Onnistuin!

Itsellä harvinaisen sitkeä sosiaalisten tilanteiden pelko, jatkunut jo ainakin parikymmentä vuotta. Pystyn kyllä käymään kaupungilla ja muuta, mutta vieraiden ihmisten, ja vähän tutumpienkin, kanssa jutteleminen pelottaa ja kammottaa niin paljon, että yleensä sitä sitten välttelen. No, siitähän on tietenkin seurannut eriasteista erakoitumista.
Hyvä, että olet onnistunut lähtemään kaupungille! Toista reissua putkeen vaan! Tai sitten voi olla vähittäinen totuttautuminen parempi, mikä kellekin sopii.
Oma sosiaalisten tilanteiden pelko on välillä pahempana, välillä ei-niin-pahana. Normielämä kuitenkin vaikeaa. Kaipailisin vinkkejä siitä, miten tällaisesta pelosta pääsee eroon... Oisko jotain? Olisin hyvin kiitollinen!

Minun tyttäreni sairastui sosiaaliseen fobiaan murrosiän kynnyksellä.
Häneltä meni koulu pilalle, kouluttautumismahdollisuudet, kaikki. Ei uskaltanut lähteä kotoa neljän seinän sisältä minnekään. Paniikkiangsti iski päälle. Joskus kun lähdin mukaan, sai jonkun henk.koht. asiansa hoidettua. Usein ne venyi ja vanui. Aika oli tilattuna jonnekin esim. Se peruutettiin kolmeen neljään kertaan, joskus sitten jäi menemättä kokonaan.
Hän kärsi todella paljon, ja minä kärsin kun sivusta seurasin hänen kärsimystään. Nuori tyttö, aina yksin.
Yritin kynsin hampain saada hänelle apua. Mutta ei. Lopulta otin yhteyden lastensuojeluun, sanoin etten yksin enää jaksa! Sain kuulla olevani kelvoton vanhempi. En saa kakaraani kuriin. Se siitä sitten.
Kun tyttö täytti 19 vuotta, hän eräänä päivänä vain tuli ja sanoi että tämä ei enää käy! En voi elää näin! Sisulla alkoi harjoitella asioille menoa, välillä mentiin yhdessä minä henkisenä tukena. Aika nopeasti hän alkoi hallita pelkoaan, ja nyt kun hän on 26-vuotias, on ollut 4 vuotta avoliitossa ja hyvä työpaikka pankissa!
Edelleenkään hän ei pidä paikoista missä on paljon ihmisiä. Inhoaa bussissa matkustamista ja pelkää sovituskoppeja vaateliikkeissä. Saa kuitenkin pidettyä itsensä koossa ja hallitsee pelkonsa. Ulospäin ei huomaa mitään. Jos häntä ei tunne, ei tiedä että hänellä on ollut niin vaikeaa, ja edelleen epämukavaa!
Olen niin iloinen ja ylpeäkin tyttärestäni! Hän teki suuren työn ja voitti!
Kaiken avain on juuri tuo; haastaa pelkonsa, mennä ja tehdä vaikka pienikin asia ensin. Kun huomaa että mitään pahaa ei tapahtunut, maailma jatkaa entisillä raiteillaan voi jo uskaltaa lisää! Ja se tunne kun onnistuu!!!