Monen ahdistuksen kautta meidän on meneminen sisälle Jumalan valtakuntaan. Apt. 14:22.
Tämä on se tie, jota kaikkien Jumalan lasten on täytynyt käydä tämän elämän läpi. Suurempaan ikään ja armoon, suurempiin lahjoihin ja uskoon on aina ollut yhdistettynä vaikeampia kiusauksia. Milloin sallii Herra saatanan seuloa uskoviansa niin kuin nisuja, niin että Daavid ja Pietari lankeavat törkeimpiin synteihin. Milloin hän sallii pahojen ihmisten, onnettomuuksien ja pitkällisten kiusausten turmella kristityn koko ajallisen onnen, kuten tapahtui Jobille. Milloin hän käskee ystävänsä Aabrahamin uhrata ihmelapsen, lupauksen pojan Iisakin, joka oli isän sydämen kallein ilo ja ihme. Tapahtuupa, että Joosef, Israelin lempilapsi myydään kaikkine toiveineen ja ilmestyksineen ja viedään orjana vieraalle maalle.
Paavalin Herra antaa moneen kertaan rukoilla pelastusta perkeleestä ja saada kiellon. Johanneksen, Yljän ystävän, suurimman naisesta syntyneen, lähinnä Jumalan Poikaa, hän antaa aivan kuin hylättynä istua Herodeksen vankilassa ja ikään kuin pilanpäin ylenkatsottuna kuolla. Ei saanut Johannes edes muiden marttyyrien tavoin katsojajoukolle uskollaan ja rakkaudellaan ylistää Jumalan voimaa - ei, kuuluu vain: Anna minulle Johanneksen pää lautasella.
Tässä täytyy tunnustaa, että vaadittiin uskoa ilman näkemistä. Ei voitu nyt käsittää Johanneksen olevan Jumalan silmäterän, hänen sydämensä lempilapsen ja hänen poikansa lähimmän ystävän maan päällä, Jumalan erityisesti rakastaman. Todella oli Jumalan rakkaus nyt syvästi salattuna.
Mutta näin Jumala tavallisesti menettelee niihin nähden, joita hän eniten rakastaa, joille hän on antanut enimmät lahjat ja joi joita hän korkeimmin tahtoo kirkastuttaa. Näiden suhteen asettuu hän niin, ikään kuin ei tahtoisi tietää heistä lainkaan, antaa kaikenlaisen hädän ja surun kohdata heitä omien syntiensä ja heikkoutensa pelästyttää heitä, maailman ja paholaisen heitä kiusata. Heidän paetessaan Jumalan, ainoan lohdutuksensa ja auttajansa puoleen, hän ei pitkään aikaan ole heitä kuulevinaan, vaan paha vain yltyy pahemmaksi.
Silloin nämä rakkaat Jumalan lapset vaikeroivat ahdistuksessa ja luulevat Jumalan hylänneen heidät syntiensä tähden, syystä ja ainiaaksi. Silloin Jumalalle otollinen mies katkerasti valittaa: Minut on hyljätty Herran kasvojen edestä. Silloin vaikeroi Jeremia: »Hän rakensi minua vastaan ja piiritti minua myrkyllä ja vaivalla. Hän aitasi ympärilleni, etten pääse ulos. Hän aitasi tieni hakatuilla kivillä ja turmeli polkuni - ja vaikka minä huudan ja parun on hän sulkenut rukoukseni.»
Tämä on se tie, jota kaikkien Jumalan lasten on täytynyt käydä tämän elämän läpi. Suurempaan ikään ja armoon, suurempiin lahjoihin ja uskoon on aina ollut yhdistettynä vaikeampia kiusauksia. Milloin sallii Herra saatanan seuloa uskoviansa niin kuin nisuja, niin että Daavid ja Pietari lankeavat törkeimpiin synteihin. Milloin hän sallii pahojen ihmisten, onnettomuuksien ja pitkällisten kiusausten turmella kristityn koko ajallisen onnen, kuten tapahtui Jobille. Milloin hän käskee ystävänsä Aabrahamin uhrata ihmelapsen, lupauksen pojan Iisakin, joka oli isän sydämen kallein ilo ja ihme. Tapahtuupa, että Joosef, Israelin lempilapsi myydään kaikkine toiveineen ja ilmestyksineen ja viedään orjana vieraalle maalle.
Paavalin Herra antaa moneen kertaan rukoilla pelastusta perkeleestä ja saada kiellon. Johanneksen, Yljän ystävän, suurimman naisesta syntyneen, lähinnä Jumalan Poikaa, hän antaa aivan kuin hylättynä istua Herodeksen vankilassa ja ikään kuin pilanpäin ylenkatsottuna kuolla. Ei saanut Johannes edes muiden marttyyrien tavoin katsojajoukolle uskollaan ja rakkaudellaan ylistää Jumalan voimaa - ei, kuuluu vain: Anna minulle Johanneksen pää lautasella.
Tässä täytyy tunnustaa, että vaadittiin uskoa ilman näkemistä. Ei voitu nyt käsittää Johanneksen olevan Jumalan silmäterän, hänen sydämensä lempilapsen ja hänen poikansa lähimmän ystävän maan päällä, Jumalan erityisesti rakastaman. Todella oli Jumalan rakkaus nyt syvästi salattuna.
Mutta näin Jumala tavallisesti menettelee niihin nähden, joita hän eniten rakastaa, joille hän on antanut enimmät lahjat ja joi joita hän korkeimmin tahtoo kirkastuttaa. Näiden suhteen asettuu hän niin, ikään kuin ei tahtoisi tietää heistä lainkaan, antaa kaikenlaisen hädän ja surun kohdata heitä omien syntiensä ja heikkoutensa pelästyttää heitä, maailman ja paholaisen heitä kiusata. Heidän paetessaan Jumalan, ainoan lohdutuksensa ja auttajansa puoleen, hän ei pitkään aikaan ole heitä kuulevinaan, vaan paha vain yltyy pahemmaksi.
Silloin nämä rakkaat Jumalan lapset vaikeroivat ahdistuksessa ja luulevat Jumalan hylänneen heidät syntiensä tähden, syystä ja ainiaaksi. Silloin Jumalalle otollinen mies katkerasti valittaa: Minut on hyljätty Herran kasvojen edestä. Silloin vaikeroi Jeremia: »Hän rakensi minua vastaan ja piiritti minua myrkyllä ja vaivalla. Hän aitasi ympärilleni, etten pääse ulos. Hän aitasi tieni hakatuilla kivillä ja turmeli polkuni - ja vaikka minä huudan ja parun on hän sulkenut rukoukseni.»
Vastaukset 8
Vanhimmat
Daniel saatuansa Jumalalta enkelin kautta todistuksen olevansa mieluinen ja otollinen puhkeaa ihmettelemään, ettei Jumala ollut häntä unhottanut, kun hän oli ollut kuusi päivää ja kuusi yötä leijonanluolassa ja Herra lopulta lähettää hänelle ruokaa. Sillä hän huudahtaa: »Herra Jumala, vielähän sinä muistat minua!»
Mutta mitä esimerkkejä me vielä tarvinnemme? Jumalan ainoa rakas Poika edelläkävijänä - kaikessa huutaa syvimmässä hädässään. Jumalani, Jumalani, niiksi minut hylkäsit? Minä parun, vaan apuni on kaukana.
Kun kaikki Jumalan pyhät näin ovat vaikeroineet ja samalla kuitenkin olleet Herransa korkeimmassa armossa, emmekö mekin valmistautuisi samalle tielle? Ei sillä totisesti olekaan mitään elävää uskoa, jonka uskoa ei koetella ja kiusata. Jos olette - ilman kuvitusta, niin ette ole lapsia, vaan äpäriä.
Ainakin jokaista tosi-kristittyä tulevat hänen omat syntinsä kiusaamaan, niin että hänelle käy vaikeaksi uskoa Jumalan armoon. Sitten myös perkele ja maailma ahdistavat häntä kaikin puolin, niin ettei hänellä ole paljon lepoa maan päällä.
Tästä lausuu Pretorius ankarat sanat: »Kullakin kristityllä on ensin olemassa perkele, sitten joku Juudas, edelleen Kaifas ja Pilatus, jotka häntä suomivat verille asti. Kun yksi lakkaa, aikaa kaksi uudestaan, ja niiden lakattua tulee sijalle neljä, toinen toistaan pahempia ja niin edespäin, kunnes kärsiminen on täytetty. Kuta pyhempi kristitty, sitä suurempi marttyyri. Hurskaan kristityn täytyy maistaa kaikkea katkeruutta, eikä useinkaan hänellä ole yhtään lohduttajaa.»
Syynä tähän ihmeelliseen hallintoon on, ettei Herra ole löytänyt parempia keinoja kuolettaaksensa vanhaa Aadamiamme. Hän tahtoo tukehduttaa meissä Aadamin mielen, joka aina vain pyrkii näkemään, käsittämään, vaatimaan tilillä Herraa ja mestaroimaan hänen tuomioitaan. Niin Herra tahtoo herättää ja harjoittaa meissä varsinaista uskoa.
Sen takia Herra on jättänyt meihin maan päälle kaiken Aadamin lankeemuksesta periytyneen pahuutemme. Tässä tarkoituksessa hän on meihin jättänyt kaiken sen tuottaman syntitulvan, koko sisäisen turmeluksen ja pahojen henkien joukon vaikuttamaan mieliimme samoin kuin tästä johtuvan pimeyden ja ahdistuksen, jotka kaivavat sydäntä, mikä tahtoisi olla pyhä ja puhdas, henkisesti ja hengellisesti.
Kun nyt tähän tulee lisäksi, että heränneen sydän on herkin ja arin sydän maan päällä, ikään kuin avoin haava, missä hietamuru ja tuulen puhalluskin kirvelee, niin on helppo käsittää, kuinka kristittyä elämä on katkerien tunteiden, huolien ja kiusausten täyttämää, jotka paksuina ja pimeinä pilvinä ympäröivät uskovien sieluja.
Aamen, aamen.
ok.
ok-
ok-
yrtty
ok-
ok-