Jääkärien pommiattentaatti Mannerheimiä vastaan

on pötyä.

Jääkärit eivät ole tehneet mitään pommiattentaattia Mannerheimia vastaan.

He hyväksyivät Mannerheimin suunnitelman asevelvollisista joukoista heidän johtoonsa, kunhan saivat suoranaisiksi esimiehikseen entiset saksalaiset kouluttajansa kapteenit Ausfeld, von Coler ja yliluutnantti Stahel. Nämä saivat pikaylennykset ja tilanne rauhoittui.
Jääkärit tajusivat heti, että ylenemismahdollisuudet olivat aivan toiset kuin yhdessä prikaatissa.

Sodan aikana tapahtuneilla surmatöillä ei ole mitään tekemistä Mannerheimin ja jääkärien välien kanssa.

Pommiattentaatti Mannerheimin junaan

Tutkija Lars Westerlund on esittänyt, että jääkärikonfliktiin liittyy Mannerheimin Seinäjoen asemalla olleeseen esikuntajunaan tehty pommiattentaatin yritys. Mannerheim ei ollut iskun sattuessa paikalla, joten attentaatti epäonnistui. Sen tuloksena junan ympärille tehtiin suojaksi verkkoaita, joka näkyy joissakin junaa esittävissä valokuvissa. Westerlund arvelee teon taustalla olleen "jyrkimpiä aktivisteja". Konkreettisina niminä Westerlund esittää Wilhelm Thesleffin sekä Paul von Gerichin. Ulkomaisena tahona mukana olisi ollut vaikuttamassa Saksan meriesikunta.

Jääkärien Suomeen saapumista seurasi niin sanottu jääkärikonflikti jääkärien ja valkoisen kenraali Mannerheimin välillä. Yhteen hitsautunut jääkärijoukko olisi halunnut muodostaa oman itsenäisen yksikkönsä, johon olisi värvätty väkeä suojeluskunnista. Mannerheim oli tätä ajatusta vastaan, sillä mikäli jääkäriyksikkö tuhoutuisi kokonaan, olisi se liian suuri kolaus valkoiselle armeijalle. Lisäksi Mannerheim toivoi apua ennemmin vanhoilta tovereilta keisarillisen Venäjän armeijasta ja vastusti saksalaisten maihinnousua Helsinkiin, ainakin ennen kuin Tampere olisi valkoisten hallinnassa. Vastavetona jääkärit uhkasivat lähteä omatoimiseen Tampereen valtaukseen.

Konflikti ratkaistiin jääkärien neuvottelukunnan ja Mannerheimin kesken Seinäjoella. Jääkärit suostuivat vaatimuksiin jakautua upseereiksi valkoiseen armeijaan entisten tsaariupseerien kanssa. Mannerheim taas ei asettunut poikkiteloin saksalaisten maihinnousun suhteen ja lupasi olla puuttumatta jääkärien toimintaan. Jääkäriupseerit saivat myös käyttää jääkäri-etuliitettä arvonsa yhteydessä.

Seinäjoella Mannerheimin junaa kohti tehtiin pommiattentaatti, joka ei kuitenkaan onnistunut, sillä kenraali ei ollut junassaan tuolloin. Attentaatin tekijää tai motiivia ei koskaan saatu selville, mutta on epäilty, että tekijät saattoivat olla jääkäriliikkeen jyrkimpiä aktivisteja.

virheellinen aivan tarkoituksella.

"Attentaatin tekijää tai motiivia ei koskaan saatu selville, mutta on epäilty, että tekijät saattoivat olla jääkäriliikkeen jyrkimpiä aktivisteja."

Aktivistit on aivan eri asia kuin jääkärit.
Jääkäreillä ei ollut mitään syytä tällaiseen. Mannerheimin ratkaisu oli parempi kuin heidän oma ajatuksensa, joka oli syntynyt olosuhteita tuntematta.

Jääkäreistä moni oli " häjyyn " luonteella varustettuja, enkä ihmettelisi vaikka kustaan murhaa olisi suunniteltukin pikaistuksissa ja puheissa.

Tyytymättömyyttä ja purnausta ilmeni jääkärien joukossa sekä suoranaisten olosuhteiden että epätietoisuuden vuoksi. Monilla Suomesta "suuren värväyksen" aikaan saapuneilla ei ollut selkeää käsitystä odotettavissa olevasta tilanteesta (kun sitä ei ollut värväreilläkään). Vaikka jääkäripataljoona toisaalta oli suomalainen yritys ja yhteisö, se oli toisaalta vain yksi saksalaisen sotilaskurin alainen yksikkö. Niinpä kurittomuutta kitkettiin kovin ottein. Ensimmäiset vakavampiin rettelöinteihin syyllistyneet lähetettiin sotaoikeuteen ja sieltä vankileireille.

Erityinen rangaistusosasto perustettiin Zerkstenin kartanoon kymmenen kilometrin päähän rintamalinjasta vuoden 1916 syksyllä. Osastoa komensi vääpeli Höfelmeyer. Kurinpitokeinoina käytettiin pakkotahtisen harjoittelun ohella ruuatta jättämistä, pimeässä putkassa istuttamista sekä pakkasessa pitämistä. Zerksteniin viedyt "jermut" eivät kuitenkaan olleet lannistettavissa eikä osasto saavuttanut tarkoitustaan: rangaistusosastoon komennetut eivät "palanneet järjestykseen".
Pataljoonaa varten perustettiin marraskuussa 1916 erityinen rangaistuskomppania, Altona-Bahrenfeldin työkomennuskunta, joka toimi tykistövarikossa Hampurin lähellä. Yhteensä tähän osastoon, "bahrenfelttareihin", päätyi Lackmanin mukaan 216 miestä (Lauerman 1966 laskelmissa 224 miestä). Palvelus oli raskasta ja sitä vaikeutti suuresti vielä sekin, että rangaistusosastolaisten esimiehet puhuivat pelkästään saksaa. Ravinto puolestaan oli niukkaa ja yksipuolista.

"Bahrenfelttarien" kehnoista olosuhteista kantautui tietoa pataljoonaan, mikä osaltaan lisäsi tyytymättömyyttä pääjoukossa. Rangaistuskomppanian tilannetta ei kuitenkaan korjattu, ennen kuin Špalernajan vankilasta vallankumouksen myötä vapautunut Zugführer Aarne Sihvo, myöhempi Puolustusvoimien komentaja, vieraili Bahrenfeldissa. Sihvo totesi, että rangaistuskomppania tulisi aiheuttamaan särön jääkärien ulkoiseen kuvaan, kun heidän paluunsa Suomeen tulisi ajankohtaiseksi. Omakohtaisiin, tuoreisiin vankilakokemuksiinsa verraten hän saattoi ymmärtää bahrenfelttareiden ahdingon.

Vain viisi bahrenfelttaria palasi rangaistuskomppaniasta pataljoonaan, lopuista työkuntoiset sijoitettiin pääosin siviilitöihin teollisuuslaitoksiin. Bahrenfelttarit saattoivat palata Suomeen vasta vuoden 1918 sodan päätyttyä, pääosa syksyllä 1918. Jälkeen jääneitä eli Saksassa surkeissa oloissa; jotkut olivat lähteneet maasta omin avuin ja kaikkien kohtalo ei koskaan selvinny.

Monelle Saksassa opiskelemassa tai työssä olleelle nuorelle ja sittemmin jääkäripataljoona 27:ään liittyneelle oli sodan alussa käydä huonosti. Heidät uhattiin luokitellasotavangeiksi. Suomalaiset olivat Venäjän alamaisia, minkä vuoksi heitä
’ryssiteltiin’ varsin yleisesti. Niinpä heidät aiottiin sulkea vankileiriin, ellei heidän
Saksassa ololleen löytynyt hyvää ja järkeen käypää syytä. Saksan armeijaan vapaaehtoisena astuminen tai tiedustelupalvelun leipiin värväytyminen katsottiin sellaiseksi.

Sotavangeiksi luettiin yleensä taistelukentällä antautuneet sotilaat, mutta heiksi
saatettiin katsoa myös vihollisvaltion kauppalaivastossa palvelleet ja internoidut
merimiehet sekä sellaiset vihollisvaltion siviilialamaiset, jotka eivät olleet poistuneet
tiettyyn määräaikaan mennessä maasta.

Vaikka noin 135 suomalaista merimiestä valitsikin jääkärikoulutuksen, merimiehiä
lienee jäänyt vielä senkin jälkeen leireille. Vaikka monista tällä tavalla
rekrytoiduista kasvoikin kelpo sotilaita, ylenipä yksi heistä jääkärikenraaliluutnantiksi
saakka, jääkärijoukkoon tuli myös valitettavan heikkoa sotilasainesta, mistä saatiin
kantaa myöhemmin tiliä.

Suuri mentaliteettien ero heijastui myöhemmin monissa kriisitilanteissa ja aiheutti
pahaa eripuraa. Jääkäripataljoona ei ollut mikään herraspoikien joukko, vaan siinä
oli kyseessä Suomen kansa pienoiskoossa.

Kun oberzugführer Armas Ståhlberg ampui 24.1.1917 kieltäytyneen lapualaisen
merimiesjääkärin Matti Sven Saarikosken (1890–1917),72 jääkärijoukossa puhkesi
jälleen vakava kriisi. Jääkäri Kuula kirjoitti: “Saarikoski I komppaniasta kieltäytyi
lähtemästä mukaan ja O. St. ampui hänet toverien silmien edessä pistoolilla. Hän
oli nainut mies ja kahden lapsen isä.” Erittäin jyrkästi tapauksen tuomitsi esimerkiksi kauhavalainen talonpoikaisjääkäri Arvo Pollari, joka kirjoitti: “Mitä merkitsee meidän yhteiset ponnistuksemme, kun omat miehet ampuvat toisiaan. On tosiaankin luja kuri joukossamme, kun kaikki miehet seisovat kantapäät yhdessä ja katsovat kun yhtä miehistä tapetaan. Ei! Ei tällainen temppu ei menesty toista kertaa.
Vaikka sotaoikeus vapautti Ståhlbergin, ja esimerkiksi hauptzugführer Erik
Jernström katsoi hänen menetelleen ainoalla oikealla tavalla, monet jääkäritoverit
pitivät Ståhlbergiä murhaajana.

Ampumistapauksen seurauksena kieltäytymiset lisääntyivät, minkä vuoksi epäluotettavaksi ja kurittomaksi käyneen suomalaisjoukon käytöstä sisseinä luovuttiin.

Kemiöläinen kappalaisen poika,
jääkäri Georg Ahlstedt (1890–1916)92 kohtasi matkansa pään heti rintamakauden
alussa. Kuolema ei tullut kuitenkaan taistelukentällä, vaan Suomessa ilmeisesti omien toimesta. Värväystehtäviin Suomeen lähetetty Ahlstedt määrättiin takaisin
Lockstedtin leirille, mutta hän ei halunnutkaan palata, vaan saadakseen vapaan
oleskelun antautui santarmien kätyriksi ja alentui ilmiantamaan tovereitaan. Sittemminhänen tunnustuksiaan käytettiin Špalernajassa hänen jääkäritovereitaan
vastaan.
Vaikka Ahlstedtilla ei liene ollut aikomusta ilmiantaa tovereitaan, sen suorittaminen oli lopulta paha temppu. Jo se, että hän kieltäytyi palaamasta Saksaan, oli kielletyn poliittisen ja sotilaallisen liikkeen periaatteiden vastaista. Ahlstedt lieneekin kokenut näistä syistä kesäkuussa 1916 Dragsfjärdissä väkivaltaisen kuoleman.

Sen lisäksi että jääkäreitä menehtyi esimerkiksi keuhkosairauksiin, nyt tapahtui
ensimmäisen kerran, että kuolema tuli myös oman käden kautta. Kaksi jääkäriä
teki nimittäin itsemurhan. Molemmissa tapauksissa nälkä oli merkittävä syy epätoivoiseen tekoon.

Mäntsäläläistä jääkäri Paavo Arosta (1895–1918, Saksassa Kaarlo Kurki) on pidetty
läpikotaisin roistona, sillä hän oli santarmiston jääkäriliikkeeseen soluttama
agentti. Aktivistien ja jääkäreiden kuulustelijat käyttivät Špalernajassa hänen ilmiantojaan hyväkseen. Hän jäi kuitenkin vuoden 1917 maaliskuun vallankumouksen jälkeen Haaparannassa kiinni. Sieltä hänet passitettiin Saksaan, jossa hän joutui Berliinin Moabitin vankilaan. Hän kuoli siellä lokakuussa 1918 espanjantautiin, joka raivosi tuolloin Euroopassa.

Koska muutamat jääkärit olivat epäilemättä täysin soveltumattomia sotilaselämään,
olivat sortuneet erilaisiin rikkomuksiin, osoittaneet tyytymättömyyttään palveluksessa tai suorastaan kapinoineet rintamalla, heidät eristettiin jääkäripataljoonasta ja suljettiin joko Altonan – Bahrenfeldin työosastoon (rangaistuskomppaniaan) tai vielä pahemmille Saksan vankileireille. Altona-Bahrenfeldtin työosaston lisäksi suomalaisia jääkäreitä oli mm. Spandaussa ja Moabitissa sekä Holzmindenissä ja Havelbergissä. Jos Altona-Bahrenfeldtissä oli vaikeaa, niissä oli vieläkin vaikeampaa.
Niissä vallitsi kova kuri, ruoka oli huonoa, ja työtä teetettiin säälittä. Leireillä ja
vankiloissa oli myös suuri vaara sairastua ja joutua pahoinpidellyksi. Siten on mahdollista, että joku jääkäri menehtyikin keuhkotaudin tai rääkkäyksen seurauksena.1 Hämäriä tapauksia, joita ei ole kyetty selvittämään, on useita.

Suurin osa jääkäreistä kuljetettiin helmikuun aikana laivoilla Suomeen. Kaikki
eivät halunneet kuitenkaan lähteä sotivaan Suomeen, eikä kaikkia uskallettu päästää
kotimaahansa, sillä oli aihetta pelätä, että osa heistä menisi kapinallisten puolelle.
Jälkijoukot, joihin kuului 451 jääkäriä, palasivat kotimaahansa vasta sodan
jälkeen.
Kaikki jääkärit eivät palanneet kuitenkaan koskaan. Joku jäi pysyvästi Saksaan,
joku siirtyi Neuvosto-Venäjälle, muutamia katosi.
Pari jääkäriä myös kuoli – kaatui tai katosi – Saksan joukoissa Ranskan rintamalla.
Iisalmelainen ylioppilas Vilho Niiranen (1892–1918?), joka kuului sosialistijääkäreihin
ja oli osallistunut “työläisjääkäreiden toimeenpanevan komitean” kokouksiin,
jäi Saksaan muiden lähtiessä Suomeen. Hänen on kerrottu jatkaneen
palvelustaan Saksan armeijassa ja siirtyneen Ranskan rintamalle, jossa hän sai
surmansa Rosheimissa.

´Saksan lipun alla kaatuneita jääkäreitä tai muuten Saksassa ja sen miehitysalueella
(lähinnä nyk. Latviassa) vuosina 1914–18 kuolleita (esim. sotavankeudessa
tai sairauteen kuolleita) suomalaisia oli Suomen jääkärien elämäkerraston ja sotasurmaprojektin avulla saadun lisäaineiston mukaan yhteensä . Saksan palveluksessa ja Saksassa menehtyneet olivat kaikki miehiä.
Vaikka menehtyneiden määrä oli selvästi aiemmin tiedettyä suurempi, se oli
kuitenkin mitätön maailmansodan kaikkien uhrien joukossa. Määrä on mitätön myös suurimpien tuhoamistaisteluiden uhrien määrään verrattuna. Se on vähän Venäjän armeijaan vapaaehtoisina värväytyneiden suomalaisten kaatuneisiinkin verrattuna.
Vaikka mainittuja vapaaehtoisia oli vain noin 540 eli selvästi vähemmän kuin jääkäreitä, heitä menehtyi paljon pienemmästä määrästä noin 100–150 miestä.

Vihollisia saattoivat olla jopa omat jääkäritoverit, sillä yhden kortin varaan henkensä laittaneet olivat armottomia pettureille. Niinpä ainakin yksi venäläisten vangiksi jäänyt ja heille liikkeen salaisuuksia paljastanut tapettiin.

Vaikka jääkäreissä oli varsin paljon ylioppilaita, jääkäreiden koulusivistys oli yleensä
vähäinen. Hyvin monilta se puuttui kokonaan. Useimmat olivat käyneet vain
kansakoulun tai vajaan kansakoulun.

Koska Saksa kävi ’totaalista sotaa’, sen suomalaisten kouluttaminen ja tukeminen
lähti tältä pohjalta. Se halusi kouluttaa sissejä, jotka toimisivat ’piikkinä Venäjän
lihassa’. Se halusi lähettää heitä Venäjän huoltoteitä vastaan, mihin liittyi kieltämättä vaaratekijöitä. Kesällä 1916 Saksa lähettikin nuoria suomalaisia tässä tarkoituksessa pohjoiseen. Nuoret miehet joutuivat matkustamaan läpi Ruotsin Haaparantaan kapsäkit pommeja täynnä. Vaikka jääkäriliikkeen suomalainen poliittinen johto – Tukholman-valtuuskunta – oli kauhuissaan tällaisesta ja yritti estää sabotaasitoimintaan osallistumisen liian vaarallisena, sillä ei ollut sanavaltaa. Tosin pelko tappioista oli turhanaikaista. Ne jäivät mitättömän pieniksi.

Koska jääkärit olivat kieltämättä pestautuneet Saksan palvelukseen sotatilan
aikana ja siten tehneet sekä Venäjän että Suomen rikoslain mukaan valtio- ja maanpetoksen, heitä olisi voinut kansainvälisten säännösten ja Venäjän lakien sekä Suomen lakien mukaan odottanut pahimmassa tapauksessa kuolemantuomio.

Surma tiedoista selviää, että surmansa saaneet suomalaiset sisältyivät ainakin viiden länsimaan eri armeijan joukkoihin.


länsimaan eri armeijan joukkoihin.