9. Niin hän puhui vielä muutamille, jotka luottivat itseensä, luullen olevansa vanhurskaita, ja ylenkatsoivat muita, tämän vertauksen:
10. "Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani.
11. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niinkuin tuo publikaani.
12. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.'
13. Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen'.
14. Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.
Luukas 18
On sanottu, että se kuva, jonka Raamattu antaa ihmisestä syntiinlankeemuksen jälkeen, on hyvin lohduton ja masentava. Se on totta. Mutta samalla tuo kuva vastaa valitettavan hyvin sitä todellisuutta, jossa elämme. Seuraus siitä, että ihminen käänsi selkänsä Luojalleen ja hänen tahdolleen, ei rajoittunut vain ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen, vaan se näkyy ja tuntuu jatkuvasti meidän ihmisten välisissä suhteissamme.
Vertauksen fariseus oli epäilemättä vilpittömän kiitollinen siitä, että hän kuului niihin, jotka olivat ”oikealla puolella”. Hän ei kaikesta päätellen ollut niitä, joille ”Moses is Moses, and business is business” (”Mooses on Mooses ja bisnes on bisnes”). Hänen arkinen elämänsä oli moitteetonta ja ilmeisen sopusoinnussa uskonnollisen elämän kanssa, joka sekin oli esimerkillistä. Hän kyllä osoitti kiitoksensa muodollisesti Jumalalle, mutta silti se, mihin hän lopulta näytti olevan tyytyväinen, oli hän itse. Hän ei käsittänyt, että ilman Jumalan nimenomaista armoa ja varjelusta hänkin olisi aivan samassa asemassa kuin nuo hänen luettelemansa huo
nomaineiset hylkiöt. Se, mitä hän oli tänään, ei viime kädessä ollut pienimmässäkään määrin hänen omaa ansiotaan.
Päivän Vanhan Testamentin tekstissä Mooses muistutti israelilaisia samasta asiasta. Kansan tulisi aina muistaa, että pohjimmiltaan se oli aivan yhtä paha ja syntinen kuin kaikki muutkin kansat. Israelin myöhempi historia opettaa, että tuo muistutus unohtui varsin usein. Ja se unohtuu yhtä helposti meiltäkin.
Jos kiellämme sen tosiasian, että olemme ja pysymme itsessämme syntisinä ja että siksi tarvitsemme itse jatkuvasti Jeesuksen Kristuksen ristillä ansaitsemaa armoa ja anteeksiantamusta, meidän suhteemme niin Jumalaan kuin toisiin ihmisiinkin vääristyy. Joko ajattelemme olevamme parempia kuin toiset, minkä seurauksena suhtaudumme ylenkatseellisesti niihin, joilla kaikki ei ole yhtä hyvin. Tai kuvittelemme olevamme huonompia ja toisten sortamia, jolloin katkeroidumme ja alamme pahimmillaan jopa vihata parempiosaisia.
Saamme toki iloita ja kiittää Isää Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jota saamme häneltä päivittäin. Samalla meidän velvollisuutemme hänen lapsinaan ja Kristuksessa armahdettuina syntisinä on huolehtia siitä, että kaikki se hyvyys, jota Jumala päivittäin tuhlaa meihin, ei jäisi vain meidän osaksemme vaan se tulisi kaikkien lähimmäistemme hyväksi. ”Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet.” Hepr. 12:15.
Sley.
10. "Kaksi miestä meni ylös pyhäkköön rukoilemaan, toinen fariseus ja toinen publikaani.
11. Fariseus seisoi ja rukoili itsekseen näin: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten minä ole niinkuin muut ihmiset, riistäjät, väärämieliset, huorintekijät, enkä myöskään niinkuin tuo publikaani.
12. Minä paastoan kahdesti viikossa; minä annan kymmenykset kaikista tuloistani.'
13. Mutta publikaani seisoi taampana eikä edes tahtonut nostaa silmiään taivasta kohti, vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen'.
14. Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.
Luukas 18
On sanottu, että se kuva, jonka Raamattu antaa ihmisestä syntiinlankeemuksen jälkeen, on hyvin lohduton ja masentava. Se on totta. Mutta samalla tuo kuva vastaa valitettavan hyvin sitä todellisuutta, jossa elämme. Seuraus siitä, että ihminen käänsi selkänsä Luojalleen ja hänen tahdolleen, ei rajoittunut vain ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen, vaan se näkyy ja tuntuu jatkuvasti meidän ihmisten välisissä suhteissamme.
Vertauksen fariseus oli epäilemättä vilpittömän kiitollinen siitä, että hän kuului niihin, jotka olivat ”oikealla puolella”. Hän ei kaikesta päätellen ollut niitä, joille ”Moses is Moses, and business is business” (”Mooses on Mooses ja bisnes on bisnes”). Hänen arkinen elämänsä oli moitteetonta ja ilmeisen sopusoinnussa uskonnollisen elämän kanssa, joka sekin oli esimerkillistä. Hän kyllä osoitti kiitoksensa muodollisesti Jumalalle, mutta silti se, mihin hän lopulta näytti olevan tyytyväinen, oli hän itse. Hän ei käsittänyt, että ilman Jumalan nimenomaista armoa ja varjelusta hänkin olisi aivan samassa asemassa kuin nuo hänen luettelemansa huo
nomaineiset hylkiöt. Se, mitä hän oli tänään, ei viime kädessä ollut pienimmässäkään määrin hänen omaa ansiotaan.
Päivän Vanhan Testamentin tekstissä Mooses muistutti israelilaisia samasta asiasta. Kansan tulisi aina muistaa, että pohjimmiltaan se oli aivan yhtä paha ja syntinen kuin kaikki muutkin kansat. Israelin myöhempi historia opettaa, että tuo muistutus unohtui varsin usein. Ja se unohtuu yhtä helposti meiltäkin.
Jos kiellämme sen tosiasian, että olemme ja pysymme itsessämme syntisinä ja että siksi tarvitsemme itse jatkuvasti Jeesuksen Kristuksen ristillä ansaitsemaa armoa ja anteeksiantamusta, meidän suhteemme niin Jumalaan kuin toisiin ihmisiinkin vääristyy. Joko ajattelemme olevamme parempia kuin toiset, minkä seurauksena suhtaudumme ylenkatseellisesti niihin, joilla kaikki ei ole yhtä hyvin. Tai kuvittelemme olevamme huonompia ja toisten sortamia, jolloin katkeroidumme ja alamme pahimmillaan jopa vihata parempiosaisia.
Saamme toki iloita ja kiittää Isää Jumalaa kaikesta siitä hyvästä, jota saamme häneltä päivittäin. Samalla meidän velvollisuutemme hänen lapsinaan ja Kristuksessa armahdettuina syntisinä on huolehtia siitä, että kaikki se hyvyys, jota Jumala päivittäin tuhlaa meihin, ei jäisi vain meidän osaksemme vaan se tulisi kaikkien lähimmäistemme hyväksi. ”Pitäkää huoli siitä, ettei yksikään hukkaa Jumalan armoa eikä mikään katkeruuden verso pääse kasvamaan ja tuottamaan turmiota, sillä yksikin sellainen saastuttaa monet.” Hepr. 12:15.
Sley.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hyvä saarna.
Kunnia Herralle.
Ylistäkää Herraa.
Minä sanon teille: tämä meni kotiinsa vanhurskaampana kuin se toinen; sillä jokainen, joka itsensä ylentää, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se ylennetään.
Luukas 18