on Suomessa käyty kahden vaihtoehdon välillä: virallisen linjan ja elvyttävän linjan kesken. Virallinen linja on jo hirttäytynyt vientivetoiseen kasvustrategiaan.
Mutta tähänastiset tulokset ovat kuitenkin osoittaneet, että "kurki kuolee ennen kuin suo sulaa" Markka oli devalvoitunut ja tehtiin varsin maltillisia tulopoliittisia sopimuksia, minkä johdosta taloutemme avoimen sektorin kilpailukyky oli erinomainen pitkään. Vientiyristysten voitot kuitenkin menivät suurelta osin velkojen hoitoon, eivätkä ne koskaan kyenneet käynnistäneet kotimaisia investointeja.
Tuonnin kanssa kilpailevien kotimaisten yristysten kilpailukyvyn nousu hukkui valuuttakurssitappioiden maksamiseen ja kotimaisen kysynnän romahtamiseen, jota hallituksen lyhytnäköiset säästötoimenpiteet vain pahensivat entisestään.
Vaikka korot alentuivat marraskuun 1992 tasosta, näytti siltä, ettei virallisen linjan mukaiseen vientivetoiseen koko kansantalouden nousuun päästä vielä tänäkään vuonna, 2004.
Taloutemme on jakautunut menestyvään vientisektoriin ja kituviin kotimarkkinoihin.
Kuinka kauan joudumme vielä kärsimään tästä suuresta ahdingosta? Kannattaa muistaa, että presidentti Koivisto ei aikoinaan sulkenut pois tällaista ahdinkovaihtoehdon mahdollisuutta talouspoliittisessa kannanotossaan 26.2.1993.
Vahinko vain, ettähänellä näytti tuolloin olevan suurin huoli valtion velkaantumisen mahdollisimman nopeasta pysäyttämisestä. Tämä huoli on säilynyt hallituksen ja Suomen Pankin, EKP:n haarakonttorin, kannanotoissa aina näihin päiviin saakka ja tulee varmasti jatkumaan, jos nykyiset vallanpitäjät saavat jatkaa lyhytnäköistä kurjistavaa talouspoliittista linjaansa.
Millaisia olisivat sitten olleet elvytyslinjan mukaiset toimenpiteet? Monet suomalaiset taloustieteilijät ovat esittäneet aina syksystä 1992 lähtien varsin realistisia toimintaohjelmia, joilla olisi kyetty estämään laman pitkittyminen. Niissä esitettiin varsin maltillista julkisen velan ottoa, mikä olisi käytetty todella tuottaviin investointikohteisiin.
Samalla hallituksen olisi pitänyt pidättäytyä julkisen sektorin turhan suurista säästöistä. Nämä säästöt ovat merkinneet BKT:ta alentavia negatiivisia kerrannaisvaikutuksia, kun taas maltillinen julkisiin investointikohteisiin (esim. teiden ja ratojen perusparannukseen ja rakennusten peruskorjaukseen) suunnattu velkaelvytys olisi tuottanut talouteen BKT:ta kohottavia positiivisia kerrannaisvaikutuksia.
Valaisevan esimerkin tästä antavat VTL Jaakko Kianderin elvytyslaskelmat (Allen - Heinonen - Panzar toim. Helsinki 1993). Niissä hän osoitti, että kahden vuoden aikana tehty 20 miljardin markan velkaelvytys saa positiivisten kerrannaisvaikutusten johdosta aikaan sen, että valtion velkaantumisaste jäi pidemmän päälle (jo kahden vuoden jälkeen) alhaisemmalle tasolle kuin mitä se olisi ollut ilman velkaelvytystä.
Toisin sanoen, mikäli Ahon-Viinasen hallitus todella pelkäsi valtion velkaantumista, sen olisi pitänyt uskaltaa lamaatilanteessa ottaa hieman lisävelkaa ja käyttää se tuottaviin investointeihin!
Mutta ei. Iiro Viinanen ei ilmeisesti ollut kuullutkaan julkisten menojen leikkaamisen negatiivisista ja niiden lisäämisen positiivisista kerrannaisvaikutuksista kansantalouteen. Oman ministeriönsä kansantalousostastolla toimineen Sixten Korkmanilta hän olisi varmaan saanut konsulttiapua kerrannaisvaikutusten alkeisopintoihin.
Voidaankin sanoa, ettei harjoitettu finanssipolitiikkaa, vaan valtiontalouden kassanhoitoa, valtion tulojen ja menojen lyhyen tähtäyksen epätoivoista tasapainotusta. Tähän on riittänyt valtiovarainministeriön budjettiosaston palvelukset ja "punakynät", eikä valtiovarainministerin ole tarvinnut turvautua ministeriönsä kansantalousosaston palveluihin.
Moni on varmaan kysellyt, miksi Suomen talouspolitiikan virallinen linja onkaan ollut niin vaihtoehdotonta, itseriittoista ja kovakorvaista ulkopuolelta tulevia rakentaviakin esityksiä kohtaan. Itse en jaksa uskoa siihen, että päättäjiltämme olisi vain "talouspolitiikan pallo" hukassa.
Ahon-Viinasen hallitus pyrki laman pitkittymisen kustannuksella julkilausumattomiin pitemmän aikavälin tavoitteiseen kuten työmarkkinajoustoihin ja ay-liikkeen ja hyvinvointipalvelujen alasajoon saattaakseen Suomen talouden ja sen rakenteet EMU-kelpoisiksi.
Mutta tähänastiset tulokset ovat kuitenkin osoittaneet, että "kurki kuolee ennen kuin suo sulaa" Markka oli devalvoitunut ja tehtiin varsin maltillisia tulopoliittisia sopimuksia, minkä johdosta taloutemme avoimen sektorin kilpailukyky oli erinomainen pitkään. Vientiyristysten voitot kuitenkin menivät suurelta osin velkojen hoitoon, eivätkä ne koskaan kyenneet käynnistäneet kotimaisia investointeja.
Tuonnin kanssa kilpailevien kotimaisten yristysten kilpailukyvyn nousu hukkui valuuttakurssitappioiden maksamiseen ja kotimaisen kysynnän romahtamiseen, jota hallituksen lyhytnäköiset säästötoimenpiteet vain pahensivat entisestään.
Vaikka korot alentuivat marraskuun 1992 tasosta, näytti siltä, ettei virallisen linjan mukaiseen vientivetoiseen koko kansantalouden nousuun päästä vielä tänäkään vuonna, 2004.
Taloutemme on jakautunut menestyvään vientisektoriin ja kituviin kotimarkkinoihin.
Kuinka kauan joudumme vielä kärsimään tästä suuresta ahdingosta? Kannattaa muistaa, että presidentti Koivisto ei aikoinaan sulkenut pois tällaista ahdinkovaihtoehdon mahdollisuutta talouspoliittisessa kannanotossaan 26.2.1993.
Vahinko vain, ettähänellä näytti tuolloin olevan suurin huoli valtion velkaantumisen mahdollisimman nopeasta pysäyttämisestä. Tämä huoli on säilynyt hallituksen ja Suomen Pankin, EKP:n haarakonttorin, kannanotoissa aina näihin päiviin saakka ja tulee varmasti jatkumaan, jos nykyiset vallanpitäjät saavat jatkaa lyhytnäköistä kurjistavaa talouspoliittista linjaansa.
Millaisia olisivat sitten olleet elvytyslinjan mukaiset toimenpiteet? Monet suomalaiset taloustieteilijät ovat esittäneet aina syksystä 1992 lähtien varsin realistisia toimintaohjelmia, joilla olisi kyetty estämään laman pitkittyminen. Niissä esitettiin varsin maltillista julkisen velan ottoa, mikä olisi käytetty todella tuottaviin investointikohteisiin.
Samalla hallituksen olisi pitänyt pidättäytyä julkisen sektorin turhan suurista säästöistä. Nämä säästöt ovat merkinneet BKT:ta alentavia negatiivisia kerrannaisvaikutuksia, kun taas maltillinen julkisiin investointikohteisiin (esim. teiden ja ratojen perusparannukseen ja rakennusten peruskorjaukseen) suunnattu velkaelvytys olisi tuottanut talouteen BKT:ta kohottavia positiivisia kerrannaisvaikutuksia.
Valaisevan esimerkin tästä antavat VTL Jaakko Kianderin elvytyslaskelmat (Allen - Heinonen - Panzar toim. Helsinki 1993). Niissä hän osoitti, että kahden vuoden aikana tehty 20 miljardin markan velkaelvytys saa positiivisten kerrannaisvaikutusten johdosta aikaan sen, että valtion velkaantumisaste jäi pidemmän päälle (jo kahden vuoden jälkeen) alhaisemmalle tasolle kuin mitä se olisi ollut ilman velkaelvytystä.
Toisin sanoen, mikäli Ahon-Viinasen hallitus todella pelkäsi valtion velkaantumista, sen olisi pitänyt uskaltaa lamaatilanteessa ottaa hieman lisävelkaa ja käyttää se tuottaviin investointeihin!
Mutta ei. Iiro Viinanen ei ilmeisesti ollut kuullutkaan julkisten menojen leikkaamisen negatiivisista ja niiden lisäämisen positiivisista kerrannaisvaikutuksista kansantalouteen. Oman ministeriönsä kansantalousostastolla toimineen Sixten Korkmanilta hän olisi varmaan saanut konsulttiapua kerrannaisvaikutusten alkeisopintoihin.
Voidaankin sanoa, ettei harjoitettu finanssipolitiikkaa, vaan valtiontalouden kassanhoitoa, valtion tulojen ja menojen lyhyen tähtäyksen epätoivoista tasapainotusta. Tähän on riittänyt valtiovarainministeriön budjettiosaston palvelukset ja "punakynät", eikä valtiovarainministerin ole tarvinnut turvautua ministeriönsä kansantalousosaston palveluihin.
Moni on varmaan kysellyt, miksi Suomen talouspolitiikan virallinen linja onkaan ollut niin vaihtoehdotonta, itseriittoista ja kovakorvaista ulkopuolelta tulevia rakentaviakin esityksiä kohtaan. Itse en jaksa uskoa siihen, että päättäjiltämme olisi vain "talouspolitiikan pallo" hukassa.
Ahon-Viinasen hallitus pyrki laman pitkittymisen kustannuksella julkilausumattomiin pitemmän aikavälin tavoitteiseen kuten työmarkkinajoustoihin ja ay-liikkeen ja hyvinvointipalvelujen alasajoon saattaakseen Suomen talouden ja sen rakenteet EMU-kelpoisiksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
lainaus http://www.hoppania.net
Many thanks indeed to YLE/MOT and Kati Juuruus for having the rare courage and daring to produce a television programme that criticises Nokia. Finland, (or as the New York Herald Tribune called it "Nokialand" about 3 years ago) has long been on its knees in front of Nokia.
No jaa. Nythän se nähdään,miten elvytys vaikuttaa. Elvytys kun tehdään velalla. Näin myös viime vuodet. Saatiin talous sekaisin,kun rahoittajilta eli veronmaksajilta loppui rahat. Onko muka elvytys nyt vielä pelastava teko? Ei minun mielestä. Se vain lisää ongelmia. Rahat menevät taas muutamille ja maksajat velkaantuvat lisää. Nytkin taas suurin hyötyjä on Nokia,siitä tietystä syystä.
Siis velalla elvytys johtaa vain entistä suurempaan lamaan ja jotkut pääsevät saalistamaan nekin rahat. Köyhyys vaan pitää kestää. Sen siirtäminen toisille ei kokonaisuutta paranna.
Elvytysteoria on vanha satu,jota ei koskaan ole päästy toteuttamaan. Siinä hyvinä aikoina pistetään jemmaan ja niitä säästöjä käytetään lama-aikoina. Harva yhteisö näin on toiminut. Kunnistakin vain muutama. Valtio ei ikinä.