Moni ihminen saattaa kuvitella, että heitä kartellaan, koska pyhät ei siedä syntisiä. Todellisuudessa kysymys voikin olla siitä, että uskova syntinen ei jaksa sellaisen ihmisen seuraa (oli sitten kristitty tai ei), jolla on armo/anteeksianto kadoksissa. Viime aikoina olen kiinnittänyt erityistä huomita tähän, että miten ihmisessä näkyy anteeksianto. Huomio on ikäänkuin Pyhän Hengen vaikutuksestä terävöitynyt tarkkailemaan tätä, myös itsessäni. Mielenterveydelle hyväksi ovat sellaiset ihmiset, jotka ovat anteeksiantavaisia / armollisia. Ne ihmiset jotka eivät kunnolla anna anteeksi, niin etsikööt samanlaista seuraa itselleen. Ei minun tarvitse oloani kurjaksi tehdä heidän seurassaan. Kysyin lääkäriltä, että mikä on hänen uskonnollinen vakaumuksensa, mutta ei halua tuoda sitä potilassuhteissa julki. Olen tarkkaillut, että huomaanko hänessä Kristuksen rakkauta. En ole sitä huomannut hänessä selkeästi, mutta yleistä hyväntahoisuutta kyllä, joka saattaa nousta deismin pohjalta. Epäilen että hänellä on jumalausko, mutta ei pelastavaa suhdetta Jeesukseen. Sen virheen olen tehnyt, että olen liikaa tutkinut luterilaisuutta, enkä ole saanut riittävää kokonaiskuvaa kristinuskon koko oppihistorian keskeisistä opeista eri kirkkokunnissa ja näkemyksistä. Tuo kirja Kristillisen uskon perusteet korjaa erinomaisesti tätä puutetta. Olen siis liian yksipuolisesti tutkinut luterilaisuutta. Mutta niin mäntti ihminen yleensä tekee. Tutkii vain sitä uskontokuntaa, jonka piiriin on syntynyt. En voi sille mitään, mutta nykyään kun istun kirkon penkissä ja katselen sisariani ja veljieäni, niin tulee monesti mieleen ajatus, että "mäntti" tai "mänttejä". Tämä johtuu minun tietääkseni siitä, koen uskovat mänteiksi silloin kun he eivät ole ymmärtäneet / kokeneet evankeliumia oikein. Se voi olla oma vikakin, jos on käyttänyt aikansa väärin ja ei ole tarpeeksi vakavasti ottanut Raamattua. Kun katson peiliin, niin mielestäni huomaan silmistäni vihamielisen perusviettymyksen Jumalaa kohtaan. Ei meistä kukaan kovin kummoinen olio ole, kun asiaa tarkestellaan juuri tämän vihamielisen perusviettymyksen kannalta. Ja Jumalan Kaikkitietävyyden näkökulmasta mänttejä olemme kaikki. Luulenpa että minussa on jonkinlaista penseyttä. En juuri koe ikävöiväni iankaikkista elämää ja en ajattele ollenkaan milloin Jeesus palaa takaisin. Ajattelen vain, että kun putoan Jeesuksen sovitustyön päälle, niin en putoa tyhjän päälle, vaan pelastavan armon päälle. Ja tuntuu, että käytän aikaani jonkin verran väärin. Pitäisi rukoilla enemmän. Olen niin paljon keskittynyt teoriapuoleen, että voisi keskittyä vastapainoksi enemmän rukouspuoleen. Mutta vaivaa jossain määrin rukouksen järjettömyys (johtuen osittain ateistien kritiikistä jota olen lukenut). Mutta olkoon rukous "järjetöntä". Jeesus rukoili ja seuraan hänen esimerkkiään. Usko ei ole järkevää monestikaan ja ei rukouksenkaan tarvitse näyttää loogisesti järkevältä. Pitäisi varmaan lukea jotain William Lane Craigin argumentteja rukouksen järjellisyyden puolesta. Koska Bo Giertz on kirjoittanut noin syvällisen kirjan kuin Kalliopohja, niin minun mielestäni siinä on jo riittävä syy lukea hänen muitakin kirjojaan. Häntä voisi kutsua ihmisen synninturmeluksen ja evankeliumin tuntemisen expertiksi. Tuli minulle myös sellainen ajatus, että meillä on länsimaissa liikaa luettavaa. On asetettava joku raja tälle lukemiselle. Mihin esim. tarvitsen niin paljon tietoa? Eikö uskon perusteiden kertaus riitä? Jeesus ei halua antaa loputonta kirjapinoa rasitteeksi, vaan levon ja lohdutuksen. Joskus Paholainenkin voi tarjota hyvää kristillistä kirjaa luettavaksi yksi toisensa jälkeen, jos onnistuu siten rasittamaan kristittyä. Tieto lisää myös tuskaa. "Viisaan sydän on surutalossa, tyhmän ilotalossa." (Sananl.) Ja on sekin vaara, että ihminen vain tutkii kaikenlaisia teologioita ja kristinuskon "teoriaa", mutta unohtuu hengellinen kasvu ja rukouskilvoitus. Minulle hengellinen kasvu ei ole paremmaksi tulemista, vaan luterilaisittain nimenomaan enenevää synnin- ja armontuntoa.
Viimeaikoina liikkunu mielessä
Mr.Oulu
381
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En käy kirkossa siksi, että tulisin paremmaksi, vaan siksi, koska olen kiinnostunut Jumalasta. Kyllä se niin on, että vasta sitten ihminen on "kettu", kun näkee ja tajuaa pohjiaan myöten ihmisen syntisyyden ja kokee evankeliumin ihmeen. On monia uskovia, jotka ovat paljon tutkineet kristinuskoa, mutta ovat silti mänttejä eli synnin- ja armontunto kadoksissa. Jossain määrin vapaiden suuntien ihmiset ovat usein kauheita eli siinä näkee mitä vapaiden suuntien kristillisyys saa aikaan. Tässä ajatuksiani.
Viime aikoina olen ihmetellyt sitä, että en edes koe olevani täysin varma pelastumisestani. Se että yleinen uskonvarmuuteni vaihtelee, niin siitä varmaan johtuu, että myös pelastusvarmuus vaihtelee. Uskonvarmuuteni saisi olla parempi / suurempi. Mutta joka tapauksessa uskonvarmuuteni on sellainen, että haluan pitää uskostani kiinni. Koin kahtena päivänä peräkkäin mielekkään kokemuksen ateisteista. Koen että ateistien olemassaolo vahvistaa uskoani Jumalaan. Heidän tunnereaktionsa osoittaa, että on pakko olla olemassa jokin todellinen vastavoima (Jumala) heidän tunteilleen. Joulupukkia kohtaan olisi vaikea tuntea paljon negatiivisia tunteita. Se että minulla on ollut tuo ateistikaveri n. 5 vuotta, niin on koitunut lopulta minulle uskon vahvistukseksi. Sanoin hänelle, että sinun reagointisi jumalapuheisiin vahvistaa uskoani Jumalaan. Moni kristitty voi olla penseä pelkästään siitä syystä, että ei ole edes varma onko Jumala/Jeesus olemassa. Koen että kristillinen harjoitukseni on liian laiskaa ja velttoa ollut. Sekin voi vähentää yleistä uskonvarmuutta. Rukoilen liian vähän ja siksi yhteys Jumalaa jää vähäiseksi. On ortodoksisesti ilmaisten pakotettava itseäni rukoilemaan enemmän ja harrastettava kurinalaisuutta. Myös lääkitys voi vaikuttaa tunne-elämään niin, että tunne-elämä suhteessa hengellisiinkin asoihin on erilainen. En esimerkiksi jaksa juuri kuunnella voimakasta ylistysmusiikkia. Se ei vastaa tunteitani. Liian ylistävä ylistysmusiikki vastaa nykypäivänä varmaan aika harvan kristityn tunteita. Ehkä Jumala panttaa minulta pienen määrän varmuutta pois, koska hän näkee, että siitä on jotain hyötyä?? Epäilyksen ajat voi olla annettu sitä varten, että ihminen näkisi enemmän vaivaa kristilliseen kilvoitukseen ja ehkä myös sitä varten, että olisi myös kriittinen Raamattua ja kristinuskoa kohtaan niinkuin mitä tahansa muutakin asiaa kohtaan. Ei ole hyvä olla naiivi, vaan KAIKKEA tutkia kriittisesti, vaikka uskookin johonkin intohimoisesti.
Musta+tuntuu,+että+moni+kristitty+on+epärehellinen+kun+heiltä+kysyy,+että+oletko+100+%+varma,+että+onko+kristinusko+totta.+Siksi+monesti+rukoilenkin+heidän+puolestaan,+että+Jumala+"nyhtäisi+pois"+kaiken+näennäisen+ja+kuvitellun+varmuuden+ja+pelastusvarmuuden,+että+jäljelle+jäisi+vain+karu+todellisuus+eli+pienoinen+tai+suuri+epävarmuus.+Joskus+rukoilen,+että+kristityt+havahtuisivat+siihen+tosiasiaan,+että+he+eivät+ole+edes+varmoja+siitä,+onko+Jumala+olemassa.+Ateismi+voi+minun+mielestäni+usein+olla+anteeksiantamattomuutta+ja+katkeruutta+Jumalaa+kohtaan.+Mutta+siinä+voi+joskus+myös+olla+rehellisyyttä+ripaus+mukana.+Esim.+jos+muslimimaassa+jostain+tulee+ateisti,+niin+ei+parane+heti+mennä+sitä+ihmistä+syyttämään+epärehellisestä+tosiasioiden+kohtaamisesta.