Äiti Rakas!Minä muistan sinut AINA!
Joku on joskus sanonut, että kaikki muun voi unohtaa, mutta äitiä ei koskaan - nyt sen ymmärrän.
Olit jotain käsittämättömän turvallista, jotain sellaista, josta pitää kiinni. Olit niin kaunis ja kiltti. Isän kuoleman jälkeen muutuit ehkä jotenkin surulliseksi, mutta yritit sitäkin peittää. Huolehdit ja hoivastit.Sairaana ollessani tulit luokseni ja kysyit : " Mitä hyvää se sairas haluaa kaupasta tänään?" Minä tottakai halusin suklaata. Äiti tuli kaupasta ja antoi suklaalevyn, kokeili kuumetta ja toi juotavaa. Hän taittoi valkoisen pyyhkeen, kasteli sen veteen ja viilensi sillä kuumaa otsaani ja vatsaani. Kuumeesta huolimatta, tuntui niin hyvältä olla. Tuntui hyvältä kun olit sinä, äiti.
Olisin niin toivonut, että olisit voinut jäädä, olisit nähnyt minun lapseni, minun perheeni, minun kotini,olisit voinut olla äiti ja mummo.
Olisin voinut kysyä neuvoa kaikesta mitä en osaa... (Esimerkiksi en osaa tehdä niin hyvää jouluriisipuuroa enkä mustikkapiirakkaa kuin äitini teki.)
Yksinäiseltä tuntui myös silloin, kun soitettivat minulle aamulla sairaalasta ja kertoivat, että olet kuollut. Tuli kauhea hätä päästä sinne luoksesi, jos sittenkin vielä olisit, jos sittenkin voisimme vielä puhua.. Mutta ei,olit todella mennyt. Kun nostin sen valkoisen vaatteen kasvoiltasi ja kosketin elotonta poskeasi, ymmärsin heti, että et ollut enää siinä.. jäljellä oli vain tyhjä kuori.
Mutta ne kasvot, ne olivat niin rakkaat... kuolleenakin.Katselin niitä ja yritin tyhjästä huoneesta hakea sinua, ääntä, henkäystä, edes pientä tuttua naurahdusta, mutta huoneessa oli kuoleman hiljaisuus ja ruusun tuoksu... sen
keltaisen ruusun tuoksu, joka oli taitettu rintasi päälle, ristittyjen sormiesi väliin... Sinun keltainen ruususi.
Hoitaja tuli huoneeseen ja otti minua kädestä, saatteli pois ja kertoi viimeisistä hetkistäsi, kuinka et ollut suostunut yöllä nukkumaan, vaan olit sanonut: "Jos suljen silmäni, en niitä enää avaa, siksi en nuku."
Äiti.. odotitko aamua, odotitko minua?? Sinähän tiesit, että tulisin, niin kuin olin aina tullut, niiden sairaalaviikkojesi aikana.
Olin käynyt edellisenäkin päivänä, juossut kiireesti läpi käytävien, sillä olin myöhässä ja ajattelin, että luulet jo etten tulekaan.
Kun astuin huoneeseesi, sanoit: "Luulin, ettet tule, mutta sitten kuulin jo kaukaa askeleesi..."
Hymyilit.
Ojensin sinulle ruusun, keltaisen ruusun. Ihastelit ruusua ja sanoit kuinka se tuoksui hyvältä. Olin onnellisen siitä ruususta sinulle.
Kysyin pelkäsitkö kuolemaa. Kielsit pelkääväsi, mutta sanoit, että harmittaa, kun elämä jää kesken. Eniten olit huolissasi pikkuveljestäni, pienestä pojastasi: "Pärjääkö hän?" Mitä siihen osaa sanoa... mietin?? Miten pikkuveljeni pärjäisi, kun tuntui etten minäkään pärjäisi?? Lupasin kuitenkin, että huolehdin, ettei hän jää yksin.
Luin sinulle silloin lehteä ja syötin sitä mustikkakeittoa, mitä olit niin hartaasti toivonut saavasi maistaa. Tuntui niin oudolta syöttää sinua siinä, syöttää sinua, joka olit aina huolehtinut meistä, perheestäsi. Nyt MINÄ syötin sinua!? Minä, joka niin paljon vielä tarvitsin sinua äiti, sinun voimaasi, sinun tukeasi, sinun rakkauttasi.
Sitten lähdin ja katsoin ovelta, vielä kerran, kun laskeuduit siihen sängyllesi ja sanoin: "Tulen taas huomenna". Sinä hymyilit ja sanoit: "Tule,ei muiden tarvitse tulla, tule sinä vain."
... hoitaja kertoi kuinka olit katsonut häntä kirkailla silmilläsi silloin aamulla, viimeisen kerran... ja kuollut siihen hänen käsivarsilleen. Hoitaja itki.
Minä otin sinun vaatteesi ja lähdin. Askeleeni kaikuivat voimakkaasti korvissani, kun kävelin sairaalan käytävää ulos. Kirkas päivänvalo tuntui epätodelliselta, niin väärältä.Valo ei tuntunut valolta eikä päivä päivältä... Äitini oli kuollut! Tuntui niin surulliselta jättää sinut, kävellä ulos ja tietää ettet enää tulisi kotiin...koskaan, etten enää näkisi sinua...
Pikkuveli itki arkkusi äärellä, tuskaista, hiljaista itkua.Minulla ei ollut sanoja hänelle, ojensin vain nenäliinan ja annoin hänen itkeä. Minä en itkenyt, en jaksanut. Olin niin yksin.
Äiti, minä muistan sinut AINA!
Tyttösi 23v
Joku on joskus sanonut, että kaikki muun voi unohtaa, mutta äitiä ei koskaan - nyt sen ymmärrän.
Olit jotain käsittämättömän turvallista, jotain sellaista, josta pitää kiinni. Olit niin kaunis ja kiltti. Isän kuoleman jälkeen muutuit ehkä jotenkin surulliseksi, mutta yritit sitäkin peittää. Huolehdit ja hoivastit.Sairaana ollessani tulit luokseni ja kysyit : " Mitä hyvää se sairas haluaa kaupasta tänään?" Minä tottakai halusin suklaata. Äiti tuli kaupasta ja antoi suklaalevyn, kokeili kuumetta ja toi juotavaa. Hän taittoi valkoisen pyyhkeen, kasteli sen veteen ja viilensi sillä kuumaa otsaani ja vatsaani. Kuumeesta huolimatta, tuntui niin hyvältä olla. Tuntui hyvältä kun olit sinä, äiti.
Olisin niin toivonut, että olisit voinut jäädä, olisit nähnyt minun lapseni, minun perheeni, minun kotini,olisit voinut olla äiti ja mummo.
Olisin voinut kysyä neuvoa kaikesta mitä en osaa... (Esimerkiksi en osaa tehdä niin hyvää jouluriisipuuroa enkä mustikkapiirakkaa kuin äitini teki.)
Yksinäiseltä tuntui myös silloin, kun soitettivat minulle aamulla sairaalasta ja kertoivat, että olet kuollut. Tuli kauhea hätä päästä sinne luoksesi, jos sittenkin vielä olisit, jos sittenkin voisimme vielä puhua.. Mutta ei,olit todella mennyt. Kun nostin sen valkoisen vaatteen kasvoiltasi ja kosketin elotonta poskeasi, ymmärsin heti, että et ollut enää siinä.. jäljellä oli vain tyhjä kuori.
Mutta ne kasvot, ne olivat niin rakkaat... kuolleenakin.Katselin niitä ja yritin tyhjästä huoneesta hakea sinua, ääntä, henkäystä, edes pientä tuttua naurahdusta, mutta huoneessa oli kuoleman hiljaisuus ja ruusun tuoksu... sen
keltaisen ruusun tuoksu, joka oli taitettu rintasi päälle, ristittyjen sormiesi väliin... Sinun keltainen ruususi.
Hoitaja tuli huoneeseen ja otti minua kädestä, saatteli pois ja kertoi viimeisistä hetkistäsi, kuinka et ollut suostunut yöllä nukkumaan, vaan olit sanonut: "Jos suljen silmäni, en niitä enää avaa, siksi en nuku."
Äiti.. odotitko aamua, odotitko minua?? Sinähän tiesit, että tulisin, niin kuin olin aina tullut, niiden sairaalaviikkojesi aikana.
Olin käynyt edellisenäkin päivänä, juossut kiireesti läpi käytävien, sillä olin myöhässä ja ajattelin, että luulet jo etten tulekaan.
Kun astuin huoneeseesi, sanoit: "Luulin, ettet tule, mutta sitten kuulin jo kaukaa askeleesi..."
Hymyilit.
Ojensin sinulle ruusun, keltaisen ruusun. Ihastelit ruusua ja sanoit kuinka se tuoksui hyvältä. Olin onnellisen siitä ruususta sinulle.
Kysyin pelkäsitkö kuolemaa. Kielsit pelkääväsi, mutta sanoit, että harmittaa, kun elämä jää kesken. Eniten olit huolissasi pikkuveljestäni, pienestä pojastasi: "Pärjääkö hän?" Mitä siihen osaa sanoa... mietin?? Miten pikkuveljeni pärjäisi, kun tuntui etten minäkään pärjäisi?? Lupasin kuitenkin, että huolehdin, ettei hän jää yksin.
Luin sinulle silloin lehteä ja syötin sitä mustikkakeittoa, mitä olit niin hartaasti toivonut saavasi maistaa. Tuntui niin oudolta syöttää sinua siinä, syöttää sinua, joka olit aina huolehtinut meistä, perheestäsi. Nyt MINÄ syötin sinua!? Minä, joka niin paljon vielä tarvitsin sinua äiti, sinun voimaasi, sinun tukeasi, sinun rakkauttasi.
Sitten lähdin ja katsoin ovelta, vielä kerran, kun laskeuduit siihen sängyllesi ja sanoin: "Tulen taas huomenna". Sinä hymyilit ja sanoit: "Tule,ei muiden tarvitse tulla, tule sinä vain."
... hoitaja kertoi kuinka olit katsonut häntä kirkailla silmilläsi silloin aamulla, viimeisen kerran... ja kuollut siihen hänen käsivarsilleen. Hoitaja itki.
Minä otin sinun vaatteesi ja lähdin. Askeleeni kaikuivat voimakkaasti korvissani, kun kävelin sairaalan käytävää ulos. Kirkas päivänvalo tuntui epätodelliselta, niin väärältä.Valo ei tuntunut valolta eikä päivä päivältä... Äitini oli kuollut! Tuntui niin surulliselta jättää sinut, kävellä ulos ja tietää ettet enää tulisi kotiin...koskaan, etten enää näkisi sinua...
Pikkuveli itki arkkusi äärellä, tuskaista, hiljaista itkua.Minulla ei ollut sanoja hänelle, ojensin vain nenäliinan ja annoin hänen itkeä. Minä en itkenyt, en jaksanut. Olin niin yksin.
Äiti, minä muistan sinut AINA!
Tyttösi 23v
Vastaukset 27
Vanhimmat
Tulin todella surulliseksi luettuani tarinasi. Niin koskettava se oli. Elämään mahtuu myös suurta tuskaa ja menetystä. Ei niitä koskaan kohdalleen toivoisi, siitä huolimatta jokainen ne joskus kohtaa...
Vilpittömin osannottoni menetyksenne johdosta.
-Ville-
itku kyllä pääsi, tuntui kun olisit kertonut omasta äidistäni:) on varmasti ihan hirveää menettää äiti..kuitenkin hän on se josta on syntynyt ja tullut, joka on hoitanut ja tehnyt kaiken.
*sniif* iso halaus sinulle ja jakseluja
Minulla ei ole sanoja.. Kirjoituksesi kosketti syvästi. Otan osaa surussasi,sen suuruutta en voi edes kuvitella... Luota siihen,että äiti katsoo perääsi myös tuolta rajan takaa. Äidit eivät hylkää...
tuli mieleeni oman äitini poismeno maaliskuussa.tiedän etteivät mitkään sanat voi vähentää suruasi mutta sinulla on kuitenkin jäljellä kauniit muistot äidistäsi joiden avulla jaksat eteenpäin.itsellänikin on vielä vaikeuksia hyväksyä äidin kuolemaa mutta lohduttaudun sillä että nyt äiti ei enää kärsi kivuista vaan hänellä on hyvä olla.uskon että äitienkelit kyllä seuraavat lapsiaan täällä maan päällä ja katsovat että pärjäämme...voimia
Maa peittyy hiljalleen valkoiseen, lumi kasautuu pehmeiksi kukkuloiksi, pieniksi vuoriksi ja peittää myös sinut, äiti. Talvi tuli sittenkin, vaikka sinua ei enää ole.
Kun sinä lähdit, siirryit sinne mistä kukaan ei ole palannut, olimme kaikki eksyksissä, puhuimme vielä viikkokausia siitä, miten äiti sitä ja äiti tätä. Pikkuhiljaa puheet loppuivat, käväisit hetken sivulauseissa, sitten katosit niiden sanojen joukkoon, joita kukaan meistä ei toisilleen ääneen sano.
Me emme enää uskalla puhua sinusta toisillemme. Pelkäämme että revimme vaivalla arpeutuneet haavamme auki, jos vain sanommekin äiti. Silti jokapäivä olet mielessämme, kummittelet päivän tekemisissämme, kasvatat kurkkuun palan, jota pitää mennä piiloon nielemään. Miksi meille kävi niin?
Sinä olit se joka meidät yhdisti, sinun lähtösi erotti meidät taas. Emmekä osaa enää olla yhtä, vaikka sitä samaa lihaa ja verta olemme kuin sinäkin. Kuljemme kuin eksyneinä jokainen omia polkujamme, joskus tiemme risteävät, mutta sanottavaa ei ole.
Tuhansia kysymyksiä, joihin emme koskaan saa vastauksia, tuhansia vastauksia, joille ei ole enää kysyjää, eikä ketään joita ne kiinnostaisivat. Sitä mikä joskus oli ei saa koskaan takaisin.
Nukun vaikka ei nukuta, syön vaikka ei ole nälkä, kuljen itseni väsyksiin, vaikka ei ole päämäärää minne mennä. Tämä on ollut rankinta, mitä minulle on koskaan tapahtunut, näetkö sen? Miten elämä voi jatkua silloin kun se ei enää jatku?
Mutta joskus yöllä näen unta, missä pehmoinen pitkä flanelliyöpaita tuoksuu kesälle, ruoho on tummanvihreää ja sinä kampaat kosteita hiuksiani saunan jälkeen. Ja se uni kantaa minua pahimman yli.
Kiitos siitä että sain tuntea sinut äiti.
minäkin kun luin,
äitisi ikäinen täti
ja minullakin on tyttö
- sinun ikäisesi...
Kiitos teille, on lohduttavaa saada osanottoja ja huomiota.
Suurin lohtu tässä kaikessa on, että äiti on taivaan enkelinä jossakin tuolla pilvien päällä, silti aina lähellä sydämessämme.Ei äiti jätä.
Minulla on ollut onni tuntea aika, jolloin oli molemmat, äiti ja isä. Tietää, että he tulivat toimeen ja rakastivat meitä ja toisiaan. Heillä oli paljon ystäviä. Siitä on jäänyt tunne, että parasta elämässä on läheiset ihmiset, perhe ja ystävät... läheisyys, rakkaus ja tunne toisesta ihmisestä. Sitä on hyvä elämä.
Surullinen olen siitä mitä pikkuveli on saanut kestää. Isä oli hänelle kaikki kaikessa.Miksei olisi ollut, hän oli Isä isolla I:llä. Nyt hän on joutunut luopumaan sekä isästä että äidistä. Miten sen voi kestää?! Voiko sitä koskaan unohtaa ja ymmärtää?!
Äitini ei halunnut kertoa pojalle eikä minullekaan mikä hänellä oli, että sairaus on niin paha, ettei sitä voida parantaa. Kolme kuukautta ehdin olla tietoinen asiasta ennen kuin totuus valkeni. Sairaalassa äitini oli vain neljä viimeistä viikkoaan eikä silloinkaan mitään puhuttu siitä.. sairaudesta. Vähän kuolemasta puhuttiin.Harmittaa! Olisi pitänyt tietää, olisi pitänyt ymmärtää puhua siitä.Lääkärien pitäisi ymmärtää ja hoitajien, ettei piilottelu ja salaaminen ole hyväksi, ei edes pienille lapsille eikä hiukan suuremmillekaan. Mutta minkä he sille voivat,ehtivätkö ajatella kaikkea, lääkärit. Äitini itse ei halunnut, että poika näkee hänet niin sairaana eikä veljeni häntä käynyt katsomassa kuin kerran sairaalassa. Silloin oli äidillä tukka kammattuna. Hän jutteli hiljaa ja oli niin terveenoloinen.Ei halunnut veljeä järkyttää.
Hautajais-iltana veljeni kysyi:" Miksi äiti kuoli, mihin hän kuoli"?? Kävi kipeää.. Minun tehtäväni oli hänelle selittää se kaikki. Enhän itsekään tiennyt miksi ja minkä takia, tiesin vain sairauden?? Selitin kuitenkin. Lopuksi sanoin:" Taivaassa tarvittiin yhtä tosi hyvää enkeliä eikä kukaan muu olisi ollut parempi kuin meidän äiti.." " Ei niin"... vastasi poika totisena, kyyneleet silmissä. Silloin päätin,jos veljeni jaksaa, jaksan minäkin... Kultainen poika.
Kiitos teille sanoistanne. Kiitos.
Jaksamissa suruissanne ja osanotto menetystenne takia.Elämä jatkuu...
*lämmin halaus*.
Itkin, kun luin viestejäsi. Tuli mieleen muistot vuosien takaa....
Tsemppiä sinulle ja veljellesi.
-Timo-
Halauksia ja suukkoja teille molemmille!
Myötätunnolla Pikku mummelilta
Kyyneleet valuivat, kun luin viestisi. Otan osaa. Voimia sulle ja pikkuveljellesi. Iso halaus. Muistan teitä iltarukouksessani.
Äitini menehtyi myös sairaalassa vaikean sairauden murtamana.Ensi yönä siitä tulee kuluneeksi tasan kaksi vuotta.
En ole näin vuolaasti itkenyt hänen hautajaistensa jälkeen.
"Jeesus sanoi: 'Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole'" (Joh. 11:25-26)
Jaksamista sinulle suuressa surussasi.
kyyneleet tulivat silmiini...otan osaa...kauniisti kirjoitettu...
vierivät minullakin juuri nyt poskilla kun luin tuon kirjoituksesi. Olen miettinyt itse miltä tuntuisi menettää oma äiti tässä iässä. Todella surullista että äitisi joutui lähtemään liian varhain pois. Paljon haleja sinulle ja veljellesi!!
Sinulla oli todella upea äiti. Voimia jatkaa surun keskellä. Äitisi pystyi kuolemaan varmaan rauhallisella mielellä, kun tiesi, että huolehdit veljestäsi. Liian varhain jouduit äidistäsi luopumaan :(.
Kiitän ja haluan kertoa, että luen kaikki lohdutukset ja osanotot useaan kertaan täältä. Olen yllättynyt siitä kuinka te, vieraat ihmiset, välitätte ja kuinka suuresti se välittämisenne vaikuttaa minuun.
Lämmittävät ja helpottavat. Yhtäkkiä huomaa, että tuntuu paremmalta.
On ollut päiviä ettei mikään ole tuntunut miltään, kuin olisi jähmettynyt siihen ensimmäiseen ajatukseen: tästä on selvittävä.
Ei uskalla itkeä eikä surra.
Mutta kaikki teidän sananne.
Olen tosi kiitollinen niistä.
*rutistus*
Olen ajatellut sinua ja veljeäsi. En ole voinut heittää viestiäsi mielestäni noin vain.
Haluan jättää sinulle vielä tämän itseäni joskus lohduttaneen kertomuksen. (Suomennettu. Kopioin netistä.)
Jalanjäljet hiekassa
Eräs mies näki yöllä unen. Unessa hän käveli rannalla Jeesuksen kanssa. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi tapahtumia hänen elämästään. Elämänsä jokaisen vaiheen kohdalla hän näki hiekassa kahdet jalanjäljet: omansa ja Jeesuksen.
Kun hänen elämänsä viimeisinkin tapahtuma oli kulkenut hänen silmiensä editse, hän tarkasteli hiekkaan jääneitä jalanjälkiä. Silloin hän huomasi, että hänen elämänsä polulla näkyivät usein vain yhdet jalanjäljet - ja juuri silloin kun hänellä oli ollut kaikkein vaikeinta elämässään.
Tämä kiusasi häntä, joten hän kysyi asiaa Jeesukselta: "Jeesus, silloin kun päätin seurata sinua, sinä lupasit kulkea aina kanssani. Mutta nyt näenkin vain yhdet jalanjäljet elämäni vaikeimpien aikojen kohdalla. En ymmärrä, miksi jätit minut juuri silloin kun olisin tarvinnut sinua eniten."
Jeesus vastasi: "Rakas lapseni, minä rakastan sinua, enkä voisi koskaan jättää sinua. Yhdet jalanjäljet tarkoittavat, että silloin kun olit koetusten ja kärsimysten keskellä, minä kannoin sinua sylissäni."
Sinun kirjoituksesi oli kaunis ja koskettava!
Oma äitini kuoli jo 4 vuotta sitten. Olen nyt 21-vuotias ja minunkin äitini kuoli sairaalassa sairauden uuvuttamana.
On edelleen kova ikävä äitiä ja harmittaa kun jäi niin paljon kesken...onneksi on valokuvat!
Itse en pystynyt aluksi itkemään. Oli niin paha olla. Itku tuli vasta vähän myöhemmin kun oli voimaa surra.
Mutta olen huomannut, että minulla on vielä onneksi isä joka on maailman ihanimpia ihmisiä! Pikkusiskoni on myös minulle erittäin läheinen ja tärkeä! Meitä suru ainakin on yhdistänyt :]
Ja elämä on alkanut jälleen näyttää meille kauniita auringonsäteitään.
Voimia sinulle ja veljellesi jatkaa matkaa! *halaus*
olen todella pahoillani sinun äitisi puolesta!!!!sinun ja velijesi pitää vaan yrittää jaksaa vaikka se onkin vaikeeta!!!! saanko kysyä mihin sinun äiti kuoli???? uskon että se on vaikea hyväksyä mutta tapahtui mitä tapahtui!!!!voit kirjoitella minulle jos tuntuu pahalta!!!!p.s.toivottavasti jaksat elää sen asian kanssa!!!!jaksele!!!
Kiitos "surullinen"! Äitini kuoli vatsasyöpään. Äitini sairasti noin 1½ vuotta, vaikka ei me sitä aluksi tiedetty, että hänellä on syöpä. Äiti ei siitä puhunut. Uskottiin, kun hän kertoi vain käyvänsä tutkimuksissa.
Sitten hänet leikattiin ja oli lääkäreille sanonut heti leikkauksen jälkeen, ettei meille saa kertoa mitään, että olemme jo saaneet surra isäämme. En tiedä uskoiko itse parantumiseensa, mutta jälkeenpäin olen saanut tietää, että syöpä oli jo siinä vaiheessa hyvin pitkälle levinnyt.
Kun hän kulki niin usein hoidoissa, minua alkoi epäilyttää. Vaikka hän kyllä yritti saada käytyä hoidoissa niin ettemme niistä tietäisi. Joutui kuitenkin olemaan yötä sairaalassa ja silloin tiesin, että jotain vakavaa asiassa on.Hän oli niin kalpea ja laihtui nopeasti.Kun kysin siitä, hän kertoi, että jotain on, mutta kaikki on jo paranemaan päin.
Eräs tuttavamme minulle kertoi, ilman äitini lupaa, että äiti on todella sairas. Kun asiasta taas kerran kysyin äidiltäni, hän sanoi, ettei tuttavani tiedä asiasta, että kaikki on jo hyvin. Miten minä olisin sen ymmärtänyt, ettei se pitänyt ollenkaan paikkaansa.
Hoitaja kertoi äitini kuoltua, että äidilläni oli aina tosi kiire saada hoidot ja päästä takaisin kotiin. Hän oli aina huolissaan meistä.
Kolme kuukautta aikaisemmin, ennen kuin äitini kuoli, puhuin lääkärin kanssa. Hän kertoi, että äitiäni ei voida enää parantaa, että tilanne on vakava. Järkytyin kamalasti. Kaksi kuukauden tästä, äitini joutui yllättäen sairaalaan hengenahdistuksen takia ja sen jälkeen hän ei enää päässyt kotiin...
Hassua oli ( näin jälkeenpäin ajatellen)että kuultuani lääkäriltä äitini tilanteen, en pystynyt menemään kotiin. Kävelin ja kävelin ja päädyin erääseen vaateliikkeeseen. Ostin sieltä äidilleni kauniin puseron, laitatin sen lahjapakettiin ja menin kotiin. Annoin paketin äidilleni. Äiti ihmetteli, että miksi ihmeessä sen olin ostanut. Sanoin hänelle vain "Kaunis pusero kauniille äidilleni" ja hymyilin kuin kaikki olisi ihan hyvin...
Vasta sairaalassa, kuukautta myöhemmin, kerroin, että tiedän kaiken. Ei siitä paljoa enää puhuttu, sillä me tiesimme molemmat miten asiat ovat.Ei lääkärit eivätkä hoitajatkaan puhuneet, katsoivat vain pitkään, kun äitini luokse kävelin.
Äitini tuli hyvin kipeäksi eikä voinut enää syödä,valitti kuinka kipeä selkä ja vatsa on ja kuinka kaikki tekee pahaa... Kun lähdin sairaalasta paria päivää ennen hänen kuolemaansa, kun hän oli taas ollut niin kipeä, juoksin ulos ja rukoilin "Rakas Jumala, anna hänen kuolla, ettei hän kärsisi enempää".
Mutta kun aamulla taas palasin, toivoin ja rukoilin että hän eläisi vielä. Olo oli tosi sekava. Kuitenkin olin helpottunut ja iloinen, kun hän odotti huoneessaan ja hymyili, kun toin sen ruusun...
.....
Nyt usein säikähdän, kun näen ystäväni riitelevät vanhempiensa kanssa... en voi sitä katsoa, vaikka normaaliahan se on. Pahaa tekee.
Ajattelen, että pitäisi yrittää pitää huolta läheisistään eikä pieniä asioita saisi murehtia liikaa. Pitäisi olla enemmän onnellinen.
Minä antaisin aika paljon, jos saisin vielä kerran puhua äitini kanssa ja halata häntä.
......
"Äiti 40 " luin kertomuksesi, se oli kaunis.:) Kaikki sanat täällä ovat kauniita ja maailmassa on paljon ihania, välittäviä, ihmisiä. Nyt sen huomaan.
Hyvää yötä ja enkeleitä uniinne.
Kiitos, että kirjoitit lisää. Veljesi kohtalosta olen vielä kiinnostunut. Asutteko samassa osoitteessa, vai päätyikö hän kummien tai sukulaisten hoiviin?
Olen kahlannut itse syvissä vesissä. Avioerojen jälkeen mietin monesti, mihin rakkaat lapseni joutuisivat, jos menehtyisin. Miten heidän kävisi, jos he joutuisivat isiensä hoiviin? Toisesta olin eronnut väkivaltaisuuden vuoksi, toisesta alkoholismin takia. Nyt olen onnellinen, että tyttöni on jo 17v. ja poikani 13v. Huoli on hälvennyt. Olen löytänyt myös uuden elämäntoverin.
Aasian katastrofista moni lapsi palasi ilman vanhempiaan. Aihe koskettaa siis monia näinä päivinä. Äskettäin näin telkkarista dokumentin Afrikasta, jossa monien lasten vanhemmat kuolevat AIDSiin. Erityisesti ohjelmasta jäi mieleen pienen pojan lohduton itku siskonsa yritellessä lohduttaa häntä, kun äitikin kuoli.
Voimia ja jaksamista sinulle!
en sano tätä millään pahalla,mutta kun on juuri menettänyt oman läheisensä,ei välttämättä enää jaksa surra muiden suruja.esimerkiksi ku äitini kuoli,samalla viikolla tapahtui konginkankaan linja-auto-onnettomuus,monet surivat tapahtunutta onnettomuutta mutta minä en jaksanut sitä ajatella.kyllä maailmassa surtavaa riittäisi.omat surut kuitenkin ensin ja jos voimavaroja riittää niin sitten...
Hiiru-miiru.Oikeassa olet siinä, että on pakko sulkea silmänsä ja korvansa tv:n suru-uutisilta.
Ei omaa surua voi korvata toisen surulla ja unohtaa se omansa...
Sen jälkeen, kun on menettänyt läheisensä ja tietää miltä se tuntuu, on suru toisia menettäneitä kohtaan vieläkin suurempi kuin aiemmin on ollut. Sen vuoksi ei uskalla katsoa tai kuunnella tv:n huonoja uutisia.
Mutta tiedän Äiti 40 , että tarkoitit hyvää. Tottakai tämä Aasia ja kaikki muu sellainen koskettaa. Koskettaa jokaista meitä.
Veljeni kanssa meillä ei ole hätää.Olemme pärjänneet hyvin kuitenkin.Ei tarvitse enää pelätä, että veljeni pois vietäisiin, ovat niin luvanneet. Huoltajuus siirtyy minulle.
Vatsakipuja oli veljelläni heti äidin poismenon jälkeen, mutta lääkäri sanoi, että johtuu tästä kaikesta. Hiljainen on edelleen.
Mutta olen huomannut, että valoisat muistot ja tutut asiat, äitini uudet kahvikupit lasikaapissa, hänen tekemä saängynpeite jne.. antavat valoa elämään... ja iloakin. Se ilo on tärkeää myös veljelleni, joka jutellessamme kuin vahingossa jo naurahtaa hauskalle muistolle.
Hymyili kuvalle, jossa äitini, vielä terveenä, puhaltaa ilmapalloa posket pullollaan :)
Itse en pelkää tai mieti enää kuolemaa. Aiemmin niin joskus tein. Ei se kannata. Kuolema on niin lopullista eikä sille voi mitään, ei pelkäämälläkään. Ei siihen voi varautua.
Kuolema ei paha ole poismenneelle, vaikka kuoleminen sitä kipuineen joskus on.
Äidilläni ei ole mitään hätää nyt. Sen tiedän. Hänellä on hyvä olla, hän asuu sydämissämme ikuisesti.
Meidän, omaisten, pitää surra se suru mikä on ja säilyttää ne muistot mitkä jää. Pyrkiä muistojen voimalla eteenpäin.Tärkeintä on elää onnellista elämää kaikesta huolimatta. Sitä minun äitinikin toivoo. Kun meillä on kaikki hyvin, hänkin on onnellinen...
En tosiaan mitään pahaa tarkoittanut. Myönnän, että olisi kannattanut jättää kirjoittamatta koko Aasia ja Afrikka-jutut. Anteeksi.
Tuntui hyvältä kuulla, että veljesi on saanut huoltajakseen sinut. Viisaan ja lempeän siskonsa. Kuvittelen pienessä päässäni sinun olevan sellainen :-) Kaikkea hyvää teille kahdelle.
Kiitos äiti 40 . Hyvää jatkoa myös sinulle ja perheellesi. Toivottavasti huolesi ovat ohitse ja voit elää pitkän ja onnellisen elämän lapsiesi kanssa. Voimia sinullekin. :)
Viesti oli todella koskettava, kirjoitan tätä kyyneleet silmissä.
Minua pelottaa oman äitini kuolema, hänellä on hieman huono terveys..joskus meillä ollut huonotkin välit, siksi nykyisin kun olen "aikuistunut" niin hän tuntuukin aivan uskomattoman tärkeälle ja rakkaalle..
minä pelkäsin äitini poismenoa monta vuotta kun hän sairasteli.kun se pahin pelkoni sitten toteutui,menin aivan omituiseen tilaan sillä tiesin mitä oli tapahtunut mutta en oikein reagoinut kunnolla"niinku olis kuulunut".ehkä sitä oli shokissa....nyt äidin kuolemasta on melkein vuosi ja tuntuu että suruaika on vasta kunnolla päässyt alkamaan.äiti on niin tärkeä ihminen,tärkein maan päällä.äideillä on ihmeellinen voima ja sen tosiaan oikein kunnolla ymmärtää vasta sitten kun äiti on mennyt...nauti sinä vielä ja jätä murehtiminen,ole iloinen äidistäsi ja muista se myös kertoa hänelle.
Otan osaa.
Olen ikäisesi -23 siis, ja äitini kuoli vuosi sitten, yhtäkkiä yllättäen, varoittamatta.
Suurin tuska on jo helpottanut, otaksun, mutta yhtä suurta tuskaa tulee olemaan loppuelämä. Mutta sentään on sisko ja ISÄ vielä.
Pidä huolta itsestäsi, ja veljestäsi. Muista, että et ole yksin. Paljon voimia ja jaksamista teille.