Anekdootti

Sunnuntailounas

Kokka-Kalle oli vaihtanut vanhan veneensä uuteen daycruiseriin, jolla olisi mukava perheen kanssa käydä päiväretkillä merellä. Niinpä eräänä sunnuntaiaamuna Kalle tunnollisena merenkävijänä luki säätiedotukset tarkkaan. Koska luvassa oli lähes tuuleton, mutta kovasti aurinkoinen päivä, ehdotti hän perheelleen merellistä ruokailua. Perhe piti ehdotusta loistavana ja kävi innokkaana etsimään sopivaa vaatekertaa, jolla olisi mukava olla vesillä ja myöhemmin ravintolassa.

Kalle oli kuullut, että Uudessakaupungissa on hyviä ruokapaikkoja ja katsoi merikartasta reitin. Vene oli edelleen myyjän jäljiltä Naantalin kirkolla, kun sille ei ollut vielä löytynyt omaa laituripaikkaa. Mikä hienointa, niin veneessä oli uutuuttaan hohtava plotteri, jolla reitin seuraaminen olisi valtavan helppoa.

Perhe astui veneeseen ja kokka kohti Uudenkaupungin satamaan. Matkalla olisi hienoja salmia ja välillä laajempia vesialueita, joten katseltavaa riittäisi. Naantalin satama-alueen nopeusrajoituksen päätyttyä Kalle nosti veneen liukuun ja ihmetteli, kuinka tasaisesti ja hienosti se liikkui aivan kuin lentäen vetten päällä. Plotterissa näkyi väyläviiva ja rannat vilistivät näytön ohitse. Perhe nautti vilvoittavasta tuulesta.

Tottumattomana veneen nopeuteen Kalle ei osannut heti arvioida, kuinka pian he pääsisivät perille, mutta ajatteli sen selviävän kunhan pääsevät lähemmäksi. Tarkka sijaintikaan ei ollut tarpeen, koska plotterista näkyi, miten he turvallisesti pysyivät väylällä. Matka jatkui ja meri pysyi tasaisena.

Sittemmin Kalle kävi pohtimaan, että jokin ei nyt täsmää ja on hyvin outoa, että Finnlinesin matkustaja-alus on samalla väylällä. Tuskinpa varustamo on aloittanut reittiliikennettä Uuteenkaupunkiin.

Niinpä Kokka-Kalle päätti ottaa veneestä vauhdin pois ja jäädä paikoilleen selvittämään, missä kohtaa kartalla tarkalleen oltaisiin. Lyhyen tutkimisen jälkeen selvisi, että Airiston eteläreunalla lillutaan ja Seilin linjaloistot ovat aivan edessä. Pian Naantalista lähdön jälkeen olisi pitänyt kääntyä oikealle Merimaskun salmeen, mutta tuo jäi tekemättä, kun vene oli hyvässä kaarroksessa Luonnonmaan kärjen ympäri.

Kokka-Kallelle ei perheenjäsenet tapahtuneesta koskaan huomauttaneet. Sen sijaan vaimo kertoi kaikille tuttaville Kallen mielestä aivan liian usein, kuinka hyvää ruokaa oli Nauvossa.

Hyvää tarinaa ei kannata pilata totuudella.

Tutka turvana

Kokka-Kallen veneessä oli aikanaan tutka. Se olikin tarpeen sillä Kalle liikkui paljon saaristossa ja oli hyvä päästä kotiin sumun tai pimeyden yllättäessä. Navigaattoreita ei veneissä vielä ollut ja suunnistaminen tapahtui kartan ja kompassin mukaan. Tutka oli upea tekninen laite ja Kalle oli käyttänyt sitä myös päivisin, jotta tottuisi sen vihreänmustaan ruutuun. Kalle tiesi kotivesiltään, miten tutkassa näkyi saaret ja milloin merimerkit tai muutamat karien tutkamerkit tulivat näkyviin.

Ilta oli venähtänyt pitkäksi ja hämärtyi jo ennen kuin Kalle pääsi lähtemään kotiin. Tutka lämpesi hetken ennen liikkeellelähtöä ja Kokka-Kalle antoi venee lipua hiljakseen antaen silmien tottua hämärään. Alkumatka oli oudompaa vettä, mutta Kallen silmä vertaili tutkaa ja karttaa jatkuvalla syötöllä. Eipä aikaakaan, kun navigointi tutkan kanssa alkoi tuntui helpolta.

Vauhti oli niin hiljainen, että Kalle laski kotiinpaluun kestävän ikuisuuden. Niinpä hän nosti nopeutta, kun navigointi sujui ja luottamus tutkan näyttöön kasvoi. Lopulta vene kulki kauniisti 20 solmua ja Kallen silmä seurasi karttaa ja tutkaa herkeämättä, kun tutut kotivedet lähestyivät.

Vielä oli edessä jyrkkärantainen kalliosaari, jonka edustalla väylä teki 90 asteen käännöksen vasempaan reimarin kiertäen ja sitten kaarroksen oikeaan saaren rantaa myötäillen. Tästä Kalle oli kulkenut usein ennenkin eikä hän malttanut pudottanut vauhtia.

Käännöksessä reimari näkyi selkeästi ja Kalle oli aivan oikealla linjalla eikä reimarin vieressä olleesta karista ollut vaaraa. Tutkakuva kiertyi näytöllä ja Kokka-Kalle suunnisti kohti valkeaa vettä kartalla kääntäen reimarin jälkeen oikealle.

Silloin rysähti oikein huolella. Kalle lensi ruorista jonnekin. Tokeentuessaan epämääräisen ajan kuluttua hän ei oikein tiennyt, missä oli ja mitä tapahtui. Kipuja oli joka puolella, mutta kaikki raajat liikkuivat. Ihme kyllä, VHF-puhelin toimi ja Kalle sai yhteyden meripelastuskeskukseen, joka lähetti paikalle apua.

Pelastusmiehistö näytti kirkkaalla valoillaan Kallea, joka istui veneensä vieressä kivellä. Vene oli metrin korkeudella kivikossa ja muutaman metrin päässä molemmin puolin oli pystysuora kallio. Pelastusmiehistö ei voinut ymmärtää, miten Kalle oli saattanutkin osua juuri kallioiden välissä olevalle hyllylle.

Kalle oli apua odotellessaan analysoinut, että tutka oli saanut jyrkästä kalliosta paljon heijastuksia, jotka peittivät tutkan näyttöä. Kalle oli sitten sekoittanut kartan valkoisen veden ja tutkan antamat signaalit keskenään rytisevin seurauksin.

Koska mahdollisuudet olivat onnettomuudessa huomattavastikin pahempaan, Kokka-Kalle tyytyi toteamaan, että veneilijä tarvitsee sekä taitoa että tuuria.

Saaristolaki

Joitakin vuosia tai oikeastaan vuosikymmeniä sitten valmisteltiin saaristolakia. Laki tuli voimaan 1981 ja sen tarkoitus on "Valtion ja kuntien toimin on pyrittävä turvaamaan saariston kiinteä asutus luomalla väestölle riittävät mahdollisuudet toimeentuloon, liikkumiseen ja peruspalvelujen saantiin sekä suojaamaan saariston maisemakuvaa ja luontoa ympäristöhaitoilta".

Lakia luonnosteltiin monissa palavereissa yhteistyössä myös saaristokuntien edustajien kanssa. Niinpä Turun saaristokunnistakin, joita tuohon aikaan oli monia muitakin kuin Parainen, lähdettiin useasti Helsinkiin neuvottelemaan lain sisällöstä. Tokihan Kokka-Kalle oli mukana tuollakin, niin kuin monessa muussakin yhteisessä tapahtumassa.

Lain tarkoituksen saaminen paperille oli välillä tuskaista, koska valtionvarainministeriön edustajat pelkäsivät lain nostavan valtion kustannuksia kovasti. Saariston edustajilla taas oli tarve saada mahdollisimman suuri poliittinen ja taloudellinen hyöty uudesta laista.

Erään pienen saaristokunnan edustaja oli kovin vaitelias kokouksissa ja tuntui pohtivan lain vaikutuksia kovasti itsekseen. Niinpä kun lain sisältöön vaikuttavat asiat alkoivat olla loppusuoralla, Kokka-Kalle rohkaisi mielensä ja päätti kysyä pienen kunnan hiljaiselta mieheltä, mitä mieltä tämä oli tulevasta saaristolaista.

Osin kielellisien vaikeuksien ja osin muuten pitkän harkinnan tuloksena edustaja lausui kannanottonsa: "Kyl maar tämä saaristolak o hyyvä ja varma anta jottai saaristolaisilleki, mut kyl mun miälest kieltolak anto saaristol paljo enemä."

Papan kalapaatti

Kokka-Kallen isällä oli kalapaatti. Paatin ikää ei kukaan enää muistanut, mutta monia vuosikymmeniä se oli palvellut rysillä ja verkoilla. Laudat veneeseen oli aikanaan valittu huolella ja moottorina oli menossa toinen tai kolmas. Tyynenä kesäiltana papatus veneestä kuului mailien päähän, kun Kokka-Kallen isä lähes 90 ikävuodestaan huolimatta kävi naapureissa ja monesti jopa ihan kylällä asti. Varsinkin näin kesäaikaan, kun kylälle oli avattu kesäravintola turistiveneilijöitä viihdyttämään ja ruokkimaan.

Lomailijat kuuntelivat mielellään papan kertomuksia saariston tapahtumista ennen vanhaan ja siinä sivussa tarjosivat jotain kurkun kostukettakin, jotta äänihuulet eivät väsy kesken jutun. Oli papalla paljon tietoa saariston elämästä, mutta jos turistit käänsivät jutun pirtuaikoihin, niin papan mukaan pirtun salakuljetusta ei tapahtunut siinä saariston osassa.

Kauniina kesäiltoina, kun väkeä oli tavallista runsaammin liikkeellä iloisin mielin, papan ilta ravintolassa päättyi usein hämmennystä aiheuttavaan esitykseen. Vaikuttuneena päivän kiinnostuneista kuulijoista papan askel vei laiturille kohti kalapaattiaan. Saattoi siinä olla jokin sivuaskel matkalla, sillä ikävuodet olivat vieneet parhaan tasapainon. Veneen vieressä tapahtui pysähdys ja luova tauko, jossa mittailtiin paatin sijaintia. Kunnes otettiin ratkaiseva reipas askel veneeseen, mikä useimmiten päättyi tömähdykseen rähmälleen paatin tuhdolle.

Yleisö tietysti huolestui ja oli jo rientämässä apuun, kun pappa lippalakkeineen nousi ylös ja istahti veneen perään. Moottorista jyrähti tuttu papatus ja pappa irrotti köydet. Vaihde lonksahti päälle ja vasen käsi nousi lipan avuksi, joskin aurinko oli useimmiten jo laskenut metsän taakse. Oikea käsi otti pinnasta kiinni ja katse oli suunnattu tiukasti horisonttiin, jonne pappakin aikanaan hävisi.

Toisinaan virkavalta paikalle satuttuaan ohjasi kalapaatin keulan oikeaan suuntaan, jos papan kompassi sattui näyttämään perestroikaa.

Papan traktori

Kokka-Kallen isällä oli myös traktori. Eihän viljelysmaata saaressa paljoakaan ollut, mutta kiviä siinä oli sitäkin enemmän. Talviset perunat ja vähän muutakin oli tavannut olla syksyn satona. Traktorista oli hyvinä jäätalvina valtava apu nuotanvedossa ja muutenkin sillä hoidettiin talviset kulkemiset polttopuiden hakuineen.

Traktori ei ollut läheskään niin vanha kuin kalapaatti. Se oli ostettu käytettynä 60-luvun puolella. Se jaksoi vetää kaksisiipistä auraa, jota tavan takaa oiottiin kivien jäljiltä. Traktori oli enempi heräteostos eikä siihen varsinaisesti olisi ollut varaakaan.

Kaupunkilaispariskunta, joka oli viettänyt kesiään papan metsästysmajalla monia vuosia, oli yhtenä syksynä kautta rantain ehdottanut, että he haluaisivat ostaa saaren, jolla metsästysmaja sijaitsi. Eihän pappa siihen ollut ensin suostunut, mutta talven jälkeen ajatus oli lämmennyt kevätauringon myötä samaa tahtia, kun perunanistutuksen aika läheni. Olihan ostajat mukavia ihmisiä ja tutuiksi tulleita vuosien mittaan. Ja olisihan traktorille muka tarvettakin.

Tilan siirryttyä Kokka-Kallelle traktori oli jäänyt papan talviseksi kulkupeliksi, kun meri oli jäässä ja kalapaatti katon alla.

Keskipäivä oli jo ohitettu eräänä huhtikuisena pyhäpäivänä, kun kyläläiset nauttivat kirkonmenojen jälkeen auringosta. Se lämmitti kovasti, kun merikin oli vielä jäässä eikä hohkannut kylmää. Monia kuitenkin arvelutti jäälle meno ja verkotkin koettiin aamukohvan aikoina.

Kyläläisten jutustelu katkesi, kun mereltä päin kuului voimistuvaa säksätystä. Silmiään auringolta varjostaen he tihrustivat merelle päin äänen suuntaan. Pian he havaitsivat sen, mitä olivat pelänneetkin. Pappa oli traktorillaan tulossa jäitä pitkin kirkonkylälle. Hetkellisen kauhistelun ja ääneen ihmettelyn jälkeen he jäivät epäuskoisina katsomaan traktorin lähestymistä.

Traktorin takapyörät vajosivat koko ajan kevätsohjoon, mutta sitkeästi traktori jatkoi etenemistään keula pystyssä papan istuessa tyytyväisenä ratin takana. Rannalla ruovikkokin oli seisahtunut jännityksestä. Kaikki odottivat sitä hetkeä, jolloin traktori ei jaksaisi kaivaa itseänsä sohjosta ja pysähtyisi vajoten vääjäämättä meren pohjaan. Kylän miehet tekivät pelastussuunnitelmaa ja joku lähti hakemaan köysiä ja puoshakaa. Bergmanin emäntä tirautti jo itkunkin.

Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti pappa pääsi traktoreineen rannalle kyläläisten joukkoon sammuttaen moottorin ja tervehti kylän väkeä iloisesti. Kylän miehet heti nuhtelivat pappaa, että lähtee viimeisille jäille traktorilla seikkailemaan. He selittivät papalle, kuinka traktorin takapyörät olivat koko ajan vajoamassa jäihin. "No, minä sitä ihmettelin, että onko suodatin tukossa, kun se kulki niin raskaasti ja voimattomasti", tuumi pappa.

Illemmalla olikin sitten kova vääntö, ettei pappa olisi lähtenyt takaisin saareen traktorillaan. Muutaman neuvoa antavan juomalasin jälkeen pappa jäi kuitenkin kortteeraamaan kylään yöksi ja muutaman päivän kuluttua pääsi traktoreineen yhteysaluksella saarelleen.

Kuka tuntee tarinan ,hyppää perkele..... koira.

Sorsajahdissa

Innokas metsästäjä ei kuvaa lainkaan Kokka-Kallea. Hänelle oli kuitenkin kertynyt jokunen ase ja hän lähti riistanpyyntiin lähinnä sen takia, kun niin on aina saaristossa tehty. Olihan ne mukavia hetkiä olla joko omassa rauhassa maailman asioita pohtien tai kaverin seurassa entisiä juttuja kerraten.

Elokuun 20. päivä oli mukavan lämmin auringon paistaessa ja hiljaisen lounatuulen heiluttaessa ruokoja. Kalle vietti alkuiltaa omassa lahdenpohjukassaan kivikasan katveessa odottaen sorsaparven laskeutuvan hänen houkutukseksi asettamien puusta veistettyjen ja naapurin maalaamien sorsankuvatusten viereen. Kaaveet olivat jo hivenen kauhtuneet, kun niilläkin alkoi olla ikää. Kalle ei kuitenkaan halunnut käydä kaupungista ostamassa uusia. Saalis ei tässä touhussa ollut niin tärkeää ja oli jotensakin merkityksellistä, että puusorsat pääsivät taas uimaan lähes vuoden odottelun jälkeen.

Ennen käytiin keväisin jahtaamassa kalkasta, mutta nykyisin se oli kiellettyä. Sen verran Kalleakin harmitti tällainen saaristoperinteen tuhoaminen, että kielloista huolimatta oli jatkanut uroshaahkan kevätpyyntiä muutaman vuoden lain muutoksen jälkeenkin. Silloin loikoiltiin ulkoluodolla vartavasten tehdyn kivimuurin takana talvihaalareissa, kun meri teki ilman kylmäksi kevätauringosta huolimatta. Naapurin kanssa tarinoitiin joutavia ja katseltiin mustavalkoisia kaaveita, jotka olivat ankkuroituna rannan läheisyyteen. Välillä kokeiltiin, kumpi osaa paremmin matkia haahkan soidinääniä. Nykyisin ei keväisin enää haahkoja näkynyt entisissä määrin. Lieneekö luonnonsuojelijoiden tekemä kotkien ruokinta kasvattanut petolintukantaa niin paljon, että haahkanpoikaset päätyivät kotkaemojen kynsiin.

Hirviporukassakin Kalle oli mukana. Olihan se mukava viettää välillä päivää äijäporukassa. Saaristolaisukot olivat leppoisaa seuraa, paitsi tietysti ne pari nimeltämainitsematonta, joiden kanssa Kalle ei kauheasti halunnut olla tekemisissä. Saatiinhan joskus jopa saalistakin, ennen kuin hirvet lähtivät mantereelle talven viettoon. Useasti päivän anti oli raitis ilma ja satokauden kuulumiset.

Auringonlaskuun oli vielä aikaa. Kokka-Kalle kaatoi termoksesta kahvia ja otti laukusta vastaleivottua nisua. Jokunen yksittäinen sorsa lensi kauempana, mutta puusorsat saivat kelluskella keskenään. Kalle pohti, mistä tänä talvena kaataisi polttopuita ja antoi auringon lämmittää ahavoituneita kasvojaan.

Kauempaa kuului nopean moottoriveneen ääni ja Kalle yritti tunnistaa kulkijan siinä kuitenkaan onnistumatta. Uteliaisuus muuttui hämmästykseksi, kun vene tuntui olevan tulossa lahdelle. Kalle nosti päätään ja hetken kuluttua lahdenpohjukkaan ilmestyi kuin tyhjästä uutuuttaan kiiltävä moottorivene täydessä vauhdissa. Kalle oli jo nousta ylös ja huitoa vieraita lähtemään muualle, kun hän näki neljän miehen veneessä nostavan haulikon olalleen. Kalle syöksyi kivien taakse piiloon, kahvimuki lensi lepikkoon ja kohta ropisi hauleja ympärillä kuin pahemmassa raekuurossa.

Ilman seestyttyä Kalle nosti varovasti silmiään kivien takaa ja näki veneen lipuvan hiljaa kohti puusorsia. Tai oikeastaan mitä niistä oli enää jäljellä. Kalle pomppasi ylös ja oli syystä täynnä kiukkua. Hän antoi tulla suustaan kaikki sivistymättömät sanat, mitä tunsi ja haukkui veneessä olevat herrat, jotka pää pilssissä pyysivät anteeksi.

Päästettyään suurimmat paineet pihalle Kalle tunnisti osan veneen miehistöstä. Olihan hän sen verran lehtiä lukenut ja olipa yksi ollut televisiossakin. Kansakuntamme kermaa oli lähtenyt sorsajahtiin ja samalla keskustelemaan tärkeistä asioista. Eväistäkään ei oltu säästelty, kun veneessä näytti olevan jalosukuista juomaakin tarjolla. Nolostuneena herrat lähtivät vähin äänin poispäin.

Kokka-Kallea tapaus suututti vielä seuraavanakin päivänä ja hän teki ilmoituksen metsästysrikkomuksesta ja vaati korvausta kaaveista. Tapaus tutkittiin ja pyydettiin lausuntoja. Herrojen asianajaja olisi halunnut sopia jutun rahalla, mutta Kalle ei koskaan ollut tuntenut vetoa seteleitä kohtaan. Aikanaan oikeudesta tuli päätös. Kaaveet olivat niin vanhoja, että niillä ei enää ollut korvattavaa arvoa. Hyvät veljet eivät olleet syyllistyneet metsästysrikkomukseen, koska eivät olleet ampuneet riistaa, vaan puupaloja.

Kalle vastaan ei nostettu syytettä kunnianloukkauksesta, kun hän oli haukkunut herroja niljakkaiksi luteiksi. Ilmeisesti asianajaja pelkäsi, että oikeus olisi todennut sen olevan pelkkä fakta.

Hyvää tarinaa. Mukava lukea. Saa laittaa lisääkin.

Kun tuotteessa on mukana tarina, se menee paremmin kaupaksi oli sitten kyseessä farkut tai aatteet.

Kala-Kalle asusteli perämeren saaressaan, yksin kun vaimo oli lähtenyt tulisen norjalaisrakastajan matkaan muutamia vuosia sitten. Vaimo oli halunnut opetella virkkaamaan norjalaispaitoja kurssilla, mutta kurssin vetäjä olikin tammikuisen Kaivuonon iltapimeässä houkutellut vaimon luokseen Ruijaan.

Kala-Kalle ei tahtonut päästä asiasta yli ja hän oli käynyt Oulussa monta kertaa Rajat kiinni-mielenosoituksessa. Ei Kallella itämaiden miehiä vastaan mitään ollut, vaan hänen kyltissään vaadittiin Norjan rajaa pysyvästi kiinni.

Loppukesästä 2016 tuli vielä pahempi isku. Kallen vanha fiskaripaatti piti pantaman verolle. Kallella keitti yli. Hän juosta kompuroi yön selkään rantaan ja käteen osuneella rälläkällä runnoi teipit pois veneen kyljistä. Trafiin lähti kiukkuinen sähköposti, jossa Kalle väitti upottaneensa paattinsa meren pohjaan verosta kuultuaan. Samalla Kalle ilmoitti siirtyvänsä sosiaalitoimiston asiakkaaksi, kun kalastus kävi mahdottomaksi.

Meni viikko ja Kalle synkistyi lisää, käpertyi itseensä. Kaikki viha purkautui hiljaisesta erakosta. Eräänä iltana, kun Kalle oli taas kirjoittanut päivittäiset hallituksen haukkumakirjeet tärkeimpiin päivälehtiin, kuului ovelta tuima koputus. Oven takaa löytyi kolme etelän miestä, no yksi oli Oulusta. Miehet kyynelsilmin pyytelivät anteeksi aikomaansa veneveroa, kertoivat laatineensa uuden budjetin Kallen kirjeitä luettuaan ja lupasivat toimia vieläpä puhemiehinä Susanna Kosken suuntaan, jos ei pieni muijan vittumaisuus Kallea häiritsisi. Kalle heltyi, teippasi veneeseensä uudet rekisterinumerotarrat ja kuskasi yhä nyyhkyttävät miehet mantereelle ja kätteli miehet hyvästiksi. Susanna tuli saarelle emännöimään jo viikon päästä, ja hyvä emäntä tulikin.

Kesäjuhlat

Kirkonkylällä oli karnevaalit. Tai mitkä lienee kyläpäivät. Jonkinasteiset markkinat kuitenkin, kun parvi lakritsinmyyjiä ja yksi kalakauppias tuli kylälle myymään tuotteitaan. Nuorisoseura ja tulipaloyhdistys oli järjestänyt ohjelmaa. Arpoja myytiin ja tikkaa heitettiin. Arpajaispalkinnot olivat kierrossa jo ties kuinka monennetta vuotta, kun arpaonnen suosimat hannuhanhet jättivät voittonsa arvottavaksi myös seuraavaksi suveksi.

Vettä oli keitetty ja böönejä riitti ja kahvin kanssa sai myös tuoretta pullaa. Kylän emännät tarjosivat maistiaisia silakkatuotteistaan ja myivätkin niitä kohtuuhintaan. Pelimanni oli paikalla ja illaksi tuli toinen turpaluuri ravintolaan, sikäli kuin joku halusi nauttia kesäjuhlista myöhempäänkin. Useat jäivätkin iltamyöhään asti, kun menokin muuttui riehakkaammaksi.

Kokka-Kalle lähti kalapaattinsa kanssa kylille ennaltasovitusti kahden ajoissa iltapäivällä. Sen verran ajoissa saattoi kesäaikana lopetella tilan työt ja lounaan jälkeiset ettonet olisivat hyvässä tallessa. Matkaan mukaan lähti oman perheen lisäksi lastensa kanssa sisko, joka oli saaressa kesälomalla. Myös yksi tuttu mökkiläinen oli istuskellut tovin laiturilla kyytiä odotellen.

Kalapaatti oli tehty naapurisaaressa. Venelautoja oli valikoitu pitkän ajan kuluessa, kun keväisin sahattiin talvella kaadettuja tukkeja laudoiksi ja pattinkeiksi. Vene oli lähes seitsemän metriä pitkä ja keskellä oli moottorikoppa, jossa kaksisylinterin dieselkattila veisi venettä puksuttaen maailman ääriin asti, jos naftaa vain riittäisi.

Aaltoja myötäillen matka kyläpäiville sujui leppoisassa tuulessa, kun navakammat länsituulet olivat aamun aikana väistyneet. Kalapaatin perä painui, kun nopeus kasvoi matkavauhtiin. Keula nousi ylös suojaamaan matkustajia ajoviimalta. Vene oli täysin avonainen ilman käyttöä haittaavia tuulilaseja tai antenneja.

Kylän ranta oli jo täynnä veneitä ja aika paljon oli myös lomaveneilijöitä saapunut paikalle. Matalakulkuiselle saaristolaisveneelle löytyi kuitenkin helposti paikka, johon köydet sai kiinnitettyä.

Markkinat olivat tutunoloisot edellisiltä vuosilta. Ei siellä varsinaisesti mitään tekemistä ollut, mutta ei poiskaan malttanut jäädä. Olihan se mukava turista tuttujen kanssa ja nähdä uusiakin kasvoja. Jotain suuhunpantavaakin löytyi ja veneeseen vietiin muutamia ostoksiakin. Lapsilla oli hauskaa, kun väkeä oli valtoimenaan. Isännillä oli eväspulloja matkassa ja Holmberg oli omansa ilmeisesti jo tyhjentänyt, kun kylätien leveys ei tahtonut riittää katkonaisen laulun raikaessa raitilla.

Nuoriso vietti päivää ihan omissa porukoissaan ja ilmassa oli niin draamaa kuin romantiikkaa. Kyläpäiviltä oli Kokka-Kallenkin oma kolmikymmenvuotinen sota alkanut, joskin siihen oli mahtunut myös paljon rauhaa ja rakkautta.

Päivä kääntyi illaksi ja Kokka-Kalle oli löytänyt ravintolan puolelta mielenkiintoista juttuseuraa. Oikeastaan kaikilla oli jokin tärkeä asia kerrottavanaan ja ne, jotka olivat hiljaa, eivät enää kuunnelleet. Lapset alkoivat osoittaa väsymisen merkkejä ja halusivat jo saarelle yöpuulle.

Meri oli tyyntynyt ja matka kotiin alkoi illan jo hämärryttyä. Kaikki olivat väsyneitä ja matkattiin hiljaisuudessa. Ainoastaan moottori papatti tasaisesti ja keulasta kuului unettava kohina. Nuorimmainen olikin jo unten mailla. Valkoinen kulkuvalo valaisi torkkuvat matkustajat.

Takavasemmalta lähestyi tuulilasivene saavuttaen matkaajat. Siinä olevan nuorisojoukon tarkoitus oli säikyttää hidaskulkuisen veneen matkustajia kurvaamalla aivan vierestä. Sattui kuitenkin arviointivirhe, sillä eihän tasapohjainen vene kääntynyt kuin raiteilla, vaan liukui sivuittain kolahtaen kalapaatin kylkeen. Pelästyneenä nuorisojoukko jatkoi matkaansa. Kalapaatti ei heilahtanutkaan.

Kallen sisko nosti päätään ja ihmetteli: "Mikähän tarkoitus tuollakin oli?" Kukaan ei vastannut mitään. Kokka-Kalle availi sepalustaan ja kurkotti sen verran laidan yli, ettei omaan veneeseensä lorottanut.

Hiljaisuus jatkui aina siihen asti, että saavuttiin ranthuoneelle ja moottori sammui, jolloin Kokka-Kalle toivotti hyviä öitä itse kullekin.

Kokka-Kallen kirjoittaja vie kertomusta kivasti eteenpäin. Veneen kuvaus on aidon tuntuista ja epäilemättä kohtuullisesta lotraamisestakin on kokemusta, koska siihen suhtautuminen on positiivisen hyväntahtoista.

Kirjoituksista paistaa läpi mennyt aika, kiva sekin. Siinä on kuitenkin hiukan kitkeränä piirteenä suhtauminen muihin ihmisiin ja heidän tapoihinsa. Se rikkoo harmonian ja menee ikävästi "julistamisen" puolelle. Jos särmiä hioo ja jättää angstin pois, jälki on ihan kelvollista.

Seuraavassa jaksossa Kokka-Kallen yli lentää varmaan vesiskootteri, joka päätyy kalavajan seinään tai rikas ihminen kaatuu laiturilta veteen.

Hyvää tarinaa pukkaa. Ei se mitään katkeruutta ole, jos ajan ilmiöitä ruotii.

Minkäs sille tekee, työväki on työväkeä ja suurin osa kansasta etenkin syrjäseuduilla on työväkeä. Niitä kuitenkin tarvitaan perustuotantoon ja palvelujen turvaamiseksi.

On selvää että katkeruus vääristää työväen kirjoituksia, mutta kirjoittaminen on toki parempi purkautumistie katkeruudelle kuin vaikka politiikka tai suora toiminta.

Jopa ajaitui tämäkin ketju sivuraiteille...

Mastovene

Kylän kaupassa oli vilskettä. Olihan heinäkuu ja lomalaiset tarvitsivat ruokaa ja olutta. Kokka-Kalle oli myös tullut ostoksille, mutta oli jäänyt kylälaiturille paikallisia uutisia kuulemaan. Yhteysalus oli tullut mantereelta ja piti ruokataukoa. Kalle tarinoi Volgan lautturin kanssa.

Kukaan ei enää muistanut, milloin Volgan lautturi oli saanut kutsumanimensä eikä nimeämisen syystäkään ollut havaintoa. Harva tiesi Volgan lautturin kirkonkirjoihin merkityn nimenkään. Tämä ei tietenkään ollut tavatonta, koska ihmisistä näillä seuduin ei puhuttu virallisella nimellään. Yleensä nimi muodostui asuintilan mukaan, mutta lautturi ei ollut Volgalla edes käynyt.

Lautturilla oli oma tila ja mertakin satoja hehtaareja. Hän oli kasvattanut nuorempana kirjolohia, mutta jossakin vaiheessa olisi pitänyt investoida uusiin altaisiin ja ruokintalaitteisiin. Lautturi oli rehusäkkien kantamisen sijasta valinnut säännöllisen tienestin yhteysaluksella, kun ikääkin alkoi jo olla eikä säkit enää nousseet olalle entiseen tahtiin.

Seurakuntalaiset arvostivat lautturia kovasti ja hän oli paljon mukana kirkon touhuissa. Häntä pyydettiin usein mukaan kaivamaan hautaa, kun suru oli kohdannut jotain kylän taloista. Lähes kaksimetrisellä varrella lapio liikkui vilkkaasti, kun vastapainona oli 120 kiloa rehusäkeillä marinoitunutta massaa. Vakavailmeisyydestään huolimatta tuuhean parran takaa kuultiin välillä sellaisia sutkauksia, että ymmärrys niihin ilmeni vasta nukkumaan mennessä yölampun valossa.

Laiturilla siis kaksi iloista veikkoa kertoili toisilleen viime aikojen tapahtumia säestäen niitä hersyvillä naurunhörähdyksillä, kun Volgan lautturi ja Kokka-Kalle nauttivat kesän auringosta lounatuulen heilutellessa molempien jo harvenevaa päälakea.

Hetkeksi miehet keskeyttivät jutustelun, kun etelästä oli saapumassa parempilahjainen mastoalus. Seilit visusti suojattuna paatti lähestyi moottorilla kylälaituria. Volgan lautturi jatkoi keskeytynyttä juttuaan. Veneen rantautuminen sujui mallikkaasti ja laiturille nousi neljä nuorta miestä tervehtien Kallea ja lautturia.

Kalle oli utelias ja kysyi: "Taitaa olla melkoisen uusi vene teillä?"
"Onhan se, itse asiassa ihan tämän vuoden mallia", kuului vastaus.
"Mikähän tuo on malliltaan?", Kalle jatkoi.
Sama kaveri jatkoi: "Kolmeysi Divahan se."

Volgan lautturi totesi kuivakkaan tapaansa: "Ihan hieno mastonkuljetustelineeksi!"
Kaikki kuusi naurahtivat tälle sutkaukselle.

Jälkeenpäin Kokka-Kalle pohti tätäkin keskustelua. Hän totesi itsekseen, kuinka hyvä huumori on niin paljon esittäjästä riippuvainen. Jos hänen nuorempi veljensä olisi tuollaisen suustaan päästänyt insinöörimäiseen tapaansa, niin nenähän siinä saisi verenvuodon ja jätkä kylmän kylvyn meressä.

Vävypoika

Kun yhteysalus oli mantereen puolella yötä, niin miehistöllä oli mahdollisuus nukkua aluksella. Volgan lautturin mielestä laivaelämäksi riitti, että hän teki pitkän päivän laivalla. Hän oli sopinut kaverinsa kanssa, jotta hän voisi työviikkoina koisia tämän rantasaunassa. Tai oikeastaan rantasaunan takkatuvassa. Toisinaan lautturi tai rakennuksen omistaja lämmitti saunan ja yhdessä heiteltiin löylyt.

Sauna oli lahden rannalla ja lahden pohjukassa oli venelaiturit. Laitureiden vieressä oli autojen pysäköintipaikka. Kesäisin lahdella oli jonkin verran liikennettä, kun kesämökkiläiset ja mantereen asukkaat liikkuivat veneillään.

Sydäntalvella helmikuussa oli hiljaista. Siis hyvin hiljaista. Sauna oli lämmitetty ja takassakin oli ollut tuli. Kuu oli täydessä ja ulkona toistakymmentä astetta pakkasta. Ruokojen varret olivat huurteessa, lahti jäässä ja jään päällä kymmenkunta senttiä tuulen kovaksi tuivertamaa lunta.

Volgan lautturille ei tullut uni. Sängyssä ei ollut mitään vikaa eikä iltaruokailussa ollut mitään poikkeavaa. Varmaan täydessä loistossaan taivaalla mollottova kuu oli ryöstänyt Nukku-Matin lautturilta. Lautturi nousi sängystä ja istahti pöydän viereen miettimään, mitä nyt tekisi. Kuu loi piruilevasti kelmeän hohteen lahdelle, kun lautturi katseli ulos ikkunasta.

Jotakin liikahti lahdella. Lautturi virkistyi entisestään ja tiiraili lahdelle, jotta näkisi, mikä oli kiinnittänyt huomiota. Hetken päästä hän oli näkevinään hahmon kaivavan jotakin jäähän ja jäykistyvän niille sijoilleen.

Volgan lautturi pukeutui lämpimästi ja päätti mennä katsomaan, mitä lahdella oikein tapahtui keskellä yötä. Varovasti hän hiipi ulos saunatuvasta ja suuntasi kohti rantaa. Jäälle päästyään hän tunnisti jäällä olevan tumman hahmon ihmiseksi ja taaempana tuntui istuvan toinen. Lautturi saapasteli reippaasti lähemmän hahmon luokse, joka ensin pelästyi valtavan korston ilmestymistä.

"Öitä. Mitähän täällä tapahtuu?", uteloi lautturi.
Hahmo vastasi: "Öitä. Madepilkillähän sitä. Tulin vävypojalle opettamaan, miten made saadaan koukkuun."

Istuva hahmo, joka osoittautui vävyksi, tervehti lautturia ja samassa ponkaisi ylös nostaen mateen jäälle. Lautturi kyseli appimieheltä, miten on saalista tullut ja sai vastaukseksi, ettei olla saatu mitään. Paitsi tuo vävy on nostanut muutaman.

Volgan lautturi kyseli, josko hän voi kairata pilkkimiehille muutaman reiän lämpimikseen ja sai siihen luonnollisesti luvan. Reikien teko luonnistui kuuden tuuman kairalla hyvää vauhtia. Appi sekä vävy siirtyivät pilkkimään uusille rei'ille sitä mukaa kuin niitä syntyi. Ilkeästi vain niistä koloista, joihin vävy istahti, tuli mateita. Appi vaihteli silakkaa syötiksi tavan takaa, mutta mateet kiersivät hänen pyydyksensä.

Lopulta appi tuskastui ja totesi, että eiköhän lähdetä nukkumaan ja mennään huomispäivänä opettelemaan ahvenen pilkkimistä. Lautturilta hän kyseli, josko tämä tulisi mukaan. Volgan lautturi kiitti kutsusta, mutta ei voinut osallistua työpäivän vuoksi.

Volgan lautturia hymyilytti madepilkin opettelu vielä pään painuttua tyynyyn ja uni vei miehen välittömästi.

Kalansaalis

Kevättalvella, kun aurinko jo kirkkaina päivinä lämmitti, Volgan lautturi oli jälkeen viikottaisella työvuorollaan. Koska jäät olivat vielä vahvoja, niin kaikkiin saariin ei ajettu ja sunnuntaisin työpäivä päättyi jo iltapäivästä. Saarelaiset hoitivat yhteystarpeitaan moottorikelkoilla ja mönkijöillä. Toisinaan jopa autolla tai traktorilla, mutta vaikka jää olisi ollut riittävän vahvaa, niin lumituiskut saattoivat tehdä kulkemisen hankalaksi. Toki reittejä oli havutettu sumun ja lumisateen varalle, mutta nietostuva lumi oli myrkkyä autolle.

Volgan lautturi teki ruokaa väliaikaisessa kortteerissaan. Perunat kiehuivat kattilassa ja niiden päällä muutama kourallinen silakoita. Suolaa oli kohtuullisessa määrin kattilassa ja lautturi lisäili sitä tuon tuosta, ettei vaan jäisi ruoka suolattomaksi. Oikeaoppisesti ruokaan kuului myös vihreätä. Lusikallinen kuivattua tilliä oli paitsi terveellistä niin myös maku sopi silakoiden seurana.

Merellä oli ollut hiljaista. Jäät olivat kyllä kolisseet lauttarännissä, mutta väkeä oli liikkeellä vain muutama. Joitakin ukkoja oli istunut reppuineen jäällä pilkkimässä. Aamulla olikin ollut hieno auringonpaiste pitkästä aikaa, mutta puolenpäivän jälkeen oli laskeutunut sumu. Lautan kanssa ei ollut päässyt eksymään. Ränniä pitkin kuljettiin junan lailla.

Ruoka maittoi ja sitä oli hivenen liikaa yhdelle vaikkakin isolle miehelle. Lautturi keitti jälkeiseksi puoli pannullista porokahvia ja meni terassille juomaan, kun oli niin tyyntä. Täydellisen hiljaisuuden katkaisi vain kahvin ryystö.

Sumun seasta kuului aivan kuin puhetta, mutta sanoista lautturi ei saanut tolkkua. Äänet tuntuivat kuuluvan milloin mistäkin suunnasta voimistuen koko ajan. Lautturi haki sisältä toisen motin kahvia. Vihdoin Volgan lautturi tunnisti sanat. Eipä olisi tarvinnut. Tasaisen monotonisena luettelona kuului kaikki valtakunnan kirosanat ja intiimialueiden nimitykset.

Lautturia kiinnosti jatkuvan pärinän lähde. Pian sumusta hahmottui ukko reppunsa kanssa. Pää painuksissa mitään sanomatta mies talsi eteenpäin. Muutaman kymmenen metrin päässä perästä askelsi akka, jonka suu jauhoi koko ajan jo useasti kuultua litaniaa. Lautturin kahvi oli jo kylmää, kun pariskunnan selät katosivat sumun sekaan kohti venelaituria ja autojen parkkipaikkaa.

Volgan lautturi mietti, että kalansaalis taisi tänään olla niukka, mutta vähäinen.

Välipäivät

Joulukuu oli ehtinyt yli puolenvälin. Mantereella jouluhässäkkä oli parhaimmillaan ja saarelaisetkin kävivät kaupungissa. Volgan lautturilla oli yhteysaluksella tavallista enemmän kulkijoita. Ei niitä ollut lähellekään samassa mittakaavassa kuin kesällä, mutta selvästi joulu aktivoi ihmisiä. Monet kertoivat sukulaisten tulevan joulun viettoon saareen. Ainakin mantereelle muuttanut nuorempi polvi oli tulossa edellisvuosien tapaan. Talvilomiakin oli ajoitettu välipäiviksi.

Joulukuun alussa oli tullut lunta ja nyt jännitettiin pysyykö se jouluun asti vai saadaanko peräti uutta lunta. Meri oli ollut isolla jo pariin otteeseen ja pillitkin pari kertaa jäässä. Merijäästä ei ollut tietoakaan. Edes lahdenpohjukoihin ei ollut tullut riitettä. Ainakin yksi vene oli lähes kaikilla vesillä ja selillä näkyi uistelijoita joulukalan pyynnissä.

Kokka-Kallen isä kävi toisinaan kalapaatillaan pilkillä saarten välisissä salmissa. Hänen lisäkseen paikalle ilmaantui aina muitakin nypyttelijöitä, sillä kaikki tiesivät ahvenen olevan silloin liikkeellä. Pappa ei koskaan lähtenyt kalalle, ellei saalista olisi ollut tulossa.

Joulun alusviikolla Volgan lautturi vastaili useasti aluksen puhelimeen. Soittajat olivat Hämeestä kysellen, joko meri on jäätynyt. "Kato, joko on meri jäässä, täällä on Nässy ollu jäässä pitkään, nääs." Ilmeisesti Näsijärven Ahti oli antanut ahvenesta näytepaloja ja nyt miehet halusivat oikean kokoista ahventa. Meri oli vapaana ja lautturi kertoi, ettei ole juuri toivoakaan jäätymisestä.

Joulupäivänä oli pakkasta ja satoi lunta. Maa tuli puhtaan valkoiseksi ja meri tuntui tulevan entistä mustemmaksi. Jäätä näkyi rannan lammikoissa ja veneiden sisäpuolella. Joulukirkossa käytiin paatilla.

Tapaninpäivänä Volgan lautturi ajeli lähes tyhjää lauttaa reittiään pitkin. Puhelin soi taas monta kertaa ja kyselyt olivat tiukkoja: "Kato, joko pääsee pilkille?" Lautturi vastaili puhelimeen: "No, mikä ettei pääsisi, on täällä jo pilkillä oltu."

Seuraavana aamuna Volgan lautturi oli lämmittämässä yhteysaluksen moottoria aamukuuden lähtöä varten. Rantaan pyyhälsi kolme autoa kullakin neljä potkukelkkaa kattotelineellä. Rantalaiturille ponkaisi tusinan verran ukkoja katsellen epäuskoisena vapaana vellovaa merta. Lautturi tuli ulos alukseltaan toivottaen hyvät huomenet. Miehet vinkaisivat, jotta piti pilkille tulla. Lautturi katsoi potkukelkkoja ja kysyi: "No, missäs teijä paat sit o?"

Nää on niin hyviä. Ilmeistoa piisaa tai sitä syntyy helposti.

Venäläinen tapa

Kevät eteni päivä päivältä hyvää vauhtia. Traktorit olivat jo pelloilla ja toukotyöt käynnissä. Meri oli vielä kylmää eikä koivuun ollut puhjennut lehti mantereen tapaan. Vesilinnut olivat muodostaneet pareja ja pesintä oli täydessä käynnissä. Telkkäkin sai pesiä rauhassa uutussaan, kun kukaan ei rosvonnut sen munia entisaikojen tapaan. Volgan lautturi oli seurannut lintujen muuttoa aina helmikuulta asti. Olipa joitakin rohkeita talvehtinut lauttarännissäkin.

Koulun yhteisellä luokalla oli toistakymmentä oppilasta. Ensimmäistä kouluvuottaan oli päättämässä kaksi lasta ja mantereen puolelle yläasteelle siirtymässä yksi. Seuraava vuoro oli kouluvuoro ja lautturi odotteli jo kyytiläisiä laiturissa. Puolelta olisi lähtö kylälle. Lähtöön oli vielä vartti aikaa.

Lautturi katseli vesilintujen ruuanhakua rannassa. Kevättuuli oli viileähköä, mutta päivemmällä aurinko jo lämmittäisi. Lautturin rakko alkoi täyttyä aamun kahvipannullisesta. Hän laskeskeli, jotta opettajatar tulee lautalle 2-3 minuuttia etuajassa Nissan Micrallaan ja koulutaksi täsmällisesti minuutin myöhässä, kuten aina. Nyt ei tarvisisi hyökätä alukseen vessaan, vaan voisi rauhassa lorottaa tien varteen puun juurelle.

Tukevassa haara-asennossa lautturi kävi kusemaan pitkää kaarta puun toiselle puolen, kun hän kuuli hiekkatien rapinaa aivan läheltä. Mitä ihmettä, ei tähän vuoroon pitäisi kenenkään muun tulla. Suihku katkesi lennosta ja lautturi pakkasi truuttansa housuihin. Muina miehinä vihellen hän katseli, kun opettajatar tuli polkupyörällä rantaan.

Opettajatar toivotti aamut ja sanoi ottaneensa polkupyörän esille, kun tulevasta päivästä oli ennustettu lämmintä. Yhdessä he siirtyivät lautalle, jolloin opettajatar vaivihkaa huomautti, että lautturin housuista on vetoketju jäänyt auki. Hämmentyneenä lautturi totesi, että se on vain sellainen vanha venäläinen tapa ja kiiruhti miehistötiloihin.

Koulutaksi tuli täsmällisesti minuutin myöhässä ja päästiin matkaan kohti kyläkoulua. Kuten useita kertoja aikaisemminkin, kylän rannassa oltiin ihan aikataulussa. Koululaiset lähtivät jo lautalta, mutta opettajatar tuntui viivyttelevän. Lautturin piti hakea saariin menevää postia ja oli kahden vaiheilla sepalusjutun takia. Housujen vetoketju oli jo kohteliaasti laitettu kiinni ja lautturi rohkaistui poistumaan miehistötiloista lautan kannelle.

Opettajatar liittyi seuraan tivaten, ettei ollut kuullut koskaan miehisestä venäläisestä tavasta. "Mikä se sellainen muka on?"

Volgan lautturi totesi ykskantaan. "Tuuletetaan, kun asukas on kuollut!"

Furuskär

Furuskärissä muutaman merenselän takana asusti Matilda. Tuohon aikaan hänellä oli 80-vuotispäivät jo jäänyt taakse kotvasen sitten. Mamalla, kuten häntä kutsuttiin, oli saarella pieni tupa, pottumaa sekä muutamia lampaita ja kanoja. Matildan siippa oli hukkunut kauan sitten kalaa pyytäessään ja molemmat lapset olivat muuttaneet mantereelle. Lapsenlapsiakin oli jo viisi.

Mama ei juuri seuraa kaivannut ja päivät kuluivat piha-askareissa ja verkkojen kanssa. Vävy oli asentanut kalliolle aurinkopaneelit ja kellariin akuston. Oli niin kätevää, kun valot syttyivät napista hämärän tultua. Jääkaappi ja hella toimi kaasulla, mutta Mama luotti enemmän maakellariin ja puuhellaan. Uudelle tekniikallekin hän oli viimein antanut myöden. Vävy oli tuonut hänelle kännykän ja television. Eipä Mama juuri näistäkään vempaimista perustanut. Televisiota hän katsoi hyvin valikoivasti.

Lapset vierailivat saarella kesälomillaan ja soittivat viikoittain. Mama ei juurikaan kännykällään soitellut kenellekään. Paitsi silloin tällöin kylälle Elmalle, vaikkakin Elma soitteli useammin Mamalle päin. Tytär vähän arasteli ottaa useasti yhteyttä, ettei Mama olisi tulkinnut soittoja holhoukseksi. Varsinkin kun erään kerran oli soittanut peräkkäisinä päivinä ja Mama oli ensimmäiseksi ärähtänyt puhelimeen: "Mitä nyt taas!"

Eräänä kesäkuisena iltana tytär soitti Maman kännykkään kertoakseen, että he tulevat juhannuksena käymään. Soittoon tuli vastaus, ettei puhelimeen saada yhteyttä. Tämä ei Maman tapauksessa ollut tavatonta. Akku oli saattanut tyhjentyä. Mutta kun toistuviin soittoihin ei seuraavanakaan päivänä saatu vastausta, niin tytär otti yhteyttä Elmaan. Elma ei ollut muutamaan päivään ollut Mamaan yhteyksissä ja naiset huolestuivat toden teolla Maman kohtalosta.

Kun molemmilla oli mielikuvitus laukannut mitä kauheampiin tapahtumiin, mitä Furuskärissä olisi voinut sattua, niin he ottivat yhteyttä Kokka-Kalleen pyytäen tätä jonain hetkenä poikkeamaan Maman luona katsomassa. Kallekin huolestui ja päätti niiltä sijoilta lähteä veneellä katsomaan, mitä Mamalle oli sattunut.

Furuskärin laiturissa oli Maman vene ja Kallen olo hieman helpottui. Mama ei ollut ainakaan merellä. Kalle asteli pihamaalle eikä siellä näkynyt muita kuin lampaat ja kanat. Paitsi kissa, joka vilahti tuvan alle. Kalle kolkutti ovelle, mutta ketään ei tullut avaamaan. Kalle kokeili ovenkahvaa. Ovi ei ollut lukossa johtuen ilmiselvästi siitä, ettei lukkoa ollut koskaan siinä ollutkaan.

Kalle hiipi varovasti sisälle ja näki Maman istuvan keinutuolissaan liikkumatta. Televisio oli auki ja möly kova, kun sieltä sattui tulemaan jalkapallo-ottelu. Kalle kosketti Maman olkapäätä. Mama havahtui ja ihmetteli, mikäs Kokka-Kallen Furuskäriin toi. Kalle sanoi, että ollaan kovin oltu huolissaan, kun Mama ei vastannut puhelimeen.

"Laitoin mokoman kapistuksen sulki, kun joku kahjo kuitenkin soittaa kesken MM-jalkapallon!"

Kalle huokaisi. Tämä ei oikeastaan yllättänyt häntä. Hän muisti, kuinka Mama oli viime syksynä, kun valoisaa oli enää hetken aikaa, tullut samaan aikaan kylälaiturille veneellään. Vähän kuin Maman vointeja kyselläkseen Kalle oli aloittanut jutustelun: "Jaahas, Mamakin on sitten tullut välillä kaupalle."

"Aivan. Tulin katsomaan, mitä kaupassa tänään ei ole." Samassa näkyi Maman pompan selkämys, kun hän klenkkasi kassinsa kanssa kauppaa kohti.

Arne

Saarilla on syntynyt monia henkilöitä, jotka ovat tulleet paikallisesti tai jopa valtakunnallisesti tunnetuksi. Arne ei ollut yksi heistä.

Arne oli pientilan piian poika, joka äitinsä lähdettyä teille tietymättömille jäi pientilan pariskunnan hoiviin. Arnella ei ehkä ollut saanut koko viljasatoa laariin syntyessään, mutta hyväntahtoisuutta riitti silti muille jaettavaksi. Heti kun kykeni, hän auttoi pientilan hoidossa ja hänestä kasvoi mittava työmies. Ei niin varreltaan kuin sitkeydeltään. Aikanaan pientilan omistajat eivät pystyneet tilaa enää hoitamaan ja tila meni myyntiin. Tilalle ei tahtonut löytyä ostajaa, kun sen hoito oli jäänyt retuperälle eikä omaa rantaakaan ollut kalavesistä puhumattakaan.

Lopulta tilan lunasti itselleen Kokka-Kalle ja Arne kuului tilan irtaimistoon, mikä tuli kiinteistön mukana. Arne oli tuolloin parikymppinen nuorimies, jota ei oltu huolittu armeijaan. Sen verran hidaskäyntinen hän oli. Arne hoiti ison osan nyt suuremman tiluksen töistä ja urheilusta innostuneena hiihti ja voimisteli vapaa-aikanaan. Kallen vaimo huolehti, että Arnella oli puhtaita alusvaatteita ja komenteli parranajoon, sillä itsestään huolehtiminen ei ollut Arnen vahvimpia puolia.

Arnesta tuli varsin monitaitoinen mies, sillä hän ei pelännyt tarttua mihinkään toimeen. Eniten häntä kiinnostivat lampaat ja metsänhoito. Tukkipuita kaadettiin ja sahattiin tilan omien tarpeiden lisäksi vähäisissä määrin myyntiin saaren muille asukkaille. Arnen vastuulla oli miettiä, mistä puut kaadettiin sahalle ja polttopuiksi. Kouluja Arne ei ollut käynyt juuri lainkaan eikä hän mikään metsänhoitaja ollut, mutta käytäntö oli opettanut.

Hyväntahtoisuus huokui Arnesta. Toki huonojakin päiviäkin oli, mutta ei hän ollut ilkeä kenellekään. Hän naureskeli omille ja muidenkin kommelluksille. Ammattilaisten tekemä älykäs viihde ei ollut häntä varten. Hän ei ymmärtänyt lainkaan, kun Kalliala ja Petelius pukeutui hassusti ja tanssahteli matolaatikossa nunnukaa hoilaten. Urheiluohjelmat olivat paljon kiinnostavampia.

Toisinaan Arne kävi jänismetsällä. Lähinnä vain kävelemässä aseen kanssa, mutta jos pitkäsääri sattui kohdalle, niin paisti oli aina tervetullutta ruokapöytään. Arnella oli saarella tehty ruuhi, jonka kanssa hän kävi haukia virvelöimässä. Saalis ei ollut niinkään tärkeä, mutta jos sitä oli tullakseen, niin ei hän vastaankaan pannut.

Arnella oli mieluisana kalapaikkana kallioranta, jonne hän usein sousi. Eräänä iltana hän tuli tuohtuneena kalasta, kun joku oli kalliolle valanut pilareita. Kokka-Kalle sanoi kuulleensa, että siihen oli tulossa jonkun kaupunkilaisklopin tupa. Arne mietti, onko tuo nyt ihan luvallista. Aikaanaan kalliolle ilmestyi rakennus. Arnekin oli siihen jo tottunut ja kalasteli ruuhestaan rannan läheisyydessä.

Eräänä sunnuntai-iltana kaupunkilaiskloppi tuli rantaan ja huuteli Arnea käymään kahvilla. Arne epäröi, mutta suostui kuitenkin. Juttu ei ihan tahtonut lähteä liikkeelle, mutta aikansa toisiaan katseltuaan he löysivät kalastuksesta yhteisen mielenkiinnon. Arne paljasti, jotta oli aikaisemmin paljon kalastellut tästä kalliorannasta, jolloin kloppi ilmoitti Arnen olevan tervetullut kalastamaan sieltä tuvasta huolimatta ihan kuin aina ennenkin. Tästä alkoi Arnen ja klopin ystävyys. Arne kertoi paljon omasta maailmastaan ja kloppi oli hyvä kuuntelemaan. Arne ei kuitenkaan koskaan kalastellut kalliorannasta vaan ruuhestaan.

Arnen paras haukiviehe oli sininen krokotiili. Kloppi oli joskus kysynyt muita hyviä hauen houkuttimia. Arne ei muita vieheitä käyttänyt, koska sillä sinisellä sai kalaa, jos oli saadakseen.

Ei Arne mikään nurkkapatriootti ollut. Oli hän nähnyt maailmaakin. Hän oli käynyt muutaman kerran Turussakin, mutta ei koskaan siellä viihtynyt. Kaupungissa oli aivan liian paljon ihmisiä ja jatkuva meteli. Se teki mielen levottomaksi ja Arne halusi lähteä pois heti, kun ostokset oli hänen osaltaan tehty. Kokka-Kalle vaimoineen kuitenkin halusivat viettää kaupungissa enemmän aikaa, kun sinne oli kerran lähdetty.

Vanhemmiten Arnen työtahti hivenen hiipui. Kun hän mietti elämäänsä taaksepäin, niin ei siinä merkillisiä asioita ollut tapahtunut. Kaikki hyvät muistot liittyivät tavalla tai toisella työhön. Oliko työ tuonut Arnelle rikkautta? Olipa hyvinkin, sillä Arne oli tuntenut itsensä tärkeäksi ja tarpeelliseksi omassa yhteisössään.

Talven ollessa kovimmillaan Arne sairastui vuoteenomaksi. Maaliskuussa olo kävi huonoksi ja erään yön pikkutunneilla Arne veti viimeisen henkäyksensä Kokka-Kallen vaimon pitäessä hänen kädestään kiinni. Kokka-Kalle veljineen kaivoi Arnelle haudan kylän kirkkomaalle. Maa oli vielä reilut kymmenen tuumaa roudassa ja kaupunkilaiskloppikin pyydettiin mukaan rautakangen kanssa tekemään viimeistä palvelusta Arnelle.

Seuraavana kesänä Arnen ruuhi sai kunniapaikan kalliorannasta. Arnen jälkeen ei sitä kukaan soutanut.

Lögnskär

Juhannus oli vietetty. Vehnä odotteli poutaa ja ajoittaista vesisadetta. Silakat olivat kadonneet. Kiireisen kevään ja alkukesän jälkeen Kokka-Kallella oli aikaa kunnostushommiin, joita tilalta aina löytyi. Elettiin lauantai-iltapäivää ja Kallella oli vatsa täynnä. Suuremmitta kiireittä hän naputteli laituriin uusia lautoja vanhentuneiden tilalle. Päivä paistoi ja Kalle oli paitahihasillaan.

Laituria lähestyi moottorivene. Ilmiselvästi turisti, sillä kellään paikallisella ei tuollaista lasikuitukippoa ollut. Kalle katseli, kun vene lipui varovasti kohti laituria. Olihan siinä puolitoista metriä vettä laiturille asti, mutta mistähän outo sen olisi tiennyt. Vene asettui kyljittäin laituriin ja kippari sammutti moottorin.

"Päivää. Tekö olette tilan isäntä?"
"No päivää, kyllä niin voi sanoa. Milläs asioissa mies?", Kokka-Kalle vastasi.
"Ei mitään, ihan vain tulin muuten vain. Lämmintä piisaa, maistuisiko olut?"
"No, mikä ettei"

Mies haki veneestä pari tölkkiä olutta ja esitteli itsensä Hemmoksi. Miehet istahtivat laiturin tolppien nokkaan ja siemailivat kylmää juomaa. Hemmo mietti, että on melkoisesti hommaa laiturin ja rantarakennusten ylläpidossa ja Kalle myötäili, joskin niitähän tehtiin vain kun muilta töiltä ehdittiin. Hemmo haki toiset oluet.

Kalle ihmetteli Hemmon venettä. Siinä luki kyljessä Sea-Ray eikä Kalle keksinyt sille mitään järkevää käyttöä. Avotilasta takaa oli mahdoton laskea verkkoja ja jos keulan ajoi rantaan, niin olisi tarvinnut tikkaat päästäkseen maihin. Ilmeisesti Hemmo oli kuitenkin tyytyväinen ajokkiinsa. Kohteliaasti Kalle totesi, että varsin hieno paatti, vaikka sisimmässään ihmetteli avotilan penkkien verhoilua, johon kaloista tulisi sellaiset jäljet, ettei ikinä pois lähtisi.

Kolmannen oluen jälkeen Hemmo pyysi Kallen katsomaan venettä sisältä ja Kalle vuolaasti kehui sitä nätiksi, vaikka oikeassa käytössä siisteys häviäisi muutamassa päivässä. Kalle jäi Hemmon kanssa höpisemään veneen avotilaan. Hemmo ehdotteli, josko tehtäisiin pienet viskipaukut, kun hänellä sattui olemaan laatuviskiäkin sattumoisin mukana. Niinpä tehtiin pienet terävät. Sen verran hyvin se kutkutkeli makuhermoja, että Hemmo teki toiset.

Mitali

Itsenäisyyspäivänä palkittiin ansioituneita kansalaisia mitaleilla. Sinä vuonna Kokka-Kalle sai mitalin pitkäaikaisesta kunnallisesta luottamustehtävästä ja saariston asioiden hoitamisesta. Mitalien jakotilaisuus oli kaupungissa, jonne Kallekin joutui matkaamaan. Olihan kyseessä merkittävä tilaisuus. Heti aamusta pakattiin eväät sekä vaimon puhdistama pikkutakki ja silittämät kulmahousut veneeseen.

Mitalitilaisuutta edelsi lounas ja Kalle näki monia tuttuja pitkästä aikaa. Puheensorina täytti salin. Itse mitalitilaisuus oli hiljaista ja melkoisen jäykkää ja Kalle ajatteli livahtaa kotiin ennen iltapäiväkahvia. Mutta sitä ennen hän tapasi muutamia tuttuja kavereita vuosien takaa ja kuulumiset olivat pahasti kesken, joten Kalle päätti vielä imaista sumpit. Kahvin kyytipojaksi sai konjakkia ja likööriä.

Monia hauskoja juttuja oli sattunut itse kunkin kulmakunnalla ja Kallella oli oikein mukavaa. Keskinäisiä onnitteluja mitaleista jaettiin puolin ja toisin. Tilaisuuden isännät ilmoittivat, että vaikka virallinen ohjelma päättyykin kahviin, niin juhlaväelle on tarjolla pientä suolapalaa ja virkistävää juomaa kahvin jälkeen. Kalle soitti kotiin, jotta vielä menee tunti tai pari, ettei vaimo huolestuisi.

Muiden mukana Kalle siirtyi tikkupalojen pariin ja kävi juomanlaskijalta hakemassa siihen sopivan kyytipojan. Tarinaa riitti ja Kallelle esiteltiin monia uusia tuttavuuksia. Aika kului kuin siivillä ja Kalle söi useammankin kurkunpalan hammastikun nokassa. Tunnelma oli katossa ja iloisia ihmisiä talo täynnä. Kunnes ensimmäinen pahoitteli poislähtöään ja sitä seurasi monet muut, jotka eivät halunneet olla ensimmäisiä luovuttajia.

Kallen kotimatka alkoi jo illan hämärryttyä. Alkumatka oli valo-ohjattua väylää eikä edes laivaliikennettä ollut. Kokka-Kalle poikkesi laivaväylältä kohti kotiseutua ja navigointi tapahtui pääasiassa tutkan varassa. Kalle oli ajellut tätä väylää useita kertoja eikä siinä tälläkään kertaa ollut mitään vaikeuksia.

Matkaa kotiin oli vielä muutama maili, kun Kalle havahtui tutkakuvaan, joka oli hänen mielestään täysin poskellaan. Tuollaista maisemaa ei tässä kohtaa pitänyt olla. Kalle hiljensi vauhtia ja samassa rysähti. Moottori sammui ja kaikki merkkivalot pimenivät. Kalle etsi taskulamppua, mutta muisti samassa, että oli sitä lainannut rannassa ja kalapaattiin se jäi.

Kalle kirosi. Hän oli kivellä pimeällä merellä tyhjin käsin. Virrat oli kadoksissa, VHF mykkä eikä edes tulitikun pätkää taskussa. Kalle kopeloi käsin pilssiä. Siellä oli tilkka vettä, mutta niin siellä oli aina. Vene ei ainakaan tuntunut vuotavan.

Tästä tulisi pitkä yö torkkua kylmässä veneessä.

Kalle otti mukavan asennon penkillä ja käpertyi pitämään itsensä mahdollisimman lämpimänä. Mukavuus oli kuitenkin tosi kaukana ja Kalle vaihtoi asentoa tuon tuosta ja manaili, että piti tämäkin vielä kokea. Mitalikaan ei enää lämmittänyt.

Kokka-Kalle on nyt käyny kahdesti kivillä parin kymmenen solmun vauhdista ilman isompia kolhuja ja kerran ajanut puoli saaristomerta väärään suuntaan. Ihan hyvä suoritus ikänsä saaristossa asuneelta :)

Epilogi

Tarinoiden pukijana luettavaan muotoon pitää heti alkuun todeta, ettei kirjoittaja ole saaristolainen, vaikka on saaristoon ja sen asukkaisiin saanut tutustua hetken aikaa.

Koskaan ei voi tietää, mihin tällä palstalla aloitettu ketju johtaa. Usein se yllättää. Harvoin kuitenkaan edetään antiikin Roomasta sisällissotiin. Nähtävästi lyhyet tarinatkin voivat saada aikaan poliittisen myrskyn grogilasissa. Muistetaan silti, että tarinat itsessään ovat mielenkiintoisempia kuin niiden kertoja tai kertojan maailmankuva.

Anekdootteja syntyi omalta osaltani kaikkiaan kuusitoista, joista ehkä parissa tapauksessa voi tosipohja olla jo hämärtynyt. Juttuja on väritetty ja jopa sutattu ihan tarkoituksella alkuperän häivyttämiseksi.

Kohdaltani anekdoottien kirjoittelu päättyy tältä erää tähän. Ihan vain sen takia, etten olisi syyllinen uuteen sotaan ja kokisi Lorcan kohtaloa. Toisekseen takki on nyt tyhjä. Kuten yllä on todettu, niin ketjussa on tilaa uusille anekdooteille. Jokainen kirjoittakoon omalla tyylillään.

Ylempänä ketjussa taisi olla toiveena tarinaa vesiskoottereista ja rikkaan miehen putoamisesta laiturilta. Vesiskootteri on uiveloa harvinaisempi otus omassa lähipiirissä eikä laituriltakaan ole pudonnut rikas eikä köyhä. Toivetta toteuttaakseni laitan alle mielikuvitustarinan eli aikuisten sadun. Kertomus pohjautuu suomi24-nettiveneilyn joidenkin keskustelujen aiheisiin. Työväenlauluja en osaa, mutta punalippu ja torvisoittoa on mukana sadussa, joka kertoo yhdestä mertemme sankareista.

Kiitos kaikille niille lukijoille, jotka olette selviytyneet tänne asti. Toivottavasti olette viihtyneet anekdoottien parissa! Nyt avaan kossupullon, kusen porvarien muroihin sekä muistelen niitä aikoja, jolloin laivat oli puuta ja miehet rautaa. Hii-o-hoi!