Tämä tapahtui ollessani Kobessa raamattukoulun opettajana muutama vuosi sitten. Yhden oppituntini jälkeen ilmoitti 68-vuotias oppilaani Kawata-san, ettei hän voi tulla tunneilleni vähään aikaan. Hänen 87-vuotias tätinsä makasi näet kotonaan syöpään kuolemaisillaan, ja sukulaisten oli pidettävä hänestä huolta.
”Nyt sinulla on mahdollisuus kertoa tädillesi Jeesuksesta”, kehotti Kawata-sanin luokkatoveri. ”Mitä ihmettä minä osaan sanoa kuolevalle ihmiselle?” tämä hätäili. ”Aloita kysymällä, tahtooko tätisi taivaaseen. Jos hän vastaa myöntävästi, niin selitä hänelle yksinkertaisesti taivaan tie. Ota vaikka jokin lasten kuvakirja mukaasi”, neuvoin minä.
Muutaman päivän kuluttua Kawata-sanilta tuli riemullinen sähköposti, joka sai kyynelet nousemaan koko luokan silmiin: täti oli yllättäen tunnustanut, että hänet on kastettu anglikaanikirkossa 17-vuotiaana. Seitsemän vuosikymmentä sitten! Eikä Kawata-san ollut tiennyt koko asiasta yhtikäs mitään!
Kaikki oli alkanut siitä, kun Kobessa tapahtui hirveä vuorenvieremä v.1938. Kawata-sanin äidin ja tädin lapsuudenkoti oli jäänyt silloin mutavyöryn alle, ja heidän vanhempansa ja pikkusiskonsa olivat kuolleet. Lapsia oli jäänyt jäljelle kuusi. Isosisko oli ottanut nuorimman sisarensa (siis tämän nyt kuolemaisillaan olevan tädin) mukaansa anglikaanikirkkoon, jossa heidät oli kastettu vuoden kuluttua mutavyörystä. Tyttö oli ehtinyt olla seurakunnan toiminnassa mukana kymmenen vuotta, ennen kuin meni naimisiin buddhalaisen miehen kanssa. Kirkossa käyminen loppui siihen.
Kawata-san riemastui kuullessaan, että täti oli kastettu, ja alkoi lohduttaa häntä evankeliumin sanalla. Ja niinhän siinä kävi, että tuo vanha nainen kuoli kolme viikkoa myöhemmin Japanin virsikirjan tunnetuinta virttä hyräillen: ”Itsukushimi fukaki, tomo naru Yesu yo. Millainen ystävä minulla onkaan Jeesuksessa, joka on kantanut kaikki syntini ja suruni!”
Jeesus ei unohtanut sitä liittoa, jonka hän oli Kawata-sanin tädin kanssa solminut seitsemän vuosikymmentä aikaisemmin.
Me itkimme koko luokka, kun Kawata-san tätä meille kertoi. Miten suuri lohdutus tähän kertomukseen sisältyikään kotimaahan palaavan lähetin kannalta. Eivät tienneet tädin pyhäkoulunopettaja, nuorten piirin vetäjä tai hänet kastanut pappi, että kylvetty sana kantaisi sadon vielä seitsemän pitkän vuosikymmen kuluttuakin. Varmaan he kaikki surivat sitä, että nuori nainen jäi pois kirkosta naimisiin mentyään.
Mutta Jeesus ei unohtanut sitä liittoa, jonka hän oli kasteessa Kawata-sanin tädin kanssa solminut. Hän lähetti viime tipassa kristityn sisarentyttären tämän sairasvuoteen viereen. Ja niin etsi Hyvä Paimen kadonneen lampaansa uudelleen ja sai kantaa hänet harteillaan taivaan kotiin.
Tämän tapauksen kautta Jeesus lohdutti minua maitojunalla maasta poistuvaa lähettiä: ”Mailis, ethän sinäkään tiedä, moneenko sydämeen olet saanut kylvää Jumalan sanan siementä 22 Japanin vuotesi aikana. Et tiedä sitäkään, monessako sydämessä kylvämäsi Sana kantaa vielä joskus hedelmää iankaikkiseen elämään. Sinä lähdet, mutta Sana jää.”
Siinä on lyhyesti sanottu koko Japanin lähetystyön mielekkyys.
http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/katoamaton-siemen/
”Nyt sinulla on mahdollisuus kertoa tädillesi Jeesuksesta”, kehotti Kawata-sanin luokkatoveri. ”Mitä ihmettä minä osaan sanoa kuolevalle ihmiselle?” tämä hätäili. ”Aloita kysymällä, tahtooko tätisi taivaaseen. Jos hän vastaa myöntävästi, niin selitä hänelle yksinkertaisesti taivaan tie. Ota vaikka jokin lasten kuvakirja mukaasi”, neuvoin minä.
Muutaman päivän kuluttua Kawata-sanilta tuli riemullinen sähköposti, joka sai kyynelet nousemaan koko luokan silmiin: täti oli yllättäen tunnustanut, että hänet on kastettu anglikaanikirkossa 17-vuotiaana. Seitsemän vuosikymmentä sitten! Eikä Kawata-san ollut tiennyt koko asiasta yhtikäs mitään!
Kaikki oli alkanut siitä, kun Kobessa tapahtui hirveä vuorenvieremä v.1938. Kawata-sanin äidin ja tädin lapsuudenkoti oli jäänyt silloin mutavyöryn alle, ja heidän vanhempansa ja pikkusiskonsa olivat kuolleet. Lapsia oli jäänyt jäljelle kuusi. Isosisko oli ottanut nuorimman sisarensa (siis tämän nyt kuolemaisillaan olevan tädin) mukaansa anglikaanikirkkoon, jossa heidät oli kastettu vuoden kuluttua mutavyörystä. Tyttö oli ehtinyt olla seurakunnan toiminnassa mukana kymmenen vuotta, ennen kuin meni naimisiin buddhalaisen miehen kanssa. Kirkossa käyminen loppui siihen.
Kawata-san riemastui kuullessaan, että täti oli kastettu, ja alkoi lohduttaa häntä evankeliumin sanalla. Ja niinhän siinä kävi, että tuo vanha nainen kuoli kolme viikkoa myöhemmin Japanin virsikirjan tunnetuinta virttä hyräillen: ”Itsukushimi fukaki, tomo naru Yesu yo. Millainen ystävä minulla onkaan Jeesuksessa, joka on kantanut kaikki syntini ja suruni!”
Jeesus ei unohtanut sitä liittoa, jonka hän oli Kawata-sanin tädin kanssa solminut seitsemän vuosikymmentä aikaisemmin.
Me itkimme koko luokka, kun Kawata-san tätä meille kertoi. Miten suuri lohdutus tähän kertomukseen sisältyikään kotimaahan palaavan lähetin kannalta. Eivät tienneet tädin pyhäkoulunopettaja, nuorten piirin vetäjä tai hänet kastanut pappi, että kylvetty sana kantaisi sadon vielä seitsemän pitkän vuosikymmen kuluttuakin. Varmaan he kaikki surivat sitä, että nuori nainen jäi pois kirkosta naimisiin mentyään.
Mutta Jeesus ei unohtanut sitä liittoa, jonka hän oli kasteessa Kawata-sanin tädin kanssa solminut. Hän lähetti viime tipassa kristityn sisarentyttären tämän sairasvuoteen viereen. Ja niin etsi Hyvä Paimen kadonneen lampaansa uudelleen ja sai kantaa hänet harteillaan taivaan kotiin.
Tämän tapauksen kautta Jeesus lohdutti minua maitojunalla maasta poistuvaa lähettiä: ”Mailis, ethän sinäkään tiedä, moneenko sydämeen olet saanut kylvää Jumalan sanan siementä 22 Japanin vuotesi aikana. Et tiedä sitäkään, monessako sydämessä kylvämäsi Sana kantaa vielä joskus hedelmää iankaikkiseen elämään. Sinä lähdet, mutta Sana jää.”
Siinä on lyhyesti sanottu koko Japanin lähetystyön mielekkyys.
http://www.seurakuntalainen.fi/blogit/katoamaton-siemen/
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ihana tosikertomus elävästä elämästä! Näitä lukee mielellään lisääkin.
Kiitos samoin.
ok.
fgfghfgfg