Ja hän on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt. Ilm. 21:4.
Sitten kun kaikki se, joka kuuluu tähän nykyiseen aikaan: kyyneleet, itku, parku, kipu ja kuolema on mennyt, silloin alkaa ilo ja riemullinen meno Jumalan oikealla kädellä iankaikkisesti! Silloin ei minun enää tarvitse itkeä, huokailla ja kärsiä synnin voimaa itsessäni, Perkeleen kavaluutta ja kiusauksia, ei maailman vihaa, ylenkatsetta, valhetta ja pilkkaa. Ajattele, silloin eivät synnilliset ajatukset ja himot minua hallitse, vaan olen aina pyhä, puhdas, vapaa, hengellinen. Silloin saan semmoisen sydämen, joka kokonaan ja täydellisesti rakastaa Jumalaa, sydämen, joka ei suurempaa autuutta tiedä, kuin kaikki se, mikä on pyhää ja jota sitten saan nauttia. Silloin ei minun enää tarvitse sydämelleni sanoa: »sinun tulee rakastaa Jumalaa», vaan minä en voi olla rakastamatta häntä ja kaikkea sitä mikä hänen omaansa on.
Mikä onnellinen, autuas aika, kun ei synti meissä enää asu. Silloin ei meidän enää tarvitse taistella vastahakoista sydäntämme vastaan, se kun alituisesti koettaa vieraantua Jumalasta. Ei meidän liioin silloin tarvitse enää huokailla syvän turmeluksen, hitauden, kylmäkiskoisuuden, vihan ja kärsimättömyyden, ylpeyden tai arkuuden ikeen alla Kristusta tunnustaessamme. Ei horjuvaisuus, ei syntiset sanat eikä työt raskauta enää omiatuntojamme. Emme silloin enää saata Jumalan Henkeä murheelliseksi. Kaikesta siitä vapaudumme ja saamme levätä iankaikkisesta. Silloin emme enää koskaan epäile Jumalan rakkautta. En silloin enää sano: kuinka voin tietää, onko sydämeni vilpitön Jumalan edessä, onko kääntymykseni totinen, uskoni elävä? Pelkään kaiken, minkä teen, olevan ulkokultaisuutta, ja että Jumala on minulle valloissaan.
Kaikki se kuului siihen menneeseen elämään ajassa. Kaikki se vaihtuu ylistykseen. Silloin ei meidän koskaan enää tarvitse pelätä Jumalan vihaa. Ei sydäntuska, ei helvetti kuulu taivaaseen. Täällä Jumalan omat usein tuntevat Jumala vihan ahdistavan ja pakottavan heitä kaikilla aalloillaan, mutta kun nämä ensimmäiset ovat olleet, saavat he täydellisesti »nähdä ja maistaa, kuinka suloinen Herra on.» Nyt he saavat kuulla hänen sanovan: vihan kiivaudessa minä silmänräpäykseksi kasvoni peitin sinulta, mutta tahdon jälleen iankaikkisella armolla sinua armahtaa.
Sanomme vielä kerran, mikä autuaallinen sapatin rauha ja lepo, kun ei meidän enää tarvitse tuntea lihan ja perkeleen kiusauksia. Kuinka raskasta onkaan kristityn tuntea olevansa joka puolelta kiusausten saartama. Kauheita, Jumalaa, Kristusta tahi pyhiä totuuksia pilkkaavia ajatuksia liikkuu sydämessä, tahi on mieli kääntynyt. näihin katoaviin, ajallisiin asioihin, leikimme synnin kanssa, etsimme tyydytystä lihan himoissa, jotka ovat kuin ruuti, valmiit leimahtamaan ilmiliekkiin kipinänkään niihin pudotessa. Elämme täällä alinomaisessa vaarassa. jokainen aisti, jokainen jäsen meissä, jokainen luotu olento saattaa tulla meille kiusaukseksi.
Sitten kun kaikki se, joka kuuluu tähän nykyiseen aikaan: kyyneleet, itku, parku, kipu ja kuolema on mennyt, silloin alkaa ilo ja riemullinen meno Jumalan oikealla kädellä iankaikkisesti! Silloin ei minun enää tarvitse itkeä, huokailla ja kärsiä synnin voimaa itsessäni, Perkeleen kavaluutta ja kiusauksia, ei maailman vihaa, ylenkatsetta, valhetta ja pilkkaa. Ajattele, silloin eivät synnilliset ajatukset ja himot minua hallitse, vaan olen aina pyhä, puhdas, vapaa, hengellinen. Silloin saan semmoisen sydämen, joka kokonaan ja täydellisesti rakastaa Jumalaa, sydämen, joka ei suurempaa autuutta tiedä, kuin kaikki se, mikä on pyhää ja jota sitten saan nauttia. Silloin ei minun enää tarvitse sydämelleni sanoa: »sinun tulee rakastaa Jumalaa», vaan minä en voi olla rakastamatta häntä ja kaikkea sitä mikä hänen omaansa on.
Mikä onnellinen, autuas aika, kun ei synti meissä enää asu. Silloin ei meidän enää tarvitse taistella vastahakoista sydäntämme vastaan, se kun alituisesti koettaa vieraantua Jumalasta. Ei meidän liioin silloin tarvitse enää huokailla syvän turmeluksen, hitauden, kylmäkiskoisuuden, vihan ja kärsimättömyyden, ylpeyden tai arkuuden ikeen alla Kristusta tunnustaessamme. Ei horjuvaisuus, ei syntiset sanat eikä työt raskauta enää omiatuntojamme. Emme silloin enää saata Jumalan Henkeä murheelliseksi. Kaikesta siitä vapaudumme ja saamme levätä iankaikkisesta. Silloin emme enää koskaan epäile Jumalan rakkautta. En silloin enää sano: kuinka voin tietää, onko sydämeni vilpitön Jumalan edessä, onko kääntymykseni totinen, uskoni elävä? Pelkään kaiken, minkä teen, olevan ulkokultaisuutta, ja että Jumala on minulle valloissaan.
Kaikki se kuului siihen menneeseen elämään ajassa. Kaikki se vaihtuu ylistykseen. Silloin ei meidän koskaan enää tarvitse pelätä Jumalan vihaa. Ei sydäntuska, ei helvetti kuulu taivaaseen. Täällä Jumalan omat usein tuntevat Jumala vihan ahdistavan ja pakottavan heitä kaikilla aalloillaan, mutta kun nämä ensimmäiset ovat olleet, saavat he täydellisesti »nähdä ja maistaa, kuinka suloinen Herra on.» Nyt he saavat kuulla hänen sanovan: vihan kiivaudessa minä silmänräpäykseksi kasvoni peitin sinulta, mutta tahdon jälleen iankaikkisella armolla sinua armahtaa.
Sanomme vielä kerran, mikä autuaallinen sapatin rauha ja lepo, kun ei meidän enää tarvitse tuntea lihan ja perkeleen kiusauksia. Kuinka raskasta onkaan kristityn tuntea olevansa joka puolelta kiusausten saartama. Kauheita, Jumalaa, Kristusta tahi pyhiä totuuksia pilkkaavia ajatuksia liikkuu sydämessä, tahi on mieli kääntynyt. näihin katoaviin, ajallisiin asioihin, leikimme synnin kanssa, etsimme tyydytystä lihan himoissa, jotka ovat kuin ruuti, valmiit leimahtamaan ilmiliekkiin kipinänkään niihin pudotessa. Elämme täällä alinomaisessa vaarassa. jokainen aisti, jokainen jäsen meissä, jokainen luotu olento saattaa tulla meille kiusaukseksi.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tuskinpa voimme avata silmiämme kadehtimatta parempiosaisia tai halveksimatta huono-osaisempia. Kuinka paljon rikommekaan suullamme ja sydämellämme! Jos Jumala on antanut meille terävän järjen, niin kuinka helposti siitä paisumme. Valta-asemassa ollessamme käytämme valtaamme väärin. Palvelijoina napisemme ja moitimme. Sellaiset ovat sydämemme. Mutta sitten pääsemme kaikesta tästä ikuisesti vapaiksi, sillä ne entiset ovat olleet.
Olemme nyt puhuneet »niin kuin lapsi puhuu» ja vain siitä pahasta, josta pääsemme. Sillä pahan ne tunnemme kokemuksesta. Mutta kuka voi niin puhua kuin tulisi siitä hyvästä, joka meitä odottaa? Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut.
Kun kaikkivaltias Jumala ryhtyy ilahduttamaan kotiin palanneita lapsiaan, niin hän luo rajattoman autuuden, Hän voi antaa meille sydämen, joka tuntee sanomattoman ilon. Saammehan usein kokea, kuinka suru ja ilo riippuvat vain sydämen omasta tilasta, niin että iloinen sydän iloitsee ilman erikoista syytäkin. Ajattelepa, ensinnäkin kaikki suhteet ovat onnelliset, jopa autuaat ja sen lisäksi on sydän terve, iloinen, jopa niin ilolla täytetty kuin kaikkivaltias Luoja sen voi tehdä. Me käsitämme, että kun aika tulee, jolloin Jumala tahtoo autuuden antaa, hän silloin voi tehdä sanomattomia asioita. Hän, joka itse on rakkaus, tahtoo antaa, koskapa mekin, vaikka olemme pahoja, tahtoisimme taivaita luoda.
Oi, Jumala, hajota synkkä pimeys sieluistamme. Mehän saamme odottaa sanomattomia asioita, niin totta kuin sinä itse olet sen sanonut.
Hyvää ja syvällistä pohdintaa, totta kuin mikä. Sopii tähänkin päivään.
Jumalan sana ei muutu ja toivottavasti ei tulkinnatkaan muutu.
Ilm.20