Hengetön homma ketään kiinnosta. On eri asia, jos henki on päällä tai jos ei: jos jutussa ei oikein ole henkeä, siihen kyllästyy, sitä ei jaksa ja se uuvuttaa. Kun näin on useimmiten (ellei aina) myös meidän ei-niin-hengellisessä elämässämme, eipä ihme, että Johanneksen evankeliumissa aletaan selittää Pyhän Hengen poissaoloa ja läsnäoloa jo seitsemännessä luvussa 21:stä.
Evankeliumin ensimmäiselle lukijoille Henki – Henki isolla hoolla – oli jotakuinkin elinehto. Vaikka kysymys Hengestä ei evankeliumin etenemisen ja sisäisen logiikan kannalta ollut vielä ollenkaan ajankohtainen, se nyt vain vaivasi mieltä ja siitä piti jotakin jo sanoa.
Tuuli puhaltaa missä tahtoo
Itse asiassa Johanneksen evankeliumi avaa puheen Hengestä jo aiemminkin, heti kolmannen luvun alkupuolella. Jeesus ja arvostettu fariseus Nikodemos keskustelevat uudestisyntymisestä. Jeesus toteaa (3:8): ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.”
Luultavasti ei ole tarkoitus sanoa, että Hengestä syntyneiden oma suuntavaisto on hukassa tai että he ovat arvaamattomia käänteissään. Kysymys on siitä, että Hengestä saa yhtä vähän otetta kuin tuulesta, että Hengen vaikutuksia voi ehkä kuvailla mutta tuskin määritellä, että Henki yllättää – ja hyvä niin.
Henki on Jumala itse ja siksi käsittämätön, käsiin ottamaton. Henkeä ei voi käskeä eikä määrätä, Henkeä ei voi kerätä eikä tankata. Henkeä ei hallita, vaan Hengelle ollaan alttiita.
Yksinkertaisimmin sanottuna: Henki ei ole se vaan hän.
On peri-inhimillistä olettaa, että Henki on sitä varmemmin täällä ja sitä enemmän päällä, mitä näyttävämmältä näyttää. Profeetta Elia valmistautui kohtaamaan Herransa hirmumyrskyssä: mitä hurjempi hurrikaani, sitä väkevämpi Henki – sekä hepreassa että kreikassa sama sana tarkoittaa sekä tuulta että henkeä. Vaan ei, ”myrskyssä ei Herra ollut”. Muutakin ryminää oli tarjolla, mutta yhtä vähän Jumalaa tavoitti maanjäristyksestä tai tulenlieskastakaan.
Ärjyntään, meteliin ja riehuntaan oli sotilaana epäilemättä tottunut 1700-luvulla elänyt luutnantti Carl Mauritz Lilliehöök. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi? – hän kuvasi Jeesus-lapsen syntymää pehmeän tuulenvirin puhaltamisena ihmissuvun poskelle: ”Ei päälle maan hän tullut jylinässä vaan hiljaisessa tuulen hyminässä. Ja ilon tuotti taivaan enkeleille, kun ihmislasna Jeesus syntyi meille.”
Juuri näin Elia koki Jumalan lähestyvän: ”Kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.”
Noin Jumalaa on hyvä varrota. Tuollaisena Kristus tulee. Noin Henkeä on oikein odottaa.
Saarnatekstit: Joh. 7: 37-39 ja 1. Kun. 19: 8-13
Evankeliumin ensimmäiselle lukijoille Henki – Henki isolla hoolla – oli jotakuinkin elinehto. Vaikka kysymys Hengestä ei evankeliumin etenemisen ja sisäisen logiikan kannalta ollut vielä ollenkaan ajankohtainen, se nyt vain vaivasi mieltä ja siitä piti jotakin jo sanoa.
Tuuli puhaltaa missä tahtoo
Itse asiassa Johanneksen evankeliumi avaa puheen Hengestä jo aiemminkin, heti kolmannen luvun alkupuolella. Jeesus ja arvostettu fariseus Nikodemos keskustelevat uudestisyntymisestä. Jeesus toteaa (3:8): ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.”
Luultavasti ei ole tarkoitus sanoa, että Hengestä syntyneiden oma suuntavaisto on hukassa tai että he ovat arvaamattomia käänteissään. Kysymys on siitä, että Hengestä saa yhtä vähän otetta kuin tuulesta, että Hengen vaikutuksia voi ehkä kuvailla mutta tuskin määritellä, että Henki yllättää – ja hyvä niin.
Henki on Jumala itse ja siksi käsittämätön, käsiin ottamaton. Henkeä ei voi käskeä eikä määrätä, Henkeä ei voi kerätä eikä tankata. Henkeä ei hallita, vaan Hengelle ollaan alttiita.
Yksinkertaisimmin sanottuna: Henki ei ole se vaan hän.
On peri-inhimillistä olettaa, että Henki on sitä varmemmin täällä ja sitä enemmän päällä, mitä näyttävämmältä näyttää. Profeetta Elia valmistautui kohtaamaan Herransa hirmumyrskyssä: mitä hurjempi hurrikaani, sitä väkevämpi Henki – sekä hepreassa että kreikassa sama sana tarkoittaa sekä tuulta että henkeä. Vaan ei, ”myrskyssä ei Herra ollut”. Muutakin ryminää oli tarjolla, mutta yhtä vähän Jumalaa tavoitti maanjäristyksestä tai tulenlieskastakaan.
Ärjyntään, meteliin ja riehuntaan oli sotilaana epäilemättä tottunut 1700-luvulla elänyt luutnantti Carl Mauritz Lilliehöök. Siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi? – hän kuvasi Jeesus-lapsen syntymää pehmeän tuulenvirin puhaltamisena ihmissuvun poskelle: ”Ei päälle maan hän tullut jylinässä vaan hiljaisessa tuulen hyminässä. Ja ilon tuotti taivaan enkeleille, kun ihmislasna Jeesus syntyi meille.”
Juuri näin Elia koki Jumalan lähestyvän: ”Kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle.”
Noin Jumalaa on hyvä varrota. Tuollaisena Kristus tulee. Noin Henkeä on oikein odottaa.
Saarnatekstit: Joh. 7: 37-39 ja 1. Kun. 19: 8-13
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hyvä saarna. vielä on asiallisia pappejakin, huomaan.
37. Mutta juhlan viimeisenä, suurena päivänä Jeesus seisoi ja huusi ja sanoi: "Jos joku janoaa, niin tulkoon minun tyköni ja juokoon.
38. Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään on, niinkuin Raamattu sanoo, juokseva elävän veden virrat."
39. Mutta sen hän sanoi Hengestä, joka niiden piti saaman, jotka uskoivat häneen; sillä Henki ei ollut vielä tullut, koska Jeesus ei vielä ollut kirkastettu.
Aamen ja rauha teille.
Hyvää yötä.
Hyvää huomenta.
päivää vaan.
haloo