Sivareiden historia

Kyllähän maanpettureita on ollut maailmansivuun, ei asia siten ole mikään uusi.

Käsittääkseni ainakaan toisen maailmansodan aikaan ei varsinaisia sivareita tunnettu. Lotat hoitivat ne hommat. Aseistakieltäytyjät joko ammuttiin, pistettiin rintamalle tai pakkotyöhön vankilaolosuhteisiin.

Sen jälkeen sitten siviilipalveluslaki on vähitellen hioutunut nykyiseen muotoonsa. Aluksi se koski lähinnä Jehovan todistajia, mutta sitten myös muita vakaumuksellisia kieltäytyjiä. Nykyäänhän sinne saa (!) mennä kuka vain. Palvelusolosuhteet ovat keventyneet keskitysleirinomaisista hoitokotitasolle ja työtehtävät olleet aina varsin vaihtelevia..

Mutta mikään asiantuntija en ole itsekin normaalin varusmiespalveluksen suorittaneena. Lähinnä vain lukenut erilaisista lähteistä (esim. kirja "käpykaartiin" tai nettiosoite www.sivarikeskus.net)

Olen kerran kirjoittanut eräälle ammattisotilaaksi kouluttautuvalle esitelmän ko. aiheesta ja yritän nyt tosilyhyesti muistella siitä pääkohdat. Silti tästä taitaa tulla aika mittava esitys.

Toisen maailmansodan jälkeen maailma jakautui suurvaltablokkeihin, ja USA ja N-liitto aloittivat armottoman keskinäisen kilpavarustelun räjäytellen vuoronperään yhä suurempia ydinlatauksia. Kun Hiroshimassa räjäytetyn pommin koko oli ollut 20 kilotonnia, N-liitto päätyi koeräjäyttämään 50 megatonnin ydinlatauksen. Kokeet suoritettiin maan päällä, ja niiden saurauksena esim. meillä kaikilla on nyt radioaktiivisia luita kehoissamme. Ydinaseita kehittelemässä mukana olleet tiedemiehet tulivat hyvin huolestuneiksi hallitusten typeryydestä ja lyhytnäköisyydestä, ja tiedemiespiireissä heräsi ajatus koota voimia ainakin jonkinlaisen julkilausumia antavan vastarintaliikkeen perustamiseksi. Yksi keskeisistä aloitteentekijöistä oli englantilainen filosofi-matemaatikko Bertrand Russell, joka sai myös Albert Einsteinin mukaan liikkeeseen juuri ennen tämän kuolemaa. Russellhan palkittiin elämässään kahdesti Nobel-palkinnolla, samaten toinen liikkeen aktiivi, amerikkalainen kemisti Linus Pauling.

Tiedemiehet huomasivat kuitenkin voimattomuutensa hallitusten edessä, järkihän ei näitä päitä kääntänyt. Russell oli sitä mieltä, että vain valistamalla tavallisia kansalaisia ja nostattamalla nämä barrikadeille voitaisiin poliitikkoihin vaikuttaa. Erinäisten välivaiheiden kautta syntyi lähinnä Englannissa kansalaisliike nimeltä CND, kampanja ydinaseriisunnan puolesta. Liike järjesti suuria massamielenosoituksia, joista kuuluisimmat kokosivat Lontoon Trafalger Squerille satojatuhansia ihmisiä. Liike aktivoi ihmisiä mielenosoitusmarsseille ympäri ns. vapaata maailmaa. Vuonna 1963 suurvallat painostuksen vaikutuksesta taipuivat solmimaan keskenään maanpäälliset ydinkokeet kieltävän sopimuksen.

CND:n vaikutuksesta syntyi nuorisoliikkeenä myös ns. sadankomitealainen rauhanliike, joka ydinasevastaisuuden lisäksi otti ohjelmaansa myös vaatimukset yleisestä turvallisuuspoliittisista uudelleenarvioinnista. Liikkeen ohjelmassa sanottiin, että ydinaseeet olivat luoneet maapallolle aivan uuden tilanteen, tilanteen jossa suurvaltasodassa ei enää olisi voittajaa - olisi vain häviäjiä. Siksi sodan ja rauhan kysymykset täytyi ajatella uudelleen. Sadankomiteat mm. suosittivat nuorille miehille aseistakieltäytymistä. Suomeen sadankomitealainen pasifismi saapui 60-luvun puolivälin paikkeilla, silloin Helsinkiin perustettiin ensimmäinen yhdistys, sittemmin niitä perustettiin useille paikkakunnille. Yhdistysten kattojärjestö alkoi julkaista omaa, varsin tietopainotteista Ydin-nimistä lehteä, jossa vaadittiin myös suomalaista keskustelua uudistumaan. (Ydin ilmestynee vieläkin.) Ennen näitä rauhanaktivisteja meillä oli puhuttu vain erikseen maanpuolustuksesta ja ulkopolitiikasta, termi turvallisuuspolitiikka vakiintui käyttöön rauhanliikkeen intellektuellien vaikutuksesta.

Sadankomitealaiset toivat sitten aseistakieltäytymisenkin Suomeen. Ensimmäisten kieltäytymistä suosittavien propagandistien joukossa oli mm. Pentti Linkola, vaikka tätä ei miehen nykyisistä ekoterroristisista kannanotoista juuri voisi uskoa. Linkola kirjoitti kuitenkin varsinkin yliopistojen opiskelijapiireissä suosituksi tulleen pasifistisen pamflettikirjan Isänmaan ja ihmisen puolesta. Kun aseistakieltäytyjät olivat aiemmin olleet lähinnä vain erilaisiin uskonnollisiin vähemmistöryhmiin kuuluneita ns. omantunnonarkoja ihmisiä, jotka halusivat suorittaa asevelvollisuutensa aseettomina armeijassa, nyt tilanne muuttui: 60-luvun loppua kohti mentäessä alkoi pikkuhiljaa kasvaa niiden määrä, jotka kieltäytyivät aseista vedoten puhtaasti eettiseen vakaumukseen ja jopa vain järkisyihin, ja jotka valitsivat vaihtoehdokseen puolustuslaitoksen ulkopuolisen siviilipalveluksen.

Aseistakieltäytyjien vakaumuksellisuutta kontrolloi tuolloin voimassaolleen lain mukaan erityinen tutkijalautakunta, puolustusministeriön tiloissa kokoontuva puolentusinan kärttyisän äijän, muodollisesti eri alojen, mm. lain, psykologian ja kirkon, edustajista koottu elin, jonka epäkiitollisena tehtävänä oli ratkaista, oliko kunkin kieltäyjän vakaumus tarpeeksi painava jotta se riittäisi kieltäytymisen perusteeksi. Näiden kuulustelujen naurettavuus käy ilmi esim. Seppo Oikkosen toimittamasta kirjasta Aseistakieltäytyjät, jossa on yksi inkvisitionistunto nauhoitettuna. Ennen pitkää seurasikin väistämätön konflikti: kun kieltäytyjien määrä lisääntyi, lautakunta yritti rajoittaa kieltäytyjien määrää alkaen hylätä tapauksia. Tämä johti siihen, että eräs hylätty kieltäytyjä nimeltään Erik Schuller, ilmoitti lautakunnalle kieltäytyvänsä joka tapauksessa - hän päätti itse mikä hänen vakaumuksensa on ja mitä se vaatii hänet tekemään, lautakunta sai ihan vapaasti olla mitä mieltä se halusi.

Alkoi omituinen ja monta vuotta kestänyt oikeustaistelu kieltäytymisen hyväksyttävistä perusteista, monirönsyinen prosessi, jossa Schuller, em. Oikkonen ja mm. nyt kansanedustajana toimiva Ilkka Taipale näyttelivät keskeisiä rooleja. Hylättyjen ja myös uusia perusteita esittävien kieltäytyjien tueksi syntyi kansanliike, jossa ensin sadat sitten tuhannet tunnetut kansalaiset kirjoittivat nimensä adressiin, jossa he ilmoittivat rikkoneensa lakia, yllyttäneensä asevelvollisia tekemään saman tempun kuin Schuller, eli kieltäytymään tutkintalautakunnan päätöksistä riippumatta. Näitä ns. yllytysoikeudenkäyntejä käytiin Helsingin ro:ssa 60-70-lukujen vaihteessa, syytettyinä oli mahtava määrä mielenkiintoisia kulttuuri-ihmisiä ja muita vaikuttajayksilöitä, jotka ottivat oikeuden istunnot haasteina "panna systeemia halvalla". Mm. M A Numminen lauloi puolustuspuheensa väräjävimmällä äänellään, ja kun oikeus alkoi langettaa sakkoja oikeuden halventamisesta, meno vain yltyi. Teatterialalle valmistautuva Pekka Milonoff kokosi puolustuspuheensa siteeraamalla nimettöminä sanomalehdistä niissä olleita, oikeusprosessia arvostelevia lausuntoja, kovalla paatoksella tietenkin, ja sai tuomarilta kovat sakot, tietenkin. Hän ei ilmoittanut oikeudelle mistä puheen ainekset olivat kotoisin - ne olivat suoria lainauksia mm. maan ylimmiltä oikeusoppineilta, hallituksen ministereiltä ja kansanedustajilta. Mutta Suomen Kuvalehdessä pakinoinut nimimerkki Liimatainen (eli Kekkonen) ei pakinassaan voinut olla näitä nimiä paljastamatta. Selvästi kieltäytyjien kannalle asettunut Liimatainen kysyi, eiköhän tällainen hulluttelu valtakunnassa saisi loppua. Näistä yllytysoikeudenkäynneistä on olemassa kirja, Tapaus Schuller, sen toimittajaa en valitettavasti nyt muista.

Julkisuus aseistakieltäytymisasioille poiki tietenkin sitten lisää kieltäytyjiä. Kun eettisistä syistä kieltäytyneiden määrä oli 60-luvun puolivälissä ollut muutamia tai muutamia kymmeniä vuodessa, 70-luvun mittaan määrä kasvoi tuhanteen tai kahteen vuodessa, mikä tietysti edellytti melkoista valtionhallinnollista organisointityötä palveluspaikkojen luomiseksi. Kieltäytyjiä koskevaa lakia uusittiin noiden yllytystapahtumien seurauksena, ja lakia on uudistettu sen jälkeenkin. Kaiken aikaahan käydään keskustelua mm. siviilipalveluksen pituudesta ja totaalikieltäytyjistä, ja omasta puolestani soisin että tämä keskustelu myös johtaisi palvelun sekä järkeistämiseen että aikojen kohtuullistamiseen.

Siinä sen ajan lyhyt historia, tähän se on nyt hyvä päättää, koska tämä lause tuo mieleen fyysikko Stephen Hawkingin, joka idolinsa Einsteinin tavoin on pasifisti ja kantaa sadankomitean harakanvarvasmerkkiä takkinsa kauluskäänteessä. Suomalaisen sadankomitean historiasta on olemassa kirja "Eikä ketään vastaan", ja hyvän ajankuvan 60-luvun suomalaisesta kulttuurivallankumouksesta rauhanliikkeineen kaikkineen antaa kirja "Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia". Se on opinnäytetyö, paha kyllä en nyt muista kenen, olisiko ollut Marja Toivonen tai Tuovinen.