Miten unohtaa ex joka oli sielunkumppani

Jos kyseessä on tosiaan sielunkumppani niin ainoastaan tyhmä ihminen sanoo "ei koskaan". Suurin osa ei löydä sielunkumppaniaan elämänsä aikana ja sinä annat sielunkumppanisi mennä.

Joku viisaampi oli joskus kirjoittanut aikojen alussa että ihminen tapaa kerran elämässään sielunkumppaninsa, 80% päätyy parisuhteeseen saakka. Vain 10% ihmisistä saa elämänsä aikana toisen mahdollisuuden. Tämän huomioon ottaen olisi syytä pitää kiinni tiukasti suhteesta mikäli siihen on sielunkumppanin löytänyt. Henkilökohtaisesti uskoin että löysin sielunkumppanini liki 30vuotta sitten, en tahtonut päästää hänestä irti mutta lopulta oli pakko. Kaikki suhteeni tämän jälkeen olivat kakkosluokan suhteita, en saanut niistä mitään irti vaan olin nälkäinen. Kuitenkin ymmärsin että tapauksessani tämä toinen osapuoli ei kokenut minua sielunkumppanikseen koska kylmästi hylkäsi etsien parempaa, onko siis niin etten ole omaa kiintiötäni vielä käyttänyt, vai olenko huomaamattani kävellyt onneni ohi ? ihmeideni kaninhäkki, löysin tänään tuon vanhan rakkaani kuvan, minulle tuli kyyneleet silmiini hänet nähdessäni, ei kaipuusta vaan siitä kuinkä aika oli häntä muovannut, se seksikäs nainen oli kuin varjo entisestään kaksoisleukoineen ja ryppyineen. Teki hyvää nähdä hänet nykyisellään, ehkei hän ollutkaan se oikea koska rakkaus sekä kiinnostus oli kadonnut. Ei aika itseänikään ole lempeästi kohdellut, minä vaan olen pyrkinyt olemaan rehellinen ihmissuhteissani enkä ole koskaan teeskennellyt parempaa kuin olen. Terveiset vaan tälle vaalealle lumoojatterelle, markkina-arvosi on kadonnut, saat maistaa vihdoin oikeaa elämää jossa toisten tunteilla ei enää voi leikkiä.

Minulla on perhe nyt ja elämä on siten mennyt eteenpäin... tiedän ettei tämä tunne ole yksipuolinen vaan toinen osapuoli on tuntenut samoin, ainakin silloin kun vielä yhteyksissä olimme muutamia vuosia sitten. Jättäisin hänet kauniiksi muistoiksi tuonne sydämen sopukoihin kun yhteenkään emme voi enää palata, mutta kun ei se vaan tunnu onnistuvan. Niin, typeräähän se on menettää tälläinen ihminen elämästään... mutta parisuhteissa joskus käy niin että ajautuu erilleen. Ja jotenkin sitä kuvitteli että tämä tästä ajan kanssa helpottaisi.

Pakko kommentoida, ilmeisesti kirjoutukseni ymmärrettiin väärin joko tahallisesti tai tahattomasti. Tarkoitin lähin järkytystäni uuden kuvan nähtyäni sitä että ajan kuluminen tuli konkreettisesti esiin, nuoruus oli kadonnut ja vanhuus ilmestynyt esiin mikä sai minut herkistymään, ei entinen enää palkaa ja haihtuva oli nuoruus. Myös seikka ettei hän enää vedonnut herkimpiin tunteisiin kuvan nähtyäni oli helpotus, aika tässäkin oli tehnyt tehtävänsä ja poistanut sisäisen pakkomielteeni rakastaa häntä salaisesti läpi elämäni.

Montakin sielunkumppania voi olla, mutta hiljaista ollut viime aikoina.

Tämä naamakirja on sitten perin ihmeellinen kapistus, sieltähän se minunkin entinen sielunkumppanini löytyi, ikävä kyllä viimeinen käyttöpäivä oli jo ajat sitten kuvasta päätellen jo mennyt, silti terhakkaan rempseästi siskonsa kanssa oli tyrkyllä kuten nuorempana, kuivakaula ryppykasa sanon minä. Ottakaa huumorilla, tapaus oli niin kova muita nuorempana arvostelemaan että tälläinen hänelle suotakoon koska elämä tasaa puntit.

Miksi pitäisi unohtaa? Erosin minäkin sielunkumppanistani. Ihana suhde joka johti avioliittoon ja antoi yhden lapsen lisää. En olis ikimaailmassa uskonut että eroon vie tämä tie. Mies oli komea ja hauska. Samankantainen ajatusmaailma ja tunnollisesti otti osaa perheeseensä. Kunnes. Jäi kiinni viestittelystä vieraan naisen kanssa. Kova isku palleaan. Virallista selitystä en koskaan saanut siihen. Tätä jatkui jokusen vuoden ajan. Minä halusin uskoa. Toivoinkin, mutta tekonsa oli jättänyt jäljen, etten enää voisi häneen luottaa. Jos teke kerran, (tässä tapauksessa lopetin 6. kerran jälkeen laskemisen) tekee sen vastakin. Ja miksi? En ymmärrä miesten ajatusmaailmaa. Olin itsestäni, kodistani, miehestäni ja hänen vanhemmistaankin huolehtiva, nalkuttamaton nainen. Sängyssä luisti ja sitä oli molempien mielestä tarpeeksi usein. Töissä kävin ja laitoin ateriamme (hän ei osannut kokkailla). Miksi mikään ei riittänyt. Ajan saatossa hän muuttui. Alkoi kyttäämään menemisiäni. Luki kauppakuitteja, sähköpostiani , puhelintani, jne. Rupesi tuntumaan siltä, että liitto otti enemmän lopuksi kuin mitä meille antoi. Jatkoajasta ei ollut mitään hyötyä. Minä en päässyt yli. Se lienee perimmäinen syy siihen miksi erosimme. En jaksanut enää jatkaa. Rakkauskin kuoli pikkuhiljaa pois. Silti. Vieläkin muistelen häntä. Näemme usein lapsemme takia. Enemmän kaipaan niitä hyviä aikoja joita meilläkin oli sentään useiden vuosien ajan. Yhteisiä hetkiä ja matkoja ja marjareissuja. Häntä itseään en kaipaa. Miksi haluasin unohtaa kaiken sen kauniin, mitä joskus oli ja sen hyvän mitä siitä seurasi. Huonon saakin unohtaa. Joutaahan tuo mennä. Jos hän pyytäisi takaisn. En menisi...

Mulle on käynyt ihan sama juttu kuin ap:lle. En edes tiedä mikä minun ja sielunkumppanini suhde oikein oli. Emme koskaan virallisesti edes seurustelleet, lähinnä tapailimme. Silti meillä oli jokin kummallinen telepaattinen yhteys. Siitä joskus puhuimmekin hänen kanssaan. Välillä tuntuu, että se toimii vieläkin. Paluuta entiseen ei kuitenkaan ole. Olemme molemmat naimisissa ja minulla on jo lapsikin. Silti hän on yhä mielessä. Olen alkanut hyväksymään sen ettei hän koskaan katoa mielestäni. Tulen luultavasti rakastamaan häntä koko loppuelämäni ajan. Onneksi kukaan ei voi viedä minulta niitä kauniita muistoja, vaikka aika ja elämä erottivat meidät.

Siis minulla ja miun exsällä oli ollu paljon ongelmia ja se oli myös pettäny mua ja en vaan enään kestänyt sitä joten päätin erota siitä se tuntu sillon tosi hyvältä mutta nyt oon taas ruvennu miettii että miks erosin siitä kun mä edelleen rakastan sitä mutta sillä on jo uus muijja enkä vaan voi unohtaa sitä auttakaa mua kertokaa joku keino unohtaa se!

Sielunkumppanin voi löytää vain kerran elämässä jos hyvin käy.Kertomalla tunteistaan vuosienkin jälkeen ei menetä mitään.Kertomatta jättäminen on pelkuruutta ja tyhmyyttä.

"Onko muilla exäksi jäänyt sielunkumppani?"
On.

Oletteko päässeet yli, jopa unohtaneet?
Toki yli, elämässä sattuu ja tapahtuu, mitä sitä menneitä murehtimaan.
No en unohda, Haluan muistaa ja ymmärtää elämäni sellaisena kuin se on, enkä unohtaa siiträ osia - olivat ne sielunkumppaneita tai ei.

Itse olen liki 50v ihminen. Elämässä ollut asiat vähän erilaisia kuin teillä joilla asiat on käsittääkseni simppeleitä. Kun nuorena aikuisena alkoi tulemaan eteen se, että olisi ollut kiva saada vastakkaisen sukupuolen edustja ystäväksi, niin mieli oli herkällä. Tutustuin sitten yhteen tyttöön jota ajattelin silleen, mutta asia ei edennyt kaveruutta pidempään, sain siis ns. rukkaset... no... sitten tapasin ihmisen joka oli ihmisenä aivan erillainen kuin minä, ainoastaan se yhdisti, että olimme enemmän samanikäisiä kuin tuo jolta sain rukkaset... Tämä ikäiseni nuori nainen itse teki aloitteen minulle. Minä pistin vahingon kiertämään ja neljän kuukauden "keskustelun" jälkeen tiemme erosivat, joskun sain vielä myöhemmin viestiä että olisi mahdollisuus.

Jos tuohon aikaan olisi ollut kännykät, niin suhteemmepoikanen olisi pelastunut. Jos olisi ollut tekstiviestit, niin keskustelu ja eteneminen ollut toisenlaista.

En tiedä onko tämä muistoni totta, mutta joskus 2000-luvun alussa kun oli jo kännykät, niin muistan saaneni tekstarin jossa kysyttiin jotain.

Vielä nykyaikanakin kaivelen erilaisia numeroita ja osoitteita numeropalveluista ja muistan tunkin ihmisen numeron ja osoitteen.

Tuon jälkeen meni vuosia etten miettinyt häntä sen kummemmin... Meni varmaan kymmenen vuotta, että en miettinyt mitään... Sitten se hedari jysähti päähän.... nyt kun kaiken alusta on liki 30v, niin tuo aika ja ihminen on tietyssä hetkessä aina mielessä ja sydämessä. En ajatuksessa vaadi häneltä mitään, sillä minä olin se hannari.

Olkoon koettu ihminen sitten ollut sinulle hyvä tai paha, niin se tulee aina mieleen.

Vuonna 1982 tutustuin hienoon kaveriin, minua 10 v vanhempaan. Minä vielä teini, hän jo kihloissa ja suunniteltu elo edessä.
Tehtiin töitä yhdessä , mukavaa oli, juteltiin ja viihdyttiin. Töihin oli mukava mennä. -83 tajusin ihastuneeni tähän kaveriin, varattuun.. tunne oli kuitenkin molemminpuolinen, yhdessä yli hyvä olla, tehdä, keskustella, luotto oli suuri. Ei edes koskettu toisiimme. -84 hän tajusi rakastuneensa, meni paniikkiin.. minä olin vielä niin nuori, 17v, en tajunnut että asiassa oli jotain väärää. Hän oli sen verran vanhempi että oli ehtinyt jo suunnitella elämää, perhettä tyttöystävänsä kanssa, uraa, tilan jatkamista.. minä jatkoin niska kyyryssä opiskeluihin, hän jatkoi perheen perheen perustamiseen ja turvalliseen elämään. Minä kasvoin levottomaan elämään. Hän oli se Miehen malli jota en löytänyt vaikka useasti yritin.
Emme olleet tekemisissä yli kolmeenkymmeneen vuoteen. 2016 hän kysyi tekstiviestillä, mitä kuuluu.... tapasimme, totesimme, että kipinä ei ollut sammunut. Nyt 2018 asumme yhdessä, olemme todella helposti onnellisia. Puhumme, teemme, nauramme, rakastamme. Levottomuus on ohi vihdoin, kummallakin.
Eli: jos joku nuoruuden rakkaus mietityttää, kysy! Kysy mitä hänelle kuuluu, mikä on elämän tilanne. Tavatkaa. Niistä voi tulla elämäsi parhaat kahvit. Tai helpottavimmat. Ainakaan et menetä mitään, korkeintaan sen 30 sekuntia jonka se tekstari/puhelu kestää.
Jos et hyppää tuntemattomaan, et voi voittaa. Ja jos et hyppää, et voi tietää, olisiko se ollut elämäsi paras hyppy!

kaunis tarina, noinhan se kuuluisi mennä kuten kissillä . Kuitenkin se ei yleensä niin mene vaan toinen osapuoli haaveilee kenties koko elämänsä mutta tämä toinen ei vanhoja heilojaan edes muista, saati muistele. Kuitenkin ohjeesi on hyvä, ainahan ne kahvit voi hörpätä vaikkei niitä tunteita ole ollutkaan mutta sillä tilanne tehdään selväksi kumpaisellekkin. On se todella jännä tuo rakkaudenjano, normaali ihminen jonka useimmat näkevät ihan nobody tyyppinä voi exälle olla maailman kaunein ja ihmeellisen ihminen, tärkein. Selittämättömiä ovat rakkauden tiet. Kun nuoresta neidosta tulee ajan saatossa vanhempi täti, kuinka joku silti häntä palvoo,tuota nuoruuden rakkauden kohdetta,kohdetta joka meni pois jättäen kaiken kesken ja juuri kun kaikki oli niin kivaa ja ihanaa.

Rakkaus on mystinen tunne,vasta menetettyään jotain käsittää sen merkityksen.Jollekkin se valkenee hetkessä kun taas toisella siihen voi mennä vuosia kuten minulla.Tapaamalla tuon vanhan rakkaansa ja molempien elämäntilanteen sen mahdollistaessa voi liekki syttyä uudestaan.Itse näen vanhan rakkauteni yhtä kauniina kuin mitä hän oli kymmeniä vuosia sitten.Tunteista kertominen kannattaa.

Vanha ketju mutta sama tilanne..

En usko että mitenkään kun ei kuudessa vuodessa ole onnistunut unohtaa. Täytyy tyytyä muistamaan unohduksen sijasta.