SanomaPron uusi oppikirja peruskoulun uskonnon opetukseen on nimeltään Uusi Lipas Kristinusko, tekijöinä Kristiina Holm, Jarno Parviola, Riitta Vaaramo. Uuden opetussuunnitelman velvoittamana kirjassa käsitellään kristinuskon lisäksi jonkin verran myös uskonnottomuutta ja maallistumista.
Kirjan lopussa on luku 9, Suomalainen uskonnollisuus muutoksessa. Siinä ovat seuraavat tiiviit alaluvut: Uskonnonvapaus, Suomalaisten suhde kirkkoon muuttuu, Maallistuminen ja uskonnottomuus sekä Uskontodialogi. Lisätietolukuna on Uskonnonvapaus ja katsomusaineiden opetus kouluissa.
Uskonnonvapauden ns. negatiivinen ulottuvuus tulee joten kuten esiin, mutta ei kovin selkeästi eikä konkretisoituna. Lisätiedoissa tosin mainitaan, että koulujen on järjestettävä uskonnollisten tilaisuuksien rinnalla myös tunnustukseton tilaisuus. Elämänkatsomustiedon olemassaoloa ei selvitetä uskonnon lukijoille.
Suomalaisten kirkkoon suhtautumisen muuttumisen syitä tuodaan uskontotieteilijöiltä saaduin kootuin selityksin: yhtenäiskulttuurin muutos, hyvinvoinnin tuoma turvallisuuden tunne, uskonnon pitäminen liberaalisti yksityisenä ja yksilöllisenä asiana sekä uushenkisyyden lisääntyminen. Tämän muutoksen piirteitä ei juurikaan kuvata, vaikka tapakulttuurissa on suuria muutoksia.
Maallistuminen ja uskonnottomuus käsitellään lyhyesti. Lopussa väitetään, että ”maallistumiskehitys ei ole edennyt, vaan uskonnollisuus on lisääntynyt kaikissa muissa maanosissa paitsi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.” Näin vähätellään merkittävää maallistumiskehitystä Euroopassa, Australiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa, ja sitten lisätään löylyä: ”Euroopassakin uskonnollisten ihmisten määrä on kasvussa erityisesti islaminuskoisten maahanmuuttajien myötä. Tutkijat olettavatkin, että maallistuminen saattaa jäädä väliaikaiseksi ilmiöksi.” Melko spekulatiivisia väitteitä vähäisen asia-aineiston korvaajana.
Uskonnottomien monimuotoisuuskin tulee esiin, mutta vapaa-ajattelijoita, humanisteja, rationalisteja tai agnostikkoja ei mainita. Uskonnottomien järjestöjen toimintaa ja vaatimuksia ei tuoda esiin. Sekulaaria tapakulttuuria ei käsitellä.
Ateismi on aluksi kuvattu lyhyesti, mutta sinänsä korrektisti: ”Ateisti ei usko jumalan tai jumalten olemassaoloon. Ateisti voi olla sitä mieltä, että kaikki asiat ovat selitettävissä ilman uskontoa. Ateismi on ajattelutapa, josta puuttuu jumalusko.” Tämä jälkeen seuraa kuitenkin omituisen poleeminen ajankohtaisosa:
”Ateistien keskuudessa on Suomessa ja muualla maailmassa alkanut 2000-luvulla esiintyä myös voimakasta kritiikkiä erityisesti kristinuskoa kohtaan. Tällaista suhtautumista uskontoon kutsutaan nimellä uusateismi. Uusateistien vaatimuksena on, että uskonto ei saisi näkyä yhteiskunnassa julkisesti mitenkään. Tämä näkemys ei ole linjassa uskonnonvapauden kassa, joka antaa mahdollisuuden sekä uskontojen arvosteluun että julkiseen näkymisen.”
Tuo antaa väärän kuvan nykypäivien ateisteista. Ensinnäkin voimakastakin uskontokritiikkiä esitettiin ateistien toimesta myös 1900-luvulla. Toiseksi nykypäivän ateistien ja vapaa-ajattelijain vaatimuksena ei ole, että ”uskonto ei saisi näkyä yhteiskunnassa julkisesti mitenkään”. Ateistien ja vapaa-ajattelijain mielestä uskonnonvapauteen kyllä kuuluu uskontojen ”julkinen näkyminen”.
Tuossa aivan virheellisessä syytöksessä on kuitenkin käytetty hämäävästi ”julkinen”-termiä. Tosiasiallisesti kirkossa tarkoitetaan ”julkisella näkymisellä” aivan muuta kuin mitä normaalissa kielenkäytössä tarkoitetaan tai miten peruskoululaiset sen ymmärtävät. Kirkon kielipelin piilomerkityksellä tarkoitetaankin nimittäin sitä, että julkisen vallan, valtion ja kunnan tulee edelleen järjestää ev.lut. kirkon tunnustuksellista uskonnonharjoitusta, kuten jumalanpalveluksia ja hartaustilaisuuksia. Uskonnonharjoituksen ”sosialisointia” halutaan jatkaa.
Pitää paikkansa, että 2000-luvun ateistit, vapaa-ajattelijat, rationalistit, humanistit, sekularistit vaativat, että julkisen vallan tulee alkaa suhtautua neutraalisti erilaisiin uskontoihin ja uskonnottomiin katsomuksiin mitään suosimatta tai syrjimättä. Ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesta uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta. Valtion ja kunnan pönkän poistaminen kirkolta ei tietenkään tarkoita, että kirkon itsensä omin avuin järjestämät jumalanpalvelukset ja muu uskonnollinen toiminta eivät saisi ja voisi näkyä julkisesti yhteiskunnassa paitsi kirkossa myös turuilla ja toreilla ja mediassa.
Kirjan lopussa on luku 9, Suomalainen uskonnollisuus muutoksessa. Siinä ovat seuraavat tiiviit alaluvut: Uskonnonvapaus, Suomalaisten suhde kirkkoon muuttuu, Maallistuminen ja uskonnottomuus sekä Uskontodialogi. Lisätietolukuna on Uskonnonvapaus ja katsomusaineiden opetus kouluissa.
Uskonnonvapauden ns. negatiivinen ulottuvuus tulee joten kuten esiin, mutta ei kovin selkeästi eikä konkretisoituna. Lisätiedoissa tosin mainitaan, että koulujen on järjestettävä uskonnollisten tilaisuuksien rinnalla myös tunnustukseton tilaisuus. Elämänkatsomustiedon olemassaoloa ei selvitetä uskonnon lukijoille.
Suomalaisten kirkkoon suhtautumisen muuttumisen syitä tuodaan uskontotieteilijöiltä saaduin kootuin selityksin: yhtenäiskulttuurin muutos, hyvinvoinnin tuoma turvallisuuden tunne, uskonnon pitäminen liberaalisti yksityisenä ja yksilöllisenä asiana sekä uushenkisyyden lisääntyminen. Tämän muutoksen piirteitä ei juurikaan kuvata, vaikka tapakulttuurissa on suuria muutoksia.
Maallistuminen ja uskonnottomuus käsitellään lyhyesti. Lopussa väitetään, että ”maallistumiskehitys ei ole edennyt, vaan uskonnollisuus on lisääntynyt kaikissa muissa maanosissa paitsi Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.” Näin vähätellään merkittävää maallistumiskehitystä Euroopassa, Australiassa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa, ja sitten lisätään löylyä: ”Euroopassakin uskonnollisten ihmisten määrä on kasvussa erityisesti islaminuskoisten maahanmuuttajien myötä. Tutkijat olettavatkin, että maallistuminen saattaa jäädä väliaikaiseksi ilmiöksi.” Melko spekulatiivisia väitteitä vähäisen asia-aineiston korvaajana.
Uskonnottomien monimuotoisuuskin tulee esiin, mutta vapaa-ajattelijoita, humanisteja, rationalisteja tai agnostikkoja ei mainita. Uskonnottomien järjestöjen toimintaa ja vaatimuksia ei tuoda esiin. Sekulaaria tapakulttuuria ei käsitellä.
Ateismi on aluksi kuvattu lyhyesti, mutta sinänsä korrektisti: ”Ateisti ei usko jumalan tai jumalten olemassaoloon. Ateisti voi olla sitä mieltä, että kaikki asiat ovat selitettävissä ilman uskontoa. Ateismi on ajattelutapa, josta puuttuu jumalusko.” Tämä jälkeen seuraa kuitenkin omituisen poleeminen ajankohtaisosa:
”Ateistien keskuudessa on Suomessa ja muualla maailmassa alkanut 2000-luvulla esiintyä myös voimakasta kritiikkiä erityisesti kristinuskoa kohtaan. Tällaista suhtautumista uskontoon kutsutaan nimellä uusateismi. Uusateistien vaatimuksena on, että uskonto ei saisi näkyä yhteiskunnassa julkisesti mitenkään. Tämä näkemys ei ole linjassa uskonnonvapauden kassa, joka antaa mahdollisuuden sekä uskontojen arvosteluun että julkiseen näkymisen.”
Tuo antaa väärän kuvan nykypäivien ateisteista. Ensinnäkin voimakastakin uskontokritiikkiä esitettiin ateistien toimesta myös 1900-luvulla. Toiseksi nykypäivän ateistien ja vapaa-ajattelijain vaatimuksena ei ole, että ”uskonto ei saisi näkyä yhteiskunnassa julkisesti mitenkään”. Ateistien ja vapaa-ajattelijain mielestä uskonnonvapauteen kyllä kuuluu uskontojen ”julkinen näkyminen”.
Tuossa aivan virheellisessä syytöksessä on kuitenkin käytetty hämäävästi ”julkinen”-termiä. Tosiasiallisesti kirkossa tarkoitetaan ”julkisella näkymisellä” aivan muuta kuin mitä normaalissa kielenkäytössä tarkoitetaan tai miten peruskoululaiset sen ymmärtävät. Kirkon kielipelin piilomerkityksellä tarkoitetaankin nimittäin sitä, että julkisen vallan, valtion ja kunnan tulee edelleen järjestää ev.lut. kirkon tunnustuksellista uskonnonharjoitusta, kuten jumalanpalveluksia ja hartaustilaisuuksia. Uskonnonharjoituksen ”sosialisointia” halutaan jatkaa.
Pitää paikkansa, että 2000-luvun ateistit, vapaa-ajattelijat, rationalistit, humanistit, sekularistit vaativat, että julkisen vallan tulee alkaa suhtautua neutraalisti erilaisiin uskontoihin ja uskonnottomiin katsomuksiin mitään suosimatta tai syrjimättä. Ihmisiä tulee kohdella yhdenvertaisesta uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta. Valtion ja kunnan pönkän poistaminen kirkolta ei tietenkään tarkoita, että kirkon itsensä omin avuin järjestämät jumalanpalvelukset ja muu uskonnollinen toiminta eivät saisi ja voisi näkyä julkisesti yhteiskunnassa paitsi kirkossa myös turuilla ja toreilla ja mediassa.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Opetussuunnitelman mukaansiis myös uskonnonopetuksessa pitäisi käsitellä uskonnottomuutta.
Opettajat voisivat kutsua aitoja uskonnottomia kertomaan uskonnottomasta elämästä ja tapakulttuurita, ajatelusta sekä uskonnototmien ihmisoikeuksista.
Tuossahan vain voisi käydä ikävästi niin, että huomaisivat että oikeastaan melkein kaikki viettävät jo arkensa ja juhlansa uskonnottoman tapakulttuurin puitteissa.
Ei nyt sentään. Hautajaisissa evlut kirkon voimakas asema säilynee vielä vuosia. Eikä kasteidenkaan osuus syntyneistä alita 50 prosenttia aivan kohta.
Mutta tosiaan kirjan spekulaation sijaan voisi kertoa todellista faktaa siitä miten evlut rituaalien(kin) suosio laskee.
Totta joo, mutta noidenkin rituaalien uskonnollinen sisältö on isolle osalle yleisöä lähellä nollaa.
No tämä on kyllä totta.
Kotimaa24 kertoi jo muutama vuosi sitten pareista, jotka käyvät kirkoissa katsomassa kuka papeista näyttäisi parhaalta hääkuvassa. Aivan äärimmäisen uskonnollinen syy mennä jumalanpalvelukseen...
Vapaa-ajattelijayhdistykset voisivat myös kertoa kouluille olevansa käytettävissä kertomaan uskonnottomuudesta Suomessa.
Palvelusta, mahdollisuudesta on syytä kertoa, markkinoida sitä.
Jos hyvää hakee, niin eipä vielä muutama vuosi sitten olisi ollut noitakaan mainintoja. Vaikka tuntuu muutos hitaalta, niin taitaa jälkikäteen katsoen tämä näyttää nopeahkolta siirtymältä.
Jälleen kerran rikotaan perusopetuslakia. Kaiken opetettavan tulee pohjautua tutkittuun tietoon lukee perusopetuslaissa. Spekulaatiot eivät ole tutkittua tietoa ja nuo spekulaatiot on helposti jopa todistettavissa vääriksi. Miksi he esittelevät olkiukkoa "uusateismi". Sellaisia henkilöitä ei ole olemassa ensimmäistäkään, kirkko on perustanut termin vain jotta voi liittää ateismiin haluamiaan negatiivisia yhteyksiä.
Vrt. uuskristillisyys, jossa kristityn päätehtävä on harrastaa seksiä niin monen 3-vuotiaan lapsen kanssa kuin mahdollista.
ET tulisi laittaa oletuksena kaikille oppilaille, vain omasta valinnasta uskonnonopetus. Mikä siinä on niin vaikeaa ymmärtää, että uskovaiset eivät näe tarvetta objektiiviseen opetukseen?
Tuo on lain mukainen järjestys (vain) kirkkoon ja muihin kuulumattomille, mutta heillekään eivät rehtorit tuota lain perusajatusta noudata, kunnioita, vaan pistävät perheet valitsemaan eli ruksailemaan valintakaavaketta "tasa-arvoisesti".
Usskonnonopetuksesa olevien pitäisi tutustua uskonnottomuuteen Suomessa.
Oppikirjan tekijät ovat siis täysin kirkon talutusnuorassa tässä asiassa:
"Tosiasiallisesti kirkossa tarkoitetaan ”julkisella näkymisellä” aivan muuta kuin mitä normaalissa kielenkäytössä tarkoitetaan tai miten peruskoululaiset sen ymmärtävät. Kirkon kielipelin piilomerkityksellä tarkoitetaankin nimittäin sitä, että julkisen vallan, valtion ja kunnan tulee edelleen järjestää ev.lut. kirkon tunnustuksellista uskonnonharjoitusta, kuten jumalanpalveluksia ja hartaustilaisuuksia."
Mihin tuosta voi valittaa?
Suomessa voi kuka tahansa tehdä uskonnonoppikirjan kouluille, ja sanoa siinä lähes mitä huvittaa. Ilman objektiivisuuden häivääkään.
80-luvun alussa oli ussanoppikirja, jossa todettiin, että uskonto ja kirkkokriittisten "valistusfilosofien ei olisi pitänyt puuttua asioihin, josta eivät mitään tajunneet".
Opetushallitus ei enää valvo oppimateriaaleja... Mitä vaan voi tehdä ja mitä vaan voi ostaa tai ostattaa ja käyttää..
Tuo kohta "uskonnon julkinen näkyminen , sen vastustaminen UUSateistien toimesta" on kyllä uskomatonta puppua oppikirjassa. Kirjan tekijöiden ihan subjektiivinen , harhaanjohtava, leimaava, heitto
Uskonnon oppikirjojen kritiikkiä tarvitaan.
Toki kaikkien oppikirjojen. Ja myös elämänkatsomustiedon kirjojen.
Uusi oppikirjoja uuden ops:n pohjalta. Kannattaa selata muitakin... Ja tuoda esiin tarvittaessa kriittisiä huomioita... Mikseipä kiitostakin.
Foorumeilla voi laittaa pieniäkin huomioita.
Hyvä kritiikki. Pienetkin huomiot ja vinkin tarpeellisia. Joukkoistetaan.
Ketkä edistävät oppikirjakritiikkiä?
Nyt oppikirjoissa huomattuja hassutuksia tänne tietoon.