kuitenkaan ei kiiruhda etsimään varmuutta syntiensä anteeksisaamisesta, vaan tyytyy epätietoisuuteen.
Toinen asia on, jos joku etsii tätä varmuutta, mutta ei heti sitä saa. Hänen ei silti pidä joutua epätoivoon. Mutta ettemme ensinkään etsi vakuutusta Jumalan armosta, on suruttomuuden merkki.
Vaikkapa sielu hartaasti ja rehellisesti isoaa ja janoaa vanhurskautta, niin on kuitenkin hänen kristillisyydessään suuri puute ja hänelle on suureksi vahingoksi, jos hän on epätietoinen armoittamisestaan. Hän saattaa silti kyllä omistaa armon, sillä totta on mitä Luther sanoo: »Syntien anteeksiantaminen on osaksi salainen Jumalan työ, osaksi sielulle paljastettu tosiasia, siis sielun tuntema.»
Kristus oli jo antanut anteeksi syntiselle vaimolle, joka itki hänen jalkojensa juuressa ja hän sen Simonille ilmoitti, ennen kuin hän kääntyi vaimon puoleen ja sanoi: »Syntisi ovat anteeksi annetut. Armoa isoavalla sielulla on siis jo syntien anteeksiantamus ennen kuin hän sen tietää tai uskoo, sillä »autuaita ovat ne jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan».
Vastaukset 1
Vanhimmat
Näin on asianlaita, mutta hyvä ja onnellinen ei hänen tilansa ole ennen kuin hän saa varmuuden armoittamisestaan. Sillä ennen tätä ei Jumalan valtakunta voi sydämeen tulla. Jumalan valtakunta on »vanhurskaus, rauha ja ilo Pyhässä Hengessä. Ennen tätä hän ei voi saada voimaa oikein rakastamaan, kiittämään ja ylistämään Jumalaansa, eikä voimaa oikein vaeltamaan hänen edessään. Saman vanhurskauden tosin saavutamme niin heikolla kuin vahvallakin uskolla, mutta emme samaa kehitystä, sillä pyhitys, voima ja Hengen hedelmät perustuvat aina uskon vahvuuteen ja voimaan. »Ilo Herrassa on teidän väkevyytenne.» Kuinka tärkeätä siis, että kaikki uskolliset sielut saavat täyden varmuuden armoittamisestaan.
Sinä, joka halajat tätä autuaallista uskon vakuutusta, ota vaarin oikeasta tiestä siihen. Ainoa tie uskon varmuuteen on, että tartumme Jumalan sanaan, että sydämen uskolla kertaamme ne Jumalan sanat, jotka hän meille sanelee. Kuten eräs kirkkoisä lausuu: »Kuinka turvassa ja vakuutettu olen, kun vain kertaan mitä Jumala edeltä minulle sanoo!» Paavali todistaa: »Usko tulee siis kuulemisesta.»
Oikea usko ja vakuutus syntyy siten, että saan lohdutuksen, ilon ja vakuutuksen Jumalan lupauksen perustuksella. Saan tämän lohdutuksen ennen kuin pidänkään itseäni mahdollisena uskoa saamaan, jo silloin, kun luulen itseltäni vielä paljon puuttuvan, kun en kykene uskomaan. Tuhlaajapojasta Kristus sanoo hänen vielä olleen kaukana, kun isä osoittaen armoa ja laupeutta juoksi häntä vastaan. Kun sillä lailla on saatu lohdutusta Kristuksessa ja sanassa, silloin vasta silloin voimme myös löytää uskon hedelmät itsessämme. Johannes sanoo: »Joka uskoo Jumalan Poikaan, hänellä on todistus itsessänsä.» Mutta ensimmäisen ja varsinaisen uskonvarmuuden tulee syntyä sanasta ennen uskon ominaisuuksia ja hedelmiä.
Rakas Herra Jeesus Kristus! Opeta meitä oikein sydämestämme iloitsemaan sinussa, meidän Vapahtajassamme. Opeta meitä sinun hartioillesi heittämään kaikki tuska ja murhe, sillä olethan sinä rikkipolkenut synninkäärmeen pään ja katkaissut meidän kahleemme. Olethan sinä pyhän tahtosi kautta tehnyt meidät omiksesi ja veljiksesi, sekä antanut itsesi kokonaan omaisuudeksemme. Ei siis mikään taivaassa eikä maan päällä voi meitä sinun rakkaudestasi erottaa, sillä sinä olet kuollut meidän edestämme. ja pyhästä sanastasi me tiedämme, että kun sinä kerran olet meidät voittanut, niin et sinä luovu meistä iankaikkisesti. Herra, me uskomme tämän, auta meidän epäuskoamme. Amen!