TARUA vai totta !

Aapeli Saarisalon Raamattusanakirja kuvaa asiaa seuraavasti. (hepr. nefe^s ja ruah, esiintyvät useasti VT:ssa, jossa niiden ero ei kuitenkaan ole yhtä ilmeinen kuin UT:ssa, jossa psykhe ja pneuma ovat selvästi erilliset). S. ja h. esiintyvät rinnakkain esim. «1. Tess. 5:23»:ssa. Paavali ensimmäisestä ja toisesta Aadamista puhuessaan erottaa toisistaan käsitteet "elävä sielu" ja "eläväksitekevä henki", «1. Kor. 15:45». Ei voida pitää näitten sanojen käyttöä pelkkänä puhetaidollisena lavennuksena, varsinkin kun myös «Hepr. 4:12» sanoo: "Jumalan sana erottaa s:n ja h:n."
Henki. UT:ssa pneuma (henki) merkitsee sekä tuulta, «Joh. 3:8», että henkeä, «Matt. 27:50». Nämä kaksi merkitystä sanalla olikin klassillisessa kreikassa. Uutta sisältöä sanalle antavat Jeesuksen sanat: "Jumala on henki." Sama merkitys on käsitteellä "Pyhä Henki" (esim. «Ef. 4:30»). Enkelit ovat henkiä. On myös olemassa "saastaisia henkiä". Mutta sanaa "henki" käytetään myös ihmisolemuksen tietystä osasta. Jumalaa on palveltava "hengessä", «Joh. 4:24». Vrt. myös «1. Kor. 2:11»; «Luuk. 24:39».
Siirtyessämme hengestä muuhun ihmisluontoon kohtaamme ensin käsitteen sielu. «1. Kor. 2:13»,«1. Kor. 2:14»:ssä "hengellisen ihmisen" vastakohtana on "luonnollinen" ("sielullinen") ihminen. Juudaan kirje («Juud. 1:19») mainitsee nimenomaan "sielullisen" ihmisen olevan "henkeä vailla". Hengen vastakohtana mainitaan liha, «Matt. 26:41»; «Room. 8:4-14». Vertaamalla Raamatun kohtia huomaa "sielullisen" ja "lihallisen" olevan sukulaiskäsitteitä.
Sana sydän (kardia) merkitsee Paavalilla samaa kuin "henki", esim. "sydämen ympärileikkaus Hengessä", «Room. 2:29». Vrt. «2. Kor. 1:22» ja «Room. 8:16», joista ilmenee, että sydän ja henki ovat Jumalan Hengen vaikutusalaa, sekä «Matt. 15:8» ja «Joh. 4:23», joissa ne samastuvat Jumalaa palvovana olentomme osana. Vrt. «Ap. t. 4:32»; «Luuk. 1:46». Raamatussa sydän ei ole tunteitten keskus; vain Jumalasuhteesta puhuttaessa sydän ja rakkaus yhdistyvät, vrt. «Matt. 22:37»; «Mark. 12:30»; «Luuk. 10:27». Sitä vastoin se esiintyy ajattelun tyyssijana, «Luuk. 9:47»; «Luuk. 21:14»; «Mark. 2:8». Tämä "sydämen" ja "hengen" samastaminen laajentaa käsitystämme jälkimmäisen sanan raamatullisesta merkityksestä. Henki siis on se, mikä ihmisessä on jumalallista. Henki on se alue, jossa usko asuu, se osa, jossa me voimme olla Jumalan lapsia, luontomme sisin osa, joka tekee meidät enkelien kaltaisiksi ja Jumalan sukulaisiksi.
Sielu on ulkonaisempi ihmisluonnon osa. Jumalaa ei koskaan nimitetä sieluksi eikä Kolminaisuuden kolmatta persoonaa "Pyhäksi Sieluksi". Kun henkeä ja hengellistä samalla tavoin mainitaan sekä luonnollisen, sielullisen että lihallisen vastakohtana, voi näitä viimeksi mainittuja pitää jossakin määrin toisintoina. Niinpä «Jaak. 3:15»:ssä mainitaan "maallista, sielullista, riivaajien viisautta". "Luonnollinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä Jumalan Hengen on; eikä hän voi sitä ymmärtää, koska se on tutkisteltava hengellisesti", «1. Kor. 2:14». "Lihallinen" on turmeltu, «Room. 7:14»; «Gal. 6:8», heikko, «2. Kor. 10:4». Liha, mikäli se ei tarkoita pelkästään olentomme ruumiillista puolta, sisältää aina huonon vivahduksen: "Ei minussa, se on lihassani, asu mitään hyvää", «Room. 7:18». "Lihan mieli on kuolema", "vihollisuus Jumalaa vastaan", «Room. 8:6», «Room. 8:7». S. ja h. ovat siis olentomme eri osia.
Hengen toiminta on erityisen persoonallista. «1. Kor. 2:11» esittää sen itsetajunnan keskuksena. Hengen toimintoihin kuuluu myös usko. "Sydämellä uskoen", «Room. 10:10». Se on omantunnon tyyssija, «1. Joh. 3:20», «1. Joh. 3:21». Toiselta puolen kaikki, mikä liittyy ruumiin aisteihin ja älyyn, kuuluu sielun piiriin.
Ennen kääntymistapahtumaa ihminen on hengellisesti kuollut, «Ef. 2:1». Tämä tila ei merkitse mitään älyllistä puutetta, päinvastoin sanotaan tämän maailman viisaitten jääneen kutsumatta, ja sen, mikä oli mieletöntä maailmassa, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään, «1. Kor. 1:26-30». Tämä kuolema vallitsee vain ihmishenkeä, sitä ihmisolemuksen osaa, joka yksinään pystyisi seurustelemaan Jumalan kanssa. Luomisessa ihminen tuli Jumalan kuvaksi, mutta syntiinlankeemuksessa hän kadotti sen ja tuli hengellisesti kuolleeksi. Surkastuneen jäsenen tavoin tämä kuollut henki periytyi sukupolvesta sukupolveen. Se oli kuitenkin vain Jumalaan päin kuollut. Ihmisen sieluun ja ruumiiseen se suhtautui täysin toimivana. Luomisessa ihmisestä tuli "elävä sielu". Sielu tuli hänen jumalallista henkeänsä ja aineellista ruumistaan yhdistäväksi elimeksi. Ainakin Justinus Marttyyri opettaa selvästi näin. Meille säilyneessä katkelmassa, jossa puhutaan kuolleista nousemisesta, on sanat: "Ruumis on sielun asunto, sielu on hengen asunto." Samantapainen on lausunto, jonka hän antaa Tryfon sanoa: "Niin kuin ruumis ilman sielua on kuollut, on sielu kuollut ilman eläväksi tekevää henkeä."
Kolminaisuusoppi ei muodollisesti esiinny VT:ssa, mutta sen käyttämä kieli soveltuu kyllä kristillisiin käsityksiin kolmannen persoonan toiminnasta, kuten «1. Moos. 1:2»; «2. Aik. 15:1». VT mainitsee useassa kohdin ihmishenkeä, esim. «Job 32:8»; «4. Moos. 16:22». Sana nefe^s vastaa samalla tavoin miltei täysin UT:n psykhe-sanan käyttöä. Sen sijaan ei heprean sanaan "liha", basar, näytä liittyvän Paavalin kreikkalaisen vastineen sisältämää pahan vivahdusta. Kuten UT:n sydän (kardia) oli melkein rinnastettava pneuma-sanaan, on VT:n leb, sydän, miltei ruah (henki) sanan toisinto. "Turvaa Herraan kaikesta sydämestäsi", «Sananl. 3:5». Justinuksen mukaan: "Sydän tuntee sielunsa surun".