»Mitä minulta vielä puuttuu?» Matt. 19:20.
Moni ori uskonnollinen olematta herännyt ja olematta kristitty. Moni on herännyt ja tavallaan kääntynytkin, nim. kääntynyt maailman jumalattomasta elämästä vakavaan, jumalisuuden harjoitukseen, mutta ei sittenkään ole oikea kristitty s.o. Kristuksessa vapaaksi tehty ja armoitettu ihminen.
Moni uskoo ja tunnustaa Kristuksen meidän vanhurskaudeksemme, viisaudeksemme, pyhitykseksemme ja lunastukseksemme, koska hän tietää, että Kristuksen tulee olla kaikkea tätä, sekä että hänen tulee niin uskoa ja tunnustaa ollakseen oikea kristitty. Mutta uskostaan ja tunnustuksestaan huolimatta sydän kaikessa salaisuudessa lohdutuksensa ja uskalluksena johonkin muuhun esim. parannuksenteon Vakavuuteen, katumukseen, rukoukseen ja kilvoitukseen.
Ja jos kaikki nämä toimivat säännöllisesti, on hän Kristuksessa lohdutettu ja uskovainen, mutta jos nämä puuttuvat, ei hän saakaan lohdutusta yksinomaan Kristuksesta, Kristus ei silloin siis merkitse mitään. Silloin onkin tässä esillä luikerteleva oman vanhurskauden käärme, vanhurskauden käärme, väärä usko, koska ei sen ainoana lohdutuksena olekaan Kristus.
Ihanan, sattuvan kuvauksen näistä totuuksista luemme 1 Kun. 19:11-13. »Ja katso, Herra kulki ohi, ja suuri ja väkevä tuuli, joka halkoi vuoria ja särki kallioita, kävi Herran, edellä. Mutta Herra ei ollut tuulessa. Ja tuulen perästä maanjäristys. Mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristyksen perästä tuli tulta. Mutta ei Herra ei ollut tulessa. Tulen perästä tuli hiljainen tuulen humina. Kun Elia sen kuuli, peitti hän kasvonsa viitallansa ja meni ulos ja soi luolan suulla.» Tässä majesteetillisessa ihmekuvassa profeetta näki paitsi oman johdatuksensa kuvausta ja selitystä myöskin sen, miten Jumala yleensä armovaltakuntaansa maan päällä hoitaa.
Myrsky, maanjäristys ja tuli olivat kuva laista, sen ajasta ja sen vaikutuksista. jota vastoin hiljainen tuulen hyminä erittäin ihanasti kuvaa evankeliumin aikaa. Suurin piirtein ulkonaisessa suhteessa kuvailee se Vanhan ja Uuden testamentin eri aikoja ja hallitusmuotoja ja ahtaammassa merkityksessä se kuvaa tätä aikaa jokaisen yksilön sisäisessä ihmisessä. Jokaisella kristityllä on jonkinlainen Vanhan testamentin aika lakineen, pakkoineen, moniuhrisine palveluksineen ja odotuksineen ennen Kristuksen tulemista ja armollista ilmestymistä. Tämä Vanhan testamentin aika on toisella ihmisellä pitempi, toisella lyhempi.
Monessa sydämessä nim. syntyy eräänlainen hengellisten ilmoitusten, huomioiden, päätösten ja yritysten myrskyilma, jolloin hän alkaa Herran nimessä riehua muita vastaan, »halkaisee vuoria ja särkee mäkiä Herran edellä». Hänellä on suuret tarkoitukset, mutta hyvin vähän järkeä ja malttia, perin vähän omaa kokemusta. Ei hän ole edes itse oikein herännyt, sillä hänellä on suuri lohdutus itsessään ja suuret toiveet parannuksensa edistymisestä. Siinä on vain tuulta, suuri ja väkevä tuuli, mutta Herra ei ollut tuulessa. Hän edistyy. Hänestä tulee tosiherännyt, hänen sisäisessä ihmisessään tapahtuu maanjäristys, sydämen järistys. Hän saa kokea, ettei hän kaikella myrskyämisellään itsekään ole ja tee, mitä sana vaatii. Hän kauhistuu. Hän ryhtyy vakavaan työhön tullaksensa siksi ja tehdäksensä, mitä sana vaatii. Mutta siitä ei tule mitään, hänessä ei ole voimaa, hänessä on vain maanjäristyksen hävitys, sillä ei Herra ollut maanjäristyksessä. Hänen tilansa tulee päinvastoin pahemmaksi, sillä »synti ottaa käskysanasta aiheen ja herättää hänessä kaikkinaisia himoja», jotka tulevat entistä voimallisemmiksi. Nyt syntyy hänessä tuli, polttava ahdistuksen tuli ja tuskallinen kilvoituksen tuli, vaan kaikki on turhaa. Sillä »ei Herra ollut tulessa».
Moni ori uskonnollinen olematta herännyt ja olematta kristitty. Moni on herännyt ja tavallaan kääntynytkin, nim. kääntynyt maailman jumalattomasta elämästä vakavaan, jumalisuuden harjoitukseen, mutta ei sittenkään ole oikea kristitty s.o. Kristuksessa vapaaksi tehty ja armoitettu ihminen.
Moni uskoo ja tunnustaa Kristuksen meidän vanhurskaudeksemme, viisaudeksemme, pyhitykseksemme ja lunastukseksemme, koska hän tietää, että Kristuksen tulee olla kaikkea tätä, sekä että hänen tulee niin uskoa ja tunnustaa ollakseen oikea kristitty. Mutta uskostaan ja tunnustuksestaan huolimatta sydän kaikessa salaisuudessa lohdutuksensa ja uskalluksena johonkin muuhun esim. parannuksenteon Vakavuuteen, katumukseen, rukoukseen ja kilvoitukseen.
Ja jos kaikki nämä toimivat säännöllisesti, on hän Kristuksessa lohdutettu ja uskovainen, mutta jos nämä puuttuvat, ei hän saakaan lohdutusta yksinomaan Kristuksesta, Kristus ei silloin siis merkitse mitään. Silloin onkin tässä esillä luikerteleva oman vanhurskauden käärme, vanhurskauden käärme, väärä usko, koska ei sen ainoana lohdutuksena olekaan Kristus.
Ihanan, sattuvan kuvauksen näistä totuuksista luemme 1 Kun. 19:11-13. »Ja katso, Herra kulki ohi, ja suuri ja väkevä tuuli, joka halkoi vuoria ja särki kallioita, kävi Herran, edellä. Mutta Herra ei ollut tuulessa. Ja tuulen perästä maanjäristys. Mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Maanjäristyksen perästä tuli tulta. Mutta ei Herra ei ollut tulessa. Tulen perästä tuli hiljainen tuulen humina. Kun Elia sen kuuli, peitti hän kasvonsa viitallansa ja meni ulos ja soi luolan suulla.» Tässä majesteetillisessa ihmekuvassa profeetta näki paitsi oman johdatuksensa kuvausta ja selitystä myöskin sen, miten Jumala yleensä armovaltakuntaansa maan päällä hoitaa.
Myrsky, maanjäristys ja tuli olivat kuva laista, sen ajasta ja sen vaikutuksista. jota vastoin hiljainen tuulen hyminä erittäin ihanasti kuvaa evankeliumin aikaa. Suurin piirtein ulkonaisessa suhteessa kuvailee se Vanhan ja Uuden testamentin eri aikoja ja hallitusmuotoja ja ahtaammassa merkityksessä se kuvaa tätä aikaa jokaisen yksilön sisäisessä ihmisessä. Jokaisella kristityllä on jonkinlainen Vanhan testamentin aika lakineen, pakkoineen, moniuhrisine palveluksineen ja odotuksineen ennen Kristuksen tulemista ja armollista ilmestymistä. Tämä Vanhan testamentin aika on toisella ihmisellä pitempi, toisella lyhempi.
Monessa sydämessä nim. syntyy eräänlainen hengellisten ilmoitusten, huomioiden, päätösten ja yritysten myrskyilma, jolloin hän alkaa Herran nimessä riehua muita vastaan, »halkaisee vuoria ja särkee mäkiä Herran edellä». Hänellä on suuret tarkoitukset, mutta hyvin vähän järkeä ja malttia, perin vähän omaa kokemusta. Ei hän ole edes itse oikein herännyt, sillä hänellä on suuri lohdutus itsessään ja suuret toiveet parannuksensa edistymisestä. Siinä on vain tuulta, suuri ja väkevä tuuli, mutta Herra ei ollut tuulessa. Hän edistyy. Hänestä tulee tosiherännyt, hänen sisäisessä ihmisessään tapahtuu maanjäristys, sydämen järistys. Hän saa kokea, ettei hän kaikella myrskyämisellään itsekään ole ja tee, mitä sana vaatii. Hän kauhistuu. Hän ryhtyy vakavaan työhön tullaksensa siksi ja tehdäksensä, mitä sana vaatii. Mutta siitä ei tule mitään, hänessä ei ole voimaa, hänessä on vain maanjäristyksen hävitys, sillä ei Herra ollut maanjäristyksessä. Hänen tilansa tulee päinvastoin pahemmaksi, sillä »synti ottaa käskysanasta aiheen ja herättää hänessä kaikkinaisia himoja», jotka tulevat entistä voimallisemmiksi. Nyt syntyy hänessä tuli, polttava ahdistuksen tuli ja tuskallinen kilvoituksen tuli, vaan kaikki on turhaa. Sillä »ei Herra ollut tulessa».
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hän masentuu, kaikki hänen riehumisensa ja ponnistelunsa on ollut turhaa, toiveet ovat pettäneet. Hän on hukassa. Ja nyt alkaa tuo palava aine, tuo itsevanhurskas minä kulua. Minun täytyy, minun tulee, minun pitää rupeaa häviämään. Ja minä kuolin, sanoo Paavali. Ja katso, nyt tulee hiljainen tuulen humina, evankeliumin lohduttava, rauhoittava, autuaaksi tekevä voima. Sydän on nyt valmis vastaanottamaan evankeliumin.
Nyt on tuo kadotettu, verissään makaava ihmislapsi valmis kuulemaan julistusta ansaitsemattomasta armosta. Se tuntuu suloiselta nyt, kun kaikki muu lohdutus on lopussa. Nyt, jos koskaan, saa oikea lohdutus tilaa sydämessä. nyt rauhoittuvat myrskyävät ajatukset, tuskat ja himot. Uusi elämä alkaa, ilo, rauha, rakkaus, yksinkertaisuus, luottamus Herraan, lempeät silmät, iloiset sanat, uudet hengelliset voimat virtaavat sydämeen. Siinä on Herra!
Häveten peitämme kasvomme niin odottamattoman avun, niin ansaitsemattoman armon tähden ja sanomme: Tätä en koskaan olisi luullut. Minä en ymmärtänyt, että sen tätä tietä piti mennä, että ollessani mitä kelvottomin sulasta armosta saisin armon. Me jäämme mykiksi autuaallisesta häpeästä niin suuren armon edessä. Hes. 16 luvussa luemme: »Että muistaisit ja häpeäisit niin ettet häpeän tähden voisi suutasi avata, kun minä annan sinulle anteeksi kaikki, mitä olet tehnyt, kuuluu Herran, Herran sana.»
Kun Elia tuulen huminassa tunsi Herran läsnäolon, niin »peitti hän kasvonsa viitallansa ja meni ulos ja seisoi luolan suulla», ikään kuin sanoakseen: »puhu Herra, palvelijasi kuulee!» Silloin vasta olemme oikeita kristityitä. Silloin pääsevät kielen siteet valloilleen ja me veisaamme ylistystä Kristukselle.
Amen. Amen.