Profeetta pimeydessä

Profeetta

Profeetta katsoi ympärilleen ja oli ihmeissään. Miten on mahdollista, että minä, joka olen näkijä, en näe mitään? Täällähän on aivan pimeää. Missä minä oikein olen?

Ei ollut edes ketään, keneltä olisi voinut kysyä, koska missään ei näkynyt ristin sieluakaan.

Minä olen siis aivan yksin, profeetta havahtui ja oli entistä enemmän kummissaan. Ei voi olla totta. Miten minä olen tänne joutunut?

Silloin se alkoi. Outo tunne, joka painoi ja ahdisti. Oli vaikeaa hengittää. Rintaan pisti ja joka puolella alkoi tuntua kipua. Mitä minulle nyt tapahtuu? Ja miksi? Mitä tämä oikein on?

Profeetta mietti elämäänsä. Olenkohan minä erehtynyt? Jos kaikki onkin ollut kuvittelua? Jos minä en olekaan profeetta.

Ei, kyllä minä olen profeetta, profeetta vakuutti itselleen. Eihän ole muuta mahdollisuutta. Näinhän minä olen kokenut koko ikäni.

”Luulet vain”, ilkkui joku vieressä. ”Et sinä ole profeetta. Sinä olet narsisti ja suuruudenhullu, oikeastaan oikeasti hullu, joka pitäisi toimittaa hoitoon ja heti.” Profeetta ei välittänyt pilkkasanoista. Hän oli jo niin tottunut ivahuutoihin, etteivät ne koskeneet häneen millään tavoin.

Sanoisi nyt Jumala jotakin, mietti profeetta kuumeisesti. Mutta Jumala ei sanonut mitään. Pimeyden autiudessa oli painostava hiljaisuus. Onkohan Jumala hylännyt minut?

Haluaisin kyllä kuolla. Kun pääsisi pois. Eihän minusta ole mitään iloa ja hyötyä kenellekään. Profeetta hätkähti synkkiä ja toivottomia ajatuksiaan.

Ei kai tässä auta muu kuin odottaa ja mennä päivä kerrallaan, profeetta huokaisi alistuneena. Ehkä joskus tapahtuu jotakin, kun on sen aika.

Silloin pimeyttä halkoi yhtäkkiä kirkas valonsäde. Profeetta haukkoi henkeään, kun hän näki, missä hän oli kaiken aikaa ollut.

Jatkuu sunnuntaina 18.9.2016.