Atyyppinen masennus

Miksi muka Seronil sopii paremmin?

Kuulema parempi hylkäämisen pelkoon, pelkotiloihin ja ahdistukseen.

Hei,

Kuulostaa tutulta. Tosin oma diagnoosini on epävakaa persoonallisuus ja masennus. Epävakaassa ja kaksisuuntaisessa on kai joitain samantyyppisiä oireita.
Vastailen siksi että omalla kohdallani ennen päätymistä epävakaan diagnoosiin puhuttiin epätyypillisestä masennuksesta ja kaksisuuntaisesta (sukurasite kun on myös), itsestä näin jälkeenpäin tuntuu että sitä aikaa kuvaa parhaiten oirekuvaus jonka luin kaksisuuntaisen sekamuotoisesta jaksosta. Mulla tilanne eskaloitui niin että päädyin osastohoitoon ja sitä kautta tarkempiin tutkimuksiin. Diagnoosista en omalta kohdaltani ole varma, jotkut jutut natsaa toiset ei. Mutta diagnosoinnin myötä pääsin hakeutumaan psykoterapiaan. Kokeillaan nyt sitä.
Jos diagnoosi epäilyttää niin kannattaa yrittää puhua siitä hoitotahon kanssa. Rauhoittaa ehkä edes mieltä.

Millaisia oireita sinulla on? Oletko seurustellut? Luin kaksisuuntaisesta myös, mutta en niin "kovaa" mene. Enemmän osuu pelkotilat sekä hylkäämisen pelko epät. masennuksessa. Olen ihan raivona ja todella ahditstunut kun tulee niitä pelkotiloja, että mieheni edes ajattelisi muita.

Luin tuosta epävakaasta persoonallisuushäiriöstä. Siinä on samanlaisia hylkäämisen pelkoja, sekä läheisen tarkkailua ja kaikkea sen tyylistä. Luki myös että lääkitään tällä seronilla siinä olevia ahdistuksia ssekä pelkotiloja kuin mitö syön. Kiinnostaisi tietä miten sinulla on oireet ilmennyt? En keneltäkään ikinä ole samanlaisista oireista henkilökohtaisesti kuullut. On lohduttavaa löytää joku muukin..

Lapsesta asti on ollut kova tempperamentti ja hoitajat kasvattajat yms. Kommentoineet mm. räiskyvä pieni sielukas taiteilijan alku. Toisaalta kiltteyttä ja miellyttämisen halua. Leikeissä enimmäkseen yksin ja ikätovereiden kanssa en hirveästi viihtynyt. Jäin helposti ulkopuolelle ja muistan että oma asenne oli suunnilleen "pitäkää tunkkinne". Muistan että ajattelin olevani jotenkin erilainen kuin muut. Viihdyin yksin tai puuhasin aikuisten kanssa. En varmasti oppinut kotona sosiaalisten taitojen aakkosia johtuen isän tunne-elämän ongelmista ja äidin etäisyydestä ja poissaolosta.
Kasvaessa alkoi masennusoireet ja vetäytyminen oli kausittaista. Olin yksinäinen, koulu ei sujunut ja olin jotenkin vääränlainen. Muutama luokkatoveri totesi että olen kiva kaveri mutta jotenkin erilainen kuin muut. Mutta kodeissahan opetettiin että kaikki on erilaisia ja kaikkien kavereita on oltava, minä vaan olin ilmeisesti ikätovereiden joukossa se ainut erilainen. Yritin sitten kovasti olla samanlainen muiden kanssa. Jäin kynnysmatoksi. Lapsena koin kodin ulkopuolelta parit trauman aiheet. Vakavat asiat lakaistiin pois silmistä ja en saanut apua. En ole koskaan kertonut kaikkea mitä koin. En usko että muistan kaikkea, mutta tiedän että asioita tapahtui enemmänkin.
ymmärrän ehkä nyt vasta että koin vääryyttä.
Lapsuudesta asti on ollut masennusta, somaattisia oireita, uniongelmia ja syömättömyyttä. Niin ja häiriökäyttäytymistä. Kaikkea epämääräistä jota ei koskaan suuremmin ajateltu (tai minä en ajatellut kun olin kaiken puolin vääränlainen, virheellinen ja erilainen) tai johon ei puututtu.
Ammatin hankinta kesti pitkään, en saanut asioita koskaan loppuun. Aina tuli joku syy joka romahdutti kaiken. Ailahtelevuus korostui ja tavotteita ei ollut.
Vaihdoin pari kertaa paikkakuntaa suht kepein perustein. Kävin töissä siellä täällä ja aloitin ja lopetin parit koulut. Tuli uutena ilmiönä sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta. lopulta muutettiin yhteen avomieheni kanssa. Olin onnellinen vaikka koko ajan "tiesin" että jotenkin tämäkin viedään minulta pois/en itse voi onnistua tässä. Syöminen parani, elämään tuli rytmiä ja aloitin opiskelut jotka sain loppuun. En luota ihmisiin, mutta jotenkin en epäile miestäni uskottomuudesta tms. Uskon että hän olisi onnellisempi jonkun "oikeanlaisen" ja pärjäävän ihmisen kanssa. Elämä olisi hänelle helpompaa. Mutta tiedän että hän haluaa olla minun kanssa, kaikesta huolimatta. Ehkä tässä vaikuttaa se että suhteen alussa kävimme asiat läpi ja tavallaan tehtiin sopimus että puhutaan ja luotetaan. Meillä on samanlaiset ajatukset siitä mitä halutaan elämältä. Ne agressiot mitä minulla on ei näy ulos. En raivoa vaikka olisin raivoissani, vaan kaikki jotenkin kääntyy sisään. Olen vahingoittanut itseäni. Miehen ja läheisten mielestä olen toki tempperamenttinen, mutta kuitenkin rauhallinen ja muiden etua ajatteleva. Epätoivo, ahdistus, raivo tms. Ei kohdistu muihin vaan itseeni. Näitä nyt sitten puretaan terapiassa (tai puretaan kunhan saan sanottua terapeutille että en muuten luota sinuun, mutta en oikeastaan välitä siitä).
Kun kaikki kääntyy sisälle ja tunteet ei aina näy, oli lähipiirille melkoinen shokki kun jouduin osastolle. Että tilanne on niin paha. Sain masennuslääkkeet (itse asiassa Sepram) ja muutaman viikon syömisen jälkeen alkoi mielialavaihtelut ja tunteet löi yli niin rajusti että lopputuloksena oli osastohoitoon joutuminen. En luottanut lääkäreihin tai hoitajiin, olin vainoharhainen ja pelkäsin muita potilaita. En ollut yhteistyökykyinen vaan aika sulkeutunut. Vahingoitin itseäni ja uskoin että elämäni on ohi, nyt viimein onnistuin kohtalossani ja epäonnistuin oikein kunnolla.
Ensin arvottiin atyyppistä masennusta, mutta lopulta päädyttiin vaikea asteiseen masennustilaan ja epävakaaseen.

Pahoittelut että tästä tuli romaani. Toivottavasti saat tästä jotain vastauksia. Itsellä lähti kirjoittaessa välillä ajatukset sivupoluille joten en nyt välttämättä pysynyt aiheessa. Piti palata lukemaan kysymys :D oma kokemus on että masennus on ja pysyy, syvyys vaihtelee. Stressi pahentaa kaikkia oireita. välillä tulee lyhyitä hypomaanisia pätkiä, niistä kuitenkin solahdetaan nopeasti ja varmasti takaisin masennukseen. Tiedän että hypomania ei kuulu epävakaaseen mutta minulla niitä on. Kiitos luojan.

Lääkityksiin en osaa sanoa muuta kuin että masennuslääkkeet sinällään ei sopinut. Ketipinor oli aikansa varmasti tarpeen ja uni kyllä tuli, mutta ehkä sitä olisi masennuksen vuoksi ollut hyvä tehostaa jotenkin. Eipä sillä, en suostunut muita lääkkeitä syömään kun niitä ehdotettiin. Kun en luottanut lääkäreihin. Ketipinorin aloitin koska olin todella epätoivoinen ja sitä sattuivat silloin tarjoamaan.

Pahempaahan tuo on itselleen kaikki paska pistää, ettei millääm purkaa sitä. Varmasti tuntuu pahalta. Mulla purkaantuu tosiaam ulos, läheisiin, eli avopuolisooni kaikki pelot ja ahdistukset. Raivona ja turhautuneisuutena sitten muihin. Nuorena olin väkivaltainen ja sain paljon raivokohtauksia sekä paniikkikohtauksia. Ahdistunut, silloinen poikaystäväni ei saanut vilkaista muihin päin, muuten luulin hänen ajattelevan muita hyvänä tai muuta vastaavaa hylkäämisenpelkoa tukevaa ajattelua.. nuorena en myöskään luottanut lääkäreihin, joten en käynyt kun pari hassua kertaa. nykyään mieli ailahtelee. Nyt eka viikko seronilia, ja unen laatu ainakin muuttui levottomaksi. Mulla epäiltiin myös unihäiriötä, ja tutkitaan enemmänkin jos ei nyt ala väsymys lähtee. Kuukauden päästä kontrolli. Ajattelin ottaa esiin ton persoonallisuushäiriön, tuntuu osa sopivan. Ei siis löytynyt täältäkään samanlaista ulospäinantamista, sulla on harmillisen sisäänpäin mennyt mieliala. Toivon kaikkea hyvää kuitenkin.