Jos tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että antaa meille synnit anteeksi. 1 Joh. 1:9.
Me opimme Daavidin Psalmin 32:3, 5 säkeistöstä mitä tähän syntien tunnustamiseen sisältyy. »Kun minä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani - - - mutta minä sanoin: 'minä tunnustan Herralle rikokseni'. niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.» Me opimme tässä, että tunnustaminen tapahtuu Herran edessä. »Minä tunnustan Herralle», sanoo Daavid, josta ymmärrämme, että vaiti oleminen oli vaikenemista Herran edessä. Mitä tämä merkitsee?
Kuinka voimme missään asiassa vaieta Herran edessä. Eihän hänen silmäinsä edessä mikään ole salattua. Kokemuksesta ymmärrämme tämän vaikenemisen. Daavid tarkoittaa sillä vaeltamista synnissä Jumalasta erotettuna, raskaan omantunnon vaivaamana, kunnes synnintunto tylsistyy, ennen kuin tahdotaan mennä Jumalan armoistuimen eteen, langeta hänen jalkainsa juureen, tunnustaa synti ja etsiä anteeksi saamista ja synninpäästö.
Mutta vaikenemis-sanaa voidaan myös käyttää tuosta suuresta kääntymättömästä joukosta. Koko maailma vaeltaa vaieten synnissään, ja sen takia on se kadotuksen oma. Se ei tunne syntiänsä, eikä voi sitä siis oikein tunnustaakaan. Sana »tunnustaa» tarkoittaa parannuksen tekemistä, oikeaa synnin tuntemista, jolloin synnintekijä näkee uhkaavan kirouksen painavan häntä ja etsii sen takia armoa Kristuksessa. Tätä me tarvitsemme päästäksemme anteeksisaamisen osallisuuteen.
Siihen maahan, jossa tuhlaajapoika oleskelee, täytyy kovan nälän tulla, jotta hän muistaisi isän kodin ja sen suuren synnin, jonka hän teki luopuessaan isästään ja tuhlatessaan perintönsä. Vasta silloin päättää hän: »Minä nousen ja menen isäni tykö ja sanon hänelle: isä minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse, että minua sanotaan sinun pojaksesi. tee minut palkkalaisesi vertaiseksi.» Niin on Jeesus itse sovittanut sanat kuvatessaan kääntymystä. Näissä sanoissa on meillä jotakin opittavaa. Tuhlaajapoika ei mainitse mitään erityistä syntiä, vaan sanoo: »Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää sanotaan sinun pojaksesi,» Ei hän sano ansaitse, että minua »se tai se synti ansaitsee sinun vihasi», vaan hän sanoo: »minä, minä kaikkineni en ansaitse, että minua sanotaan sinun pojaksesi.»
Mitä tästä opimme? Sen, ettei ole totista parannusta siellä, missä tunnetaan ja tunnustetaan vain jokin erityinen synti, mutta samalla tuodaan esille monta hyvää puolta, joista itsetyytyväisyys kasvaa. Meidän tulee tuntea itsemme kokonaan kadotetuiksi ja kadotuksen ansainneiksi. Tuhlaajapoika ei jäänyt sinne, missä hän oli, vaan hän nousi todellakin palatakseen isänsä tykö. Synnin tunnustamisesi ei ole todellinen, jos sinä jäät edelleen maailmaan ja syntiin, erotettuna Jumalasta. Mutta tuhlaajapoika sanoi myös: »Tee minut palkkalaisesi vertaiseksi». Tämä oli itsevanhurskautta ja epäuskoa hänessä. Hän ei uskonut pelkästä armosta voivansa saada koko lapsenoikeuttansa takaisin, vaan että hänen ensin täytyi palvella isäänsä ansaitakseen sen. Näin ajattelee vieläkin se, joka tekee parannuksen.
Mutta huomattava on, ettei isä hylkää häntä tämän väärän luulon tähden. Sillä »kun hän vielä oli kaukana» (hän ei ollut vielä ehtinyt rukoilla ainoatakaan rukousta, ei itkeä ainoatakaan kyyneltä, vielä vähemmin tehdä palvelusta) »näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi». 0i sitä verratonta, jumalallista anteeksiantavaisuutta. Olihan isällä syytä sanoa: Mene pois, sinä kelvoton, häväisty poika, sinä olet tuhlannut perintösi, sinä olet kadottanut lapsenoikeutesi. Mutta ei, hän ei nuhdellut häntä, eikä puhu hänen synneistään ainoatakaan sanaa, hän ei vaatinut vähintäkään hyvitystä, vaan puetti hänet parhaisiin vaatteisiin, pani sormuksen hänen sormeensa, kengät hänen jalkaansa ja antoi valmistaa ilojuhlan hänen kotiinpalaamisensa johdosta.
Me opimme Daavidin Psalmin 32:3, 5 säkeistöstä mitä tähän syntien tunnustamiseen sisältyy. »Kun minä vaikenin, riutuivat minun luuni jokapäiväisestä valituksestani - - - mutta minä sanoin: 'minä tunnustan Herralle rikokseni'. niin sinä annoit anteeksi syntivelkani.» Me opimme tässä, että tunnustaminen tapahtuu Herran edessä. »Minä tunnustan Herralle», sanoo Daavid, josta ymmärrämme, että vaiti oleminen oli vaikenemista Herran edessä. Mitä tämä merkitsee?
Kuinka voimme missään asiassa vaieta Herran edessä. Eihän hänen silmäinsä edessä mikään ole salattua. Kokemuksesta ymmärrämme tämän vaikenemisen. Daavid tarkoittaa sillä vaeltamista synnissä Jumalasta erotettuna, raskaan omantunnon vaivaamana, kunnes synnintunto tylsistyy, ennen kuin tahdotaan mennä Jumalan armoistuimen eteen, langeta hänen jalkainsa juureen, tunnustaa synti ja etsiä anteeksi saamista ja synninpäästö.
Mutta vaikenemis-sanaa voidaan myös käyttää tuosta suuresta kääntymättömästä joukosta. Koko maailma vaeltaa vaieten synnissään, ja sen takia on se kadotuksen oma. Se ei tunne syntiänsä, eikä voi sitä siis oikein tunnustaakaan. Sana »tunnustaa» tarkoittaa parannuksen tekemistä, oikeaa synnin tuntemista, jolloin synnintekijä näkee uhkaavan kirouksen painavan häntä ja etsii sen takia armoa Kristuksessa. Tätä me tarvitsemme päästäksemme anteeksisaamisen osallisuuteen.
Siihen maahan, jossa tuhlaajapoika oleskelee, täytyy kovan nälän tulla, jotta hän muistaisi isän kodin ja sen suuren synnin, jonka hän teki luopuessaan isästään ja tuhlatessaan perintönsä. Vasta silloin päättää hän: »Minä nousen ja menen isäni tykö ja sanon hänelle: isä minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää ansaitse, että minua sanotaan sinun pojaksesi. tee minut palkkalaisesi vertaiseksi.» Niin on Jeesus itse sovittanut sanat kuvatessaan kääntymystä. Näissä sanoissa on meillä jotakin opittavaa. Tuhlaajapoika ei mainitse mitään erityistä syntiä, vaan sanoo: »Minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinun edessäsi, enkä enää sanotaan sinun pojaksesi,» Ei hän sano ansaitse, että minua »se tai se synti ansaitsee sinun vihasi», vaan hän sanoo: »minä, minä kaikkineni en ansaitse, että minua sanotaan sinun pojaksesi.»
Mitä tästä opimme? Sen, ettei ole totista parannusta siellä, missä tunnetaan ja tunnustetaan vain jokin erityinen synti, mutta samalla tuodaan esille monta hyvää puolta, joista itsetyytyväisyys kasvaa. Meidän tulee tuntea itsemme kokonaan kadotetuiksi ja kadotuksen ansainneiksi. Tuhlaajapoika ei jäänyt sinne, missä hän oli, vaan hän nousi todellakin palatakseen isänsä tykö. Synnin tunnustamisesi ei ole todellinen, jos sinä jäät edelleen maailmaan ja syntiin, erotettuna Jumalasta. Mutta tuhlaajapoika sanoi myös: »Tee minut palkkalaisesi vertaiseksi». Tämä oli itsevanhurskautta ja epäuskoa hänessä. Hän ei uskonut pelkästä armosta voivansa saada koko lapsenoikeuttansa takaisin, vaan että hänen ensin täytyi palvella isäänsä ansaitakseen sen. Näin ajattelee vieläkin se, joka tekee parannuksen.
Mutta huomattava on, ettei isä hylkää häntä tämän väärän luulon tähden. Sillä »kun hän vielä oli kaukana» (hän ei ollut vielä ehtinyt rukoilla ainoatakaan rukousta, ei itkeä ainoatakaan kyyneltä, vielä vähemmin tehdä palvelusta) »näki hänen isänsä hänet ja armahti häntä, juoksi häntä vastaan ja lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä hellästi». 0i sitä verratonta, jumalallista anteeksiantavaisuutta. Olihan isällä syytä sanoa: Mene pois, sinä kelvoton, häväisty poika, sinä olet tuhlannut perintösi, sinä olet kadottanut lapsenoikeutesi. Mutta ei, hän ei nuhdellut häntä, eikä puhu hänen synneistään ainoatakaan sanaa, hän ei vaatinut vähintäkään hyvitystä, vaan puetti hänet parhaisiin vaatteisiin, pani sormuksen hänen sormeensa, kengät hänen jalkaansa ja antoi valmistaa ilojuhlan hänen kotiinpalaamisensa johdosta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Niin on Kristus itse kuvannut jumalallisen anteeksiantavaisuuden. Hän tahtoo, että me tunnemme ja pidämme häntä sellaisena. Isän sydän oli muuttumaton, laupias ja anteeksiantava silloinkin, kun langennut poika kulki synnin retkillä. Ei hänen palajamisensa tuottanut sovitusta. Se oli jo sitä ennen hankittu. Mutta kotoansa lähteneellä pojalla ei ollut siitä ennen palajamistaan mitään hyötyä.
Tästä näemme, että Jumalan on jumalattomiin, epäuskoisiin ja kääntymättömiinkin nähden sovitettu Isä. Kristus on ottanut pois heidänkin syntinsä. Heillekin on armo ja anteeksiantaminen ansaittu. Hääpuku, Kristuksen vanhurskauden valkea aivina on heitäkin varten kauan ollut valmis vastaanottamista odottamassa.
Tässä opimme myös, milloin se autuas hetki on tullut, jolloin viheliäinen syntinen ottaa vastaan armon, anteeksiantamuksen ja lapsenoikeuden. Se tapahtuu hänen ensimmäisen kerran palatessaan Herran luo s.o. hänen ensikerran epäillessään itseään ja kaikkea omaansa, omaa katumustaan, rukoustaan ja parannustaan, jolloin hän luo ahdistetun, isoavan ja janoavan sielunsa silmät ristiinnaulittuun Jeesukseen. Ja ennen kaikkea silloin, kun hän ensikerran käsittää autuutensa Kristuksessa, saatuansa ensikerran evankeliumissa nähdä, miten kaikki on valmistettu, kaikki riittävästi, jopa yltäkylläisesti Kristuksessa valmistettu.
Ok.
ok.
ok.