Paha aika menossa...

Ahdistaa ja tuntuu etten jaksa enää hetkeäkään. Unet ja kaikki on ahdistavia. Miten selviää tämmöinen täysin yksinäinen sitten kun ikää tulee vielä lissää ja/tai järki pettää. Järki ensimmäisenä on menossa. Ei tämmöistä yksinäisyyttä kestä. Varmasti psyykkeen tulee tuhoja. Nyt jo tuntuu tavalliset arkiaskareet ja muistaminen, keskittymiskyky olevan hukassa. Vuosikausia olen yksin ollut. En tiedä enää osaanko edes keskustella kenenkään kanssa yhtään mistään. Pelottaa silti ajatus pitkästä elämästä ja yhtä pitkästä turvattomuudesta, yksinäisyydestä.

Olen alkanu ääneen itselleni sanomaan... Voi kun jo kuolisin. Tänään olen sanonut sen jo monasti.
Luin että kuolemantoiveet olisivat jotain itsariyrityksiä tai sitten likitiedostamattonta huonoa ja vaarallista tapaa elää. Huolehdin itsestäni, en haudo itsaria, en ryyppää, en polta, syön aika terveellisesti, en kaahaa autolla, en viiltele itseäni, liikun. Mut silti toivoisin että loppu tulisi ennen kuin terveys pettää.
En jaksais enää kovin monta vuotta kun jokainen päivä on pitkä ja aina vaan vaikeampi. Kaikkea pientä vaivaa ja kipua ilmestyy jo pikkuhiljaa.
Pelottaa sitten olla yksinäinen, voimaton vanhus josta ja jonka asioista ei kukaan huolehdi tai kukaan ei ole neuvomassa, katsomassa perään miten minua kohdellaan.... Kauhujuttuja jo nyt kuulee vanhusten hoidosta. Vanhat elävät oloissa joihin kukaan itse ei suostuisi rupeamaan. Minulla ei ole lapsia eikä ketään jonka voisin pienissäkään unelmissani kuvitella puuttuvan olemisiini nyt tai koskaan.
Olisi lohdullista tietää etten elä kovin vanhaks. Henkisesti en ainakaan voi terveenä pysyä vaikka keho sitten kestäsi satavuotiaaksi. Piikitetäänkö minut sitten lääketokkuraan vaippoihini makaamaan. Vai huudanko pelkojani, yksinäisyyttäni ja hulluuttani sitten tuskissani jossain laitoksen uumenissa vuosikausia yötä päivää. Voi, kun jo kuolisin.
Ettekö te muut yksinäiset pelkää tulevaisuutta.