Risikko painottaa, että maahan ei tule laittomasti maassa olevien uutta joukkoa eikä nykyinen joukko kasva, vaan että vapaaehtoinen palauttaminen saadaan hoidettua tyylikkäästi. Se on sinänsä hyvä tavoite.
Arkkipiispa Kari Mäkinen on kertonut kirkon varautuvan paperittomien henkilöiden majoittamiseen ja auttamiseen. Myös joistakin pääkaupunkiseudun seurakunnista on kuulunut samanlaista viestiä. Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg sanoi Sunnuntaisuomalaisen haastattelussa, ettei kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneelle pitäisi tarjota hätämajoitusta.
Tilanne on hankala. Ketään ei pidä lähettää kuolemaan. Turvapaikkaselvityksen tekijöillä on iso vastuu. He varmasti tekevät parhaansa, vaikka lähtömaissa tehtävä selvitystyö on vaikeaa ja vaativaa ja kulttuurinen selvittely esimerkiksi kunniamurhia ajatellen on vieläkin vaikeampaa. Monessa mielessä kirkosta kuultu reaktio on ymmärrettävä. Esiin on noussut myös yksittäistapaus, jossa on vaarana, että kristitty ja kristillisen kirkon työntekijä perheineen on joutumassa uskonsa tähden kuoleman vaaraan, jos joutuu palautetuksi kotimaahansa. Tällainen hätähuuto on kuultava ja otettavakin tosissaan. Kirkon on nostettava asia valtiovallan tietoon ja vedottava kaikin käytettävissä olevin keinoin, jopa hätämajoitusta tarjoamalla.
Kirkolla ei ole resursseja, eikä kuulu sen toimenkuvaankaan selvittää, onko joku niin sanottu elintasopakolainen. ”Esivalta ei turhaan miekkaa kanna”, olemme Raamatusta lukeneet. Onko vaarana, että joissakin tapauksissa kirkko astuu maallisen regimentin puolelle?
Asioita ei voi aina yksinkertaistaa ja rinnastaa. On kuitenkin vähintään pohdinnan arvoinen se seikka, että kirkko on ollut joissakin asioissa hyvin taipuvainen noudattamaan valtiollista lainsäädäntöä, vaikka kirkolle on perustuslaissa taattu oikeus omissa ratkaisuissaan erivapauteen ja oman oppinsa mukaisiin ratkaisuihin.
Onko kirkko niissä yhtä pontevasti asettunut puolustamaan ihmisen parasta? Siitähän todellisuudessa on kysymys silloin, kun Jumala on ilmoituksen sanassa meitä selkeästi opettanut.
http://sley.fi/sanansaattaja/paakirjoitus/piispat-ja-ministeri
Arkkipiispa Kari Mäkinen on kertonut kirkon varautuvan paperittomien henkilöiden majoittamiseen ja auttamiseen. Myös joistakin pääkaupunkiseudun seurakunnista on kuulunut samanlaista viestiä. Sisäministeriön kansliapäällikkö Päivi Nerg sanoi Sunnuntaisuomalaisen haastattelussa, ettei kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneelle pitäisi tarjota hätämajoitusta.
Tilanne on hankala. Ketään ei pidä lähettää kuolemaan. Turvapaikkaselvityksen tekijöillä on iso vastuu. He varmasti tekevät parhaansa, vaikka lähtömaissa tehtävä selvitystyö on vaikeaa ja vaativaa ja kulttuurinen selvittely esimerkiksi kunniamurhia ajatellen on vieläkin vaikeampaa. Monessa mielessä kirkosta kuultu reaktio on ymmärrettävä. Esiin on noussut myös yksittäistapaus, jossa on vaarana, että kristitty ja kristillisen kirkon työntekijä perheineen on joutumassa uskonsa tähden kuoleman vaaraan, jos joutuu palautetuksi kotimaahansa. Tällainen hätähuuto on kuultava ja otettavakin tosissaan. Kirkon on nostettava asia valtiovallan tietoon ja vedottava kaikin käytettävissä olevin keinoin, jopa hätämajoitusta tarjoamalla.
Kirkolla ei ole resursseja, eikä kuulu sen toimenkuvaankaan selvittää, onko joku niin sanottu elintasopakolainen. ”Esivalta ei turhaan miekkaa kanna”, olemme Raamatusta lukeneet. Onko vaarana, että joissakin tapauksissa kirkko astuu maallisen regimentin puolelle?
Asioita ei voi aina yksinkertaistaa ja rinnastaa. On kuitenkin vähintään pohdinnan arvoinen se seikka, että kirkko on ollut joissakin asioissa hyvin taipuvainen noudattamaan valtiollista lainsäädäntöä, vaikka kirkolle on perustuslaissa taattu oikeus omissa ratkaisuissaan erivapauteen ja oman oppinsa mukaisiin ratkaisuihin.
Onko kirkko niissä yhtä pontevasti asettunut puolustamaan ihmisen parasta? Siitähän todellisuudessa on kysymys silloin, kun Jumala on ilmoituksen sanassa meitä selkeästi opettanut.
http://sley.fi/sanansaattaja/paakirjoitus/piispat-ja-ministeri
Vastaukset 2
Vanhimmat
ok.
ok-