Aggressiivisuus eri kulttuureissa

Olet oikeassa arvon lohikäärme. Puolisoni ei edes korota ääntä. Eipä silti ei meillä ole edes riidan aihetta koska molemmilla on oma roolinsa parisuhteessa.
On niin leppoisaa kun ei tarvitse miettiä että mistä tuulee seuraavaksi.
Muutenkin naisille on kunnia asia se että mies on tyytyväinen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä että nainen olisi orja joka toteuttaa pienimmätkin toiveet.
Kyllä täytyy sanoa että ei pystyisi olemaan suhteessa suomalaisen naisen kanssa. Jo pelkkä keskustelu on yhtä tuskaa kun kuvittelevat että pystyvät vaikka eivät pystykään.

Miksi ihmeessä suhteessa jonkun pitäisi hallita toista tai perhettä? Liiallinen hallinnan tarve on merkki heikosta itsetunnosta.

Meillä kans kotona silleen että afrikkalainen vaimoni vaan näyttää sormella mitä tahtoo ja mitä haluaa minun tekevän eli hallitsee kokonaisuutta pienillä eleillä ja liikkeillä, siinä ei sanoja tarvita. Joskus se sanoo Tessu, paikka, jos en tottele. Ja jos menee ihan mahdottomaksi, jään ilman ruokaa. Niin meillä hallitaan kokonaisuutta pienin elein ja liikkein. Ei riidellä eikä puhuta, vaan pienillä eleillä ja liikkeillä naisellisesti ohjaa hän, tämä arvon afrikkalainen rouvani.

Ihan aluksi, suomi24 ei ole läpileikkaus suomalaisista naisista.

Itse olen suomalainen nainen. Olen luonteeltani rauhallinen ja rauhaa rakastava. Käyn harvemmin täällä palstalla, mutta joskus on mukava lueskella ihmisten aivoituksia. Olen parisuhteessa ja meillä menee oikein mukavasti. Mieheni ja minä keskustelemme asioista suoraan ja näytämme tunteemme, mutta riitoja meillä ei mainittavasti ole ollut. Ehkä tuo johtuu siitä, että olemme hyviä keskustelemaan ja sanomme asiat suoraan, emmekä kumpikaan mökötä tai raivoa. Lisäksi meillä on yhteinen tavoite tehdä asiat parisuhteen hyväksi. Emme pidä valtataisteluita.

Arkinen elämä sujuu mukavasti huumorilla höystettynä. Nautimme yhdessä kokkaamisesta, kävelylenkeistä, musiikista, sukulaisten kanssa vietetystä ajasta ja muista menoista. Molemmilla on myös omaa ajanvietettä ja oma ura. Luonnehtisin, että asiat ovat oikein hyvässä tasapainossa ja rakkaus kukoistaa. Jälkikasvukin on fiksua ja saa olla ylpeä lapsistaan. Minulla on myös muutama suomalainen ystäväperhe, joiden perheessä olen huomaavinani tällaista samanlaista mentaliteettia.

Minun lähipiirissä on myös yksi kiinalainen nainen, vaimona suomalaisella miehellä. Ihan noin yleisesti luonnehtien mukavan oloinen nainen, mutta tuntuu olevan aikuinen ihminen saman ikäisiin suomalaisiin naisiin verrattuna melko lailla itsekäs ja lapsellinen, sekä myös epäsosiaalinen. On jonkun verran kouluttautunut, siltikin. Ei ole mikään sellainen "mallivaimo", mutta se on varmasti hyvä. Ei tule ainakaan niitä liiallisen kiltteyden pihinöitä sitten. Nähtäväksi jää, kuinka henkinen kasvu vuosien kuluessa hänellä edistyy. Jonkin verran tässä kun olen tullut kiinalaisia tuntemaan ja seuraillut, niin olen ollut huomaavinani heidän kulttuurissaan jo jonkin ikäisillä naisilla jotenkin epärealistista suhtautumista tiettyihin asioihin. He esimerkiksi luulevat, että heille täällä Suomessa tuodaan tietyt asiat ihan valmiina ja ilmaiseksi eteen ja eivät osaa olla kovin kiitollisia saamistaan eduista. Eivät myöskään välttämättä ymmärrä, millaista vaivautumista, perehtymistä ja rahaa jotkin asiat vaativat. En tietenkään sano, että kaikki olisivat sellaisia, mutta jonkinlainen otanta on tässä kyseessä.

Itse olen kokenut, että vaikka kotikasvatukseni on ollut vaativaa, saan olla kiitollinen vanhemmilleni, että olen joutunut tekemään asioita ja samalla oppinut monenlaista, kuten sosiaalisuutta, johon kuuluu myös toisten huomioiminen, käden taitoja, sinnikkyyttä, kokonaiskäsityksen luomista jne. Se onkin miettimisen arvoinen asia, miksi kiinalaiset eivät välttämättä tunnu kuitenkaan kovin sosiaalisesti lahjakkaille, vaikka heidän kulttuurinsa on yhteisöllisempi, kuin meidän. Tottakai täällä vieraassa kulttuurissa heillä on kulttuurisokki, joka voi häiritä heidän käyttäytymistään. Heillähän ollaan esimerkiksi totuttu kävelemään käsikynkässä kadulla ja laumoissa aikuisenakin, mikä taas täällä tuntuu hieman lapselliselta ja kiusalliselta. Tietynlainen läheisriippuvuus näyttää siellä olevan vallalla.(en tiedä, onko se ihan koko kulttuurin piirre, vai vain minun silmilleni osunutta) Itse inhoan sellaista, vaikka pidänkin paljon yhteyksiä sukulaisiini ja teemme yhdessä asioita. Minulla on myös paljon ystäviä, joiden kanssa näemme melko usein. Meillä ei ole kuitenkaan tarvetta roikkua toisissamme.

Eri kulttuurissa eri tavoin. Aloittaja kirjoittaa myös väkivaltaisuudesta. Minulle tulee ikävä kyllä usein mieleen juuri väkivaltaisuus, jonka vuoksi en esim. olisi pystynyt kovin helpolla alkamaan suhteeseen ulkomaalaisen kanssa. Olen kuullut niin monta väkivaltatarinaa sekasuhteissa tapahtuneeksi, että se on luonut itselle sellaisen kuvan. Joskus tapasin bussissa erään intialaisen oikein mukavan näköisen ja oloisen miehen. Kävi ilmi, että hänen lapsensa ja naisensa olivat turvakodissa ja hän ei ymmärtänyt, miksi niin oli. Se taas vahvisti käsitystäni näistä kulttuurieroista naisen kohteluun liittyen. Olen toki tavannut ja tiedän myös ulkomailta tänne tulleita miehiä, jotka eivät ole väkivaltaisia. Heilläkin jollakin kuitenkin on naistaan kohtaan inhottavaa nimittelyä. Tosiasia kuitenkin monessa maassa on tuo naisten aseman erilaisuus Suomeen verrattuna.

Olen tutustunut agressioon vain psygologisesta näkökulmasta, missä se aina käsitellään häiriönä. Unohtuu, että sillä on ollut eloonjäämisen taistelussa ratkaiseva merkitys. Sehän on tietyissä tilanteissa tehokkain toimintamalli. Mutta se ei tietenkään ole moraalisesti hyväksyttävä. Agression sukupuolierot vähenevät koko ajan, aiempien tutkimusten mukaan pojat olivat agressiivisempia. Mutta on puhuttu myös agression laatueroista. Pojat yleensä käyttävät agression kaikkia muotoja ja tytöt saattavat rajoittua vain epäsuoraan agressioon. Tytöillä verbaalinen agressio mieluummin lisää toverisuosiota kuin vähentää sitä. Ero on vähentynyt sillä tavoin, että pojilla se on pysynyt samalla tasolla ja tytöillä kasvanut. Tässä on mukana ripaus suomalaista kylttyyriä: Etelä-Euroopassa ero tyttöjen ja poikien agressiivisuudessa on edelleen suuri. Agressiivisuudella on monia muotoja ja psykologiassa siitä on tehty hyvin monimutkainen käsite.

Itse en alennu ''tyylikkääseen, naiselliseen'' miehen ohjailuun. Luokittelen itseni ihmiseksi jolla on oma tahto, oma itsenäisyys ja arvo ihmisenä. Ei minun tarvitse luovia ja ''naisellisesti''ohjailla miestä ja nykiä ''tyylikkäästi'' naruista jotta saisin tahtoni läpi ja miehen sätkyttelemään kuin sätkyukko tahtomallani tavalla. Sehän olisi alentavaa ja nöyryyttävää kummallekin osapuolelle.

Minulla on oikeus ilmaista itseäni suoraan, ilman luovimista, hillittyä sujuttelua. Ei minulla ole tarvetta käyttää valtaa. Kuvailemasi vaimosi käytös, hillitty naisellinen käytös , on kouluesimerkki passiivis-aggressiivisesta käytöksestä ja se on vain yksi vallankäytön muodoista!


Pidän ihailemaasi käytöstä pelkkänä kaupantekona: Nainen tekee sitä ja tätä jotta mies tekee tota ja tätä... Kun nainen ohjailee tyylikkäästi niin mies palkinnoksi tottelee! Raakaa ja irvokasta kaupantekoa hillityn tyylikkäässä paketissa!
Tähän liittyy myös ikiaikainen sääntö että vaimon kuuluu suostua seksiin ja mies vastalahjaksi elättää perheen ja lisälahjaksi on ehkä myös uskollinen: Sinä saat seksiä ja hillityn tyylikästä, naisellista käytöstä, minä kaupanteossa perheelle elatuksen ja seksuaalista uskollisuutta ja ehkä bonuksena sen etten ärsytä sinua suorilla mielipiteillä ja näin nyrkki ei lennä!

Tämä hillitty käytöshän on peräisin ikiaikaisesta järjestyksestä jossa mies käyttää suoraa, karkeaa valtaa ja nainen joutuu operoimaan alisteisesta asemasta käsin. Näin hän on muuntanut käytöksensä hillityksi koska suora mielipiteen ilmaisu on varattu miehelle. Tästä on peräisin myös sinun käsityksesi että tuo käytös on ''naisellinen''!
Ei se ole. Se on vain ainut rooli joka on jäänyt jäljelle tässä roolijaossa.

Sanot että on harmi että suomalaiset naiset eivät tätä hillittyä käytöstä taida. Siinäpä harmittelet. Kyllä suominaiset aikoinaan tuon taidon osasivat. Mutta nyt on edetty kehityksessä siihen pisteeseen että suominaiset ovat vallanneet itselleen tilaa ihmisinä. Voi sanoa mielipiteensä suoraan, ilman huutoa ja kiljumista, mutta myös ilman passiivis-aggressiivista lepertelyä ja livertelyä ja kuiskimista.

Tuon tähän naisen näkökulman monikulttuurisessa suhteessa elävänä.
Minun miesystäväni ilmentää tätä agressiivista lajia, osittain varmasti kiinni kulttuurista ( turkkilainen, ja etenkin siellä itäturkissa, josta on kotoisin, naisen asema ei valitettavasti ole kovinkaan kummoinen )
Mutta kulttuuri ei selitä kaikkea, eikä tee asioista hyväksyttäviä, kahden eri kulttuurin edustajan on ehkä kuitenkin hankalampaa löytää keskinäinen harmonia jos käsitykset miehen ja naisen asemasta ovat kovin erilaiset, mikäli mies odottaa naisen alistuvan hiljaisen, kaikessa nöyrästi miestä miellyttävään rooliin.
Yhteentörmäyksiä tapahtuu, kuten meilläkin, minun pitäisi olla hiljaa ja kiltti. .Mutta miehellä on oikeus ja lupa huutaa, haukkua ja mitätöidä usein ilman syytäkin.
Syyksi saattaa riittää vaikka väärä äänensävy tai erimieltä oleminen jostain asiasta. Vaikket milläänlailla haastaisi riitaa niin se syttyy silti. Tai Useinhan kysymys ei ole riidasta vaan miehen raivoamisesta. Jos sitä osaisi kuunnella itse hermostumatta , ehkä silloin asiat olisivat paremmin.

Meillä erimielisyyksiä ja turhaa pahaa luo vielä se että huolimatta pitkästä " yhdessäolosta ", vieläkään ei olla normaalissa parisuhteessa. Koska mies ei siihen kykene .
Minulle pitäisi riittää kerran viikossa tapaaminen hetken kerrallaan, minkään näköistä oikeaa yhdessäoloa ei ole eikä mahdollisuutta olla niinkuin pariskunnan pitäisi. Mistään tähän liittyvästä on kuitenkaan ihan turha yrittää puhua koska se saa aikaan miehen raivostumisen, joka kerta.
Haukkuminen ja loukkaaminen ei ole mitenkään harvinaista, jään vaan aina yksin rämpimään sellaisen jälkeen...ja miehen vakiokommentti on että ei hän muuten mutta kun minä suututin hänet.

Olen ok tyydyttämään miehen tarpeet mutta minun omani eivät ole mitään.
Kun olen viime aikoina yrittänyt suhteesta pois asiallisesti, olen saanut huomata että homma ei käykkään niin helposti.
Nimittäin huolimatta siitä että mies ei oikeaan seurusteluun ja yhdessäoloon kykene, ilmaisee hyvinkin selvästi kuinka minä Aiheutan ongelmia, raivoaa. .haukkuu..
Niin siinä vaiheessa kun yritän sanoa että on parempi erota , mies ei päästä pois. " omistaa " minut.

Yksikokemus, mustasukkaisuus ja omistushalu ovat sairaita piirteitä liiallisuuksiin mentäessä.

Miehen kuin naisenkin tulee elää tavalla joka tuo kumppanille hyvän olon.
Jos se ei riitä niin se on vain moi moi. Yksinkertaista. Eivät asiat ajan kanssa parane, ne yleensä huononevat jos suhteessa on perusteellisia ongelmia.

Mietin pitkään, vastaisinko ollenkaan - tämän palstan anti on viime aikoina jäänyt kohdallani vähäiseksi ja mietin aiempaa tarkemmin, mihin resurssejani käytän - mutta aloitus herätti pohtimaan mielenkiintoisia.

Mielestäni aggressioon liittyy monenlaisia tunteita, joita ei välttämättä näytetä ulospäin. Silti niitä on. Tunteita voi ilmaista tuhoavasti tai rakentavasti. Aggressio voi suuntautua viattomiin kanssaihmisiin tai aivan oikeutetusti johtaa omien rajojen puolustamiseen – esim. ”minua ei saa kohdella näin”.

Monissa Aasian kulttuureissa negatiivisten tunteiden julkista ilmaisua kontrolloidaan vahvasti. Mitä sitten kodin seinien sisällä tapahtuu, on toinen asia. Tähän liittyy myös muutenkin näkymykset naisen (vaimon) ja miehen rooleista. Vaimo taipuu, kestää, joustaa. "Kun riisikattila kiehuu yli, pitää vähentää lämpöä", eli vastuu miehen käytöksestä sysätään vaimolle. Mieshän on luonnostaan kuuma ja nainen kylmä. Suoranainen väkivaltakin voidaan lukea vaimon syyksi ja epäonnistumiseksi. Jos on taloudellisesti riippuvainen miehestä, suu pysyy varmasti soukemmalla. Vaikka suhteessa ei olisikaan taloudellista tai muuta pakkoa pysyä yhdessä, ympäröivän kulttuurin normit ja kotikasvatus tietysti vaikuttavat siihen, mitkä roolit sisäistää. Malli toimii hyvin, jos se molemmille on ok ja jos molemmat puolisot tuntevat vastuunsa. Ongelmien ilmetessä vaimo kantaa yleensä suurimman taakan.

Mieheni oli aluksi hieman ihmeissään siitä, että kerroin eriävät mielipiteeni suoraan. Sen voi tehdä nätisti, kahden kesken ja toista kunnioittaen, mutta suoruudesta ja rehellisyydestä en tingi. Miksi piilottaisin todelliset tunteeni siltä ihmiseltä, joka on minulle läheisin? Sillä negatiivisia, aggressiivisiakin tunteita on kaikilla, jotkut vain hautaavat ne sisälleen tai häpeävät niitä. Tilannetajua on toki hyvä olla: nälkäisenä ja väsyneenä sortuu helposti syyttelyyn, puolin ja toisin. Mieheni on nopeasti kiihtyvää sorttia, mutta lyhytvihainen. Anteeksi pyytäminen sanallisesti on hänelle vieläkin vaikeaa, mutta hän osoittaa kyllä muuten olevansa pahoillaan. Lapsuudenkodistani olen ehkä saanut keskimääräistä avoimemman mallin käsitellä erimielisyyksiä. Monilapsisessa perheessä on ollut ääntä, mutta myös vahvaa yhteenkuuluvutta. Opin, ettei ole vaarallista tai haitallista olla eri mieltä, mutta riidankaan keskellä toista ei nolata tai loukata.

Mieheni maannaisilta ja -miehiltä olen saanut vinkkejä mieheni kurinpitoon (!) ja epäsuoraan (naiselliseen?) vaikuttamiseen, mutta tällaisen vaikuttamisen ja manipulaation raja on häilyvä. Sitä paitsi, mieheni ei ole holhouksen alainen, vaan pystymme kyllä keskustelemaan kuin aikuiset. Tunnen monia ihania, erittäin korrekteja ja epäilemättä hyväkäytöksisiä naisia, mutta pistää miettimään, millainen se toinen ääripää on. Skaala taitaa olla laajempi kuin mitä julkisesti halutaan esittää? Esimerkiksi, muutama tuttava (nainen) ei ole millään uskonut, että en ole koskaan kiroillut miehelleni, ja joistakin asioista mieheni kaverit ovat arvelleet minun suuttuvan niin, että leikkaan mieheltä munat. No, itsepä siitä eniten kärsisin ;) Ja kokonaan oma lukunsa ovat mustasukkaisten naisten tempaukset. Valitettavasti hillitty käytös ei myöskään aina ulotu siihen, miten sosiaalisessa hierarkiassa alemmassa asemassa olevia (lapsia, nuorempia sisaruksia) kohdellaan.

Puolisoni kulttuurissa on yleistä, että ristiriitoja tai ikäviä asioita ei käsitellä ollenkaan. Pyritään unohtamaan, painamaan villaisella. Hyvin yleinen neuvo on, ettei pidä ajatella liikaa. Toimii johonkin rajaan saakka, mutta usein ne asiat pulpahtavat pintaan myöhemmin.

Toki manipulaatiota tapahtuu koko ajan, itse vain en tietoisesti halua manipuloida miestäni. Voisin, eikä mieskään ehkä panisi pahaksi/huomaisi, mutta itse en halua. Meidän pitäisi olla samalla puolella, samaan suuntaan menossa eikä niin, että jompikumpi päättää suunnan ja miettii, miten saisi toisen mukaan. Tähän ainakin pyrin. Kukin tyylillään.

Puolison valinnasta, tästä ikuisuusaiheesta... Ei ehkä menestys sinänsä ratkaise Aasiassakaan, etenkin, jos naimisiin mennään nuorena, vaan potentiaali ja puolison suvun asema. Vaikuttimet puolison valintaan ovat erilaiset eikä päätös aina ole puhtaasti oma. Etukäteen ei voi kaikkea ennustaa. Lähipiirissämme on aika kinkkinen tilanne, jossa hyvin menestyvä mies pahoinpitelee vaimoaan. Miehen äiti yrittää olla välittäjänä, ts. hillitä poikaansa ja kouluttaa miniäänsä, koska vaimon tehtävähän on mukautua ja toimia niin, ettei mies suutu. Nainen voi toki lähteä suhteesta, mutta lapset jäisivät miehen perheelle, koska poikien menettäminen olisi liian kova häpeä. Niinpä, vahvimmat määräävät. Ja edelleen korostan, että homma voi hyvinkin toimia, jos molemmat kantavat vastuunsa, mutta valitettavasti ongelmien ilmetessä nainen on lähes poikkeuksetta miestä heikommassa asemassa.

Tunnut korostavan aika paljon taloudellista puolta ja sen tuomaa turvallisuutta. Puhutko siinä yleisellä tasolla - olen käsittänyt, että vaimollesi sinun taloudellisen tilanteesi ei pitäisi olla kynnyskysymys, koska hän on hyvin menestyvä itsekin? Oman tuttavapiirini onnistuneissa tapauksissa enemmän on korostunut yhdessä yrittämisen meininki. Raha ei ole pääasia vaan asenne. En arvosta mieheni omaisuutta tai tuloja itsessään vaan sitä, mihin ja miten hän on valmis niitä käyttämään ja minkä muun kustannuksella tuloja hankkii. Taloudellisesti en tarvitse miestäni, hänen vahvuutensa tulee muista asioista. Olen onnellinen, että sain valita mieheni vapaana ulkopuolisista paineista ja että voimme elää välittämättä ihmeemmin sukulaisten mielipiteistä. Kaksi köyhää opiskelijaa on saanut paljon aikaan.