Mahdottoman hieno asia
Voiko maailmassa olla sen suurempaa ja parempaa sanomaa ihmiselle kuin että kaikkivaltias, kaikkialla läsnäoleva, iankaikkinen Jumalan rakastaa minua, ihmistä, olenpa kuka hyvänsä.
Voiko maailmassa olla sen suurempaa ja parempaa sanomaa ihmiselle kuin että kaikkivaltias, kaikkialla läsnäoleva, iankaikkinen Jumalan rakastaa minua, ihmistä, olenpa kuka hyvänsä.
Vastaukset 90
Vanhimmat
Kannattaa edes hetkeksi pysähtyä miettimään, mitä oikein sanoimme, kun sanomme, että Jumala rakastaa. Sanommeko silloin jotain sellaista mikä on varmasti ja ehdottomasti totta? Voiko se olla totta? Jumala, jonka kädessä on koko maailmankaikkeus, joka on sen luonut, joka ylläpitää sen ja joka kerran vaatii sen tilinteolle, rakastaa minua, joka olen kuin tomua, kuin savu, joka hetken näkyy. Vain kaksi sanaa - Jumalan rakastaa - ja siinä on koko maailma.
Sanoma: Jumala rakastaa, sisältää äärettömän paljon ihmiselle. Näiden kahden sanan merkitys ja vaikutus on valtava, jos ne vain ovat kirjaimellisesti totta ja vaikuttavat meidänkin jokaisen elämässä. Siis kaikki mikä meitä kohtaa tulee rakastavan Jumalan kädestä. Voiko mikään olla sen suurenmoisempaa kuin että kaikkivaltias, ikuinen Jumala rakastaa minua. Jos todellisuus on näiden sanojen mukainen, niin silloin se on sanoin kuvaamattoman hieno.
Olla Jumalan rakkauden kohteena! Se on niin huikea uutinen, etten millään tahdo uskaltaa uskoa sitä todeksi.
Ehkä kuitenkin olemme huomanneet, että otsikkomme sisältää kysymyksen. Väite Jumala rakastaa ei ole ilman muuta yleisesti hyväksytty ja itsestään selvä - ei ainakaan henkilökohtaisesti omaksuttuna. Onko rakkauden Jumala pehmojumala?
Mitä me tarkoitamme kun väitämme, että Jumala rakastaa? Mitä se sisältää mielikuvamaailmassamme? Tarkoitamme noilla sanoilla sitä, että Jumala on jotain pehmeää, hyvää, mukavaa, lämmintä ja turvallista - täynnä ihanaa ja suloista syleilyä meitä kohtaan. Silloin torjumme ehdottomasti puheet Jumalan vihasta ja kadotuksesta, koska sellainen vain pelottaa ja lamauttaa. Jos yleensä uskomme, että Jumala on olemassa, haluamme uskoa Jumalaan, joka on aina käytettävissämme, kun häntä tarvitsemme ja joka tekee niinkuin odotamme hänen tekevän. Kai meidän monen Jumala on jonkinlainen kaikkialla läsnäoleva hyväntahtoinen maailman henki. Puhe persoonallisesta Jumalasta tuntuu niin kovalta ja vaativalta.
"Meidän mielestämme mukavin olisi sellainen Jumala, joka sanoisi kaikkeen, mikä meitä sattuu huvittamaan: 'Mikäpä siinä, jos kerran se sinua ilahduttaa'. Me emme kaipaa niinkään itsellemme Taivaan Isää kuin taivaallista isoisää - vanhaa herraa, joka haluaa nähdä nuoret iloisina. Tällaisen Jumalan maailmansuunnitelmaksi riittäisi yksinkertaisesti se, että jokaisen päivän päättyessä voitaisiin sanoa: Meillä kaikilla oli niin mukavaa" (C.S. Lewis).
Tällainen Jumala rakastaa minua sillä tavoin, että hän antaa minun olla rauhassa. Hän rakastaa siten, että hän on käytettävissäni taivaallisena ja kaikkivaltiaana Palvelijanani heti kun häntä tarvitsen elämän monimutkaisissa kiemuroissa. Jumala rakastaa minua silloin, kun saan häneltä erikoislähetyksenä sitä, mitä sillä hetkellä kipeimmin tarvitsen. Milloin tarvitsen yksinäisyyteeni seuraa - hänen on se järjestettävä. Milloin tarvitsen rahapulassani rahaa, hän lähettää - antaa vaikka sataa Hakaniemen torin keskustassa taivaassa satamarkkasia - kuten eräät nuoret innoissaan kertoivat veli Sopasen saaneen uskossaan kokea. Milloin olen työtön, hän antaa ihmeenä työpaikan. Milloin olen asunnoton ja hän lähettää asunnon. Milloin olen sairas ja hän lähettää terveyden. Milloin läheiseni ja ystäväni ovat sairaita ja vaikeuksissa, niin Jumala pyynnöstäni lähettää heille kaiken, mitä he kipeimmin tarvitsevat.
Onko Jumalan rakkaus tällainen hyvien ja mukavien asioiden taivaallinen lähettämistoimisto? Vastaus: On ja ei. Ei siis ole suinkaan ilman muuta väärin ajatella Jumalan rakkaudesta tuolla tavoin. Kaikki huolemme ja vaikeutemme saamme heittää hänen kannettavakseen - niinhän Raamattu kehottaa. Ja se on niin kauan hyvä, kun jaksan uskoa, että se toimii. Helppoina elämän päivänä, hyvinä aikoina tällainen mukavasti rakastava Jumalaa riittää hyvinkin. Ei ole väärin toistaa itselleen: Jumala rakastaa minua, Jumala rakastaa minua, Jumala on aina hyvä minua kohtaan, Jumala on aina hyvä minua kohtaan.
Mutta entä sitten kun tulevat ahdistukset. Meille kenelle tahansa voi sattua aivan mitä tahansa. Elämämme kuvioit voivat mennä perusteellisesti rikki ja kaikki on pelkkää kärsimystä. Mitä nyt sanon siitä, että Jumalan rakastaa minua! En enää näe enkä koe enkä tunne sellaista lämmintä ja hyvää rakkautta. "Minä sanoin menestyksen päivinä: "Ikinä minä en horju." Hyvyydessäsi sinä, Herra, olit auttanut minut vuorille turvaan. Kun sitten käänsit pois kasvosi, minä hätäännyin" ( Ps. 30:7). Tähän voisi lisätä: Hän ei näytä enää kuulevan rukouksiani, hän ei auta hädässäni. Mitä silloin teen. Kiroanko Jumalan, vajoanko sisimmässäni olevaan vihani ja katkeruuteni valtamereen. Se on syvä ja on aina ollut sisimmässäni. Psalmin rukoilija jatkaa: "Sinua, Herra, minä huusin, Jumalani, sinulta rukoilin armoa: 'Mitä hyötyä on siitä, jos minä kuolen, jos vaivun hautaan? Ylistääkö maan multa sinua, julistaako se sinun uskollisuuttasi? Herra, kuule minua ja ole minulle armollinen! Herra, ole sinä minun auttajani!'" (30:8-11). Hän valitsi oikean tien.
Jumala ja Jumalan rakkaus on monin tavoin salattua ja käsittämätöntä. Ei ole helppo puhua Jumalan rakkaudesta. Siinä on jotain käsittämätöntä. En pysty ottamaan sitä käsiini. En ymmärrä, ei tiedä, en osaa! "Kuinka ääretön onkaan Jumalan rikkaus, kuinka syvä hänen viisautensa ja tietonsa! Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja jäljittämättömät hänen tiensä! Kuka voi tuntea Herran ajatukset, kuka pystyy neuvomaan häntä? Kuka on antanut hänelle jotakin, mikä hänen olisi maksettava takaisin? Hänestä, hänen kauttaan ja häneen on kaikki. Hänen on kunnia ikuisesti. Aamen" (Room 11:36-39). "Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen on kunnia ja ikuinen valta. Aamen" (1 Tim 6:15-16).
Jumala totisesti ei ole samanlainen persoona kuin mitä itse olemme tai mitä jotkut muut ihmiset ovat. Hänen viisautensa ja hänen menettelytapansa poikkeavat niin paljon meidän omistamme, ettemme mitenkään voi arvata niiden olemusta omien ajatustemme voimin. Vielä vähemmän voimme päätellä mitään hänestä kuvittelemalla hänen olevan jonkinlainen ihanneihminen. Emme voi tuntea häntä ellei hän itse kerro meille itsestään.
En etsi vastausta omasta elämänkokemuksestani - en ainakaan kokonaan - vaan Raamatusta, Jumalan sanasta. Mitä siellä sanotaan Jumalan rakkauden toiminasta ja luonteesta. Vain Raamatussa olevan ilmoituksen kautta voimme saada oikean käsityksen Jumalasta. Ensimmäinen käsky pakottaa meidät etsimään Jumalaa koskevat ajatuksemme hänen omasta pyhästä sanastaan ja hylkäämään kaikki muut lähteet.
Mutta kyllä Raamatussakin aidolla tavalla kohtaamme elämän arvoituksellisuuden ja Jumalan käsittämättömyyden. Eräs tällainen rehellinen vastaväite löytyy VT:n viimeisestä kirjasta. Jumalan kansan takana on suunnattoman raskaat ja käsittämättömät vaiheet. Ketä Jumala todella rakastaa, jos hän kerta rakastaa: "Minä rakastan teitä, sanoo Herra. Mutta te kysytte: Missä sinun rakkautesi näkyy? (Mal 1:2). Vanhan käännöksen mukaan ihmisten vastaus Herran sanaan on: "Missä sinä olet osoittanut rakkautesi meihin?" Luulen, että moni meistä yhtyy näihin vastaväitteisiin Jumalan rakkaudesta puhuttaessa.
ok---
ok--
ok---
ok---
ok--
ok---
ok--
ok---
vbvbvbbv
0oö
umalan rakkaus auttaa kestämään
Mitä sillä tarkoitan, kun sanon, että Jumala rakastaa minua? Missä se näkyy tänään? Miten hän osoittaa rakkautensa? Onko sillä mitään tekemistä minun arkisen todellisuuteni kanssa? Mitä minä siitä saan? Miten minä sen von kokea? Millä tavoin se vaikuttaa elämääni? Miten se ilmenee minun elämänvaiheissani? Mitä on se, että Jumala rakastaa minua tässä tilanteessa, jota nyt elän?
Omalla kohdallani se merkitsee kipua, sairautta ja leikkauksen odotusta, josta ei tiedä mitä se tuo tullessaan. En osaa vaatia, että Jumalan rakkaus tulisi nyt todelliseksi minulle siinä, että hän parantaisi ja ottaisi kaikki hankaluudet elämästäni pois. Minun mielestäni Jumalan rakkaus minua kohtaan tulee todelliseksi siinä, että jaksan kestää, säilytän rohkeuden oman elämäni kaikissa tilanteissa ja vaiheissa. Se elämä, joka annetaan minun elettäväkseni, on minun suostuttava elämään.
umala rakastaa minua sillä tavoin, että kestän kaiken sen keskellä mikä kohtaa minua. Kestän elämän kaoottisuuden, kestän elämäni turvarakenteiden sortumisen. Älkää iloitko minun viholliseni minusta: jos minä olen langennut, niin minä nousen, jos istun pimeydessä on Herra minun valkeuteni (Miik 7:8)
Useimpien meidän kestokykymme on hauras. Ei tarvita paljokaan kun jo menetämme rohkeuden jatkaa elämän matkaa. Jumala rakastaa minua sillä tavoin, ettei hän anna minun vajota sisimmässäni olevaan masennuksen ja toivottomuuden valtamereen, vaikka sekin toki on koska tahansa mahdollista. Leukani saan pidettyä juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella. Hän antaa omassa persoonassaan minulle mielekkyyden ja tarkoituksen kaiken mielettömyyden keskellä.
Jumalan rakkaus ei muuta minua, eikä muuta olosuhteitani, vaan auttaa minua elämään juuri tätä omaa elämääni tällaisena ja kestämään niissä olosuhteissa, jotka minulle on annettu. Toivon mukaan kykene täyttämään tänäänkin velvollisuuteni ja kantamaan sen vastuun elämästäni, joka kuuluu minulle. Toivon mukaan en kuitenkaan kierrä kehää vain itseni, omien sairauksieni, oman pahanolontunteeni ympärillä. Toivon mukaan edes silloin tällöin pystyn ajatelmaan muutakin kuin vain omaa etuani. Ehkä sittenkin koetan palvella edes jollakin tavoin edes jotakuta lähimmäistäni.
Se, ettei Jumala muuta minua tai olosuhteitani on vapauttavaa. Nyt uskallan elää omana itsenäni, koska en voi elää minään muunakaan ihmisenä. Uskallan elää oman elämäni rajoitusten alaisena. Minun ei tarvitse ponnistelemasta päästyä ponnistella muuttaakseni kaiken omassa elämässäni. Voin myös hellittää, olla rentona elämän keskellä. Masennuksen valtaan en tahdo suostua.
umalan rakkaus on sitä, että hän on tehnyt otsani timanttia kovemmaksi. "Mutta minä teen sinusta yhtä kovan kuin he, yhtä taipumattoman kuin hekin ovat. Minä teen sinusta timantinkovan, piikiveä kovemman. Älä pelkää heitä, älä säiky. He ovat uppiniskaista kansaa" (Hes 3:8-9). "Jumalan avulla olen kuitenkin selvinnyt tähän päivään asti ja voin nytkin täyttää todistajan tehtävän" (Apt 26:22). "Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, että vielä elämme" (Val 3:22). Hän rohkaisee meitä kaikissa ahdingoissamme ja niin rohkaistumme kestämään kärsimyksiä (vrt. 1 Kor 1:6). "Me luotamme lujasti siihen, että te kestätte. Tiedämmehän, että niin kuin te saatte osanne kärsimyksistä, saatte myös lohdutuksesta osanne. Teidän on hyvä tietää, veljet, millaisessa ahdingossa me olimme Aasian maakunnassa. Jouduimme niin suunnattomiin ja ylivoimaisiin vaikeuksiin, ettemme enää uskoneet selviävämme hengissä. Me saimme tuntea olevamme kuolemaan tuomittuja, jotta emme luottaisi itseemme, vaan Jumalaan, joka herättää kuolleet. Tällaisesta kuolemanvaarasta hän pelasti meidät, ja niin hän pelastaa vastedeskin. Me luotamme siihen, että hän on pelastava meidät" (2 Kor 1:6-9).
Eräs uupunut ystäväni sanoikin viisaasti: Koen olevani täysin, loputtomasti uupunut, ylenmäärin loppu, niin loppu, etten pysty näkemään mitään myönteistä juuri nyt elämässäni. Kuitenkin on koko ajan paljon myönteistäkin, mutta miksi kielteinen hukuttaa myönteisen. Myönteinen ei ole mitään, se ei tunnu miltään, kielteinen tuntuu olevan kaikki ja kaikessa on vain kielteistä. Vaikka olenkin väsynyt ja minulla paha olla, niin minua kannattavat iankaikkiset käsivarret. Hän on sittenkin nostanut ja kantanut tähän asti ja jälleen opettelen luottamaan siihen, että hän myös pelastaa ja vie perille (Jes 46:4).
Liisa Kingma kertoo islamista Kristuksen puoleen kääntyneen Zian vankeudesta ja kidutuksista kirjassaKoraanikoulusta Kristuksen askeliin. Hän lainaa Zian sanoja: "Jeesus oli Isän hylkäämä, minä en koskaan. Jumala oli kaukana, kuin itsensä kätkien, ei tullut näkyvää apua, mutta armo riitti silloinkin. Minun piti pitää itseni kaikille kuolleena ja kaiken minulle kuolleena. En tiennyt tästä päivästä, en huomisesta. Oli vain tämä hetki ja Jumala. Kaikki minulta voidaan viedä, mutta ei Jumalaa, Jeesuksen Kristuksen Isää, minun Isääni. Hänen omansa olen luvannut olla elämässä ja kuolemassa ja hän pitää omastaan kiinni" (36-37). Eräässä Zian sepittämässä laulussa sanotaan: "Jeesus meille hankkinut on ilon, onnen, autuuden, lahjaksi hän siksi antaa pelastuksen kaikille. Jeesus olkoon elämäni tosi perustus." Toinen laulu kertoo: "Sydämessämme nyt on ilo aivan verraton. Jeesus Kristus meidät on synneistämme puhdistanut lumivalkeaksi" (47).
ok--
Mikä sumentaakaan silmäni niin, etten näe Jumalan huolenpitoa? Onko niin, että tunteeni sotkevat arvostelukykyni. Kun en koe voimaa vaan heikkoutta, niin uskonkin, ettei Herrassa ole enää väkevyyttä meille. Siksi meidän on suostuttava elämään sairauden ja kuoleman varjon maassa. Emme voi valita oma elämänosaamme, vaikka toki voimme paljon vaikuttaa siihen asenteeseen, jolla suhtaudumme omaan elämäämme ja sen kohtaloihin. Tärkeintä on kaikissa kivuissa, tuskissa, sairauksissa ja elämän kohtaloissa mennä Jeesuksen luo, turvautua häneen ja ottaa vastaan häneltä armon voimia niin, että kuitenkin jaksamme elää päivän kerrallaan. Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan.
Jumala osoittaa rakkautensa lähettämällä Poikansa kärsimään syntiemme tähden Raamattu vakuuttaa Jumalan osoittavan rakkautensa meihin tavalla, joka näyttää olevan useimmille meistä tavattoman vaikea hyväksyä ja ottaa vastaan "Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän. Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän. Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen" (Joh 3:15-17). Jumala on rakkaus (1 Joh 4:8). "Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus - ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! . Jumala on meitä näin rakastanut" (4:11).
"Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt" (4:12). "Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme" (4:14). "Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen" (4:16). "Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa" (4:17-18). "Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä" (4:19).
Evankeliumi on sanoma ja iäti varma ja kestävä Jumalan vakuutus ihmiselle siitä, että hän rakastaa tätä pahaa ja jumalatonta maailmaa. Jokainen meistä osaa ulkoa Joh 3:16: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut..." On äärimmäisen tärkeä huomata ja suostua siihen rajoitukseen, minkä Raamattu antaa Jumalan rakkaudelle. Rakkaus kohtaa tämän maailman siinä kärsivällisyydessä, jota Jumala osoittaa, kun hän antaa saarnata ristin hulluutta kaikilla kielillä ja kaikille sukupolville ennenkuin tulee tulentuomio. "Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä". Evankeliumi on siis sanomaa Jumalan sovitusrakkaudesta, joka tulee julki maailmanhistoriassa siinä, "että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1 Joh 4:10).
umalan rakkaus ei ole sitä, että hän muuttaa ajallisen elämämme onnelliseksi, että hän poistaa sodat, sairaudet, nälän jne. Paha ja kärsimys ovat olleet ihmiskunnan osa myös Kristuksen lähettämisen ja kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeenkin. Se on myös minun osani tässä maailmassa. Myös minun on suostuttava minulle laadittuun kärsimyssuunnitelmaan. Jumalan rakkaus ei muuta olosuhteita eikä minua itseänikään sen paremmaksi jos nyt ei pahemmaksikaan.
umalan rakkaus antaa minulle erään hyvän uutisen, jonka vastaanottaminen voi ollakin huikean merkittävää. Tämä uutinen julistaa, että Jeesus "uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden pelastaakseen meidät nykyisestä pahasta maailmasta" (Gal 1:4). Jumala lähetti Poikansa lunastamaan meidät synnin orjana elävät ihmiset Jumalan vapaan lapsen asemaan, jossa voimme turvallisin mielin rukoilla: Abba, Isä. Eräs paljonkin elämää kokenut ihminen kirjoitti: "Sen elämäni, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskossa Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani" (Gal 2:20b) Se lohdutus, mikä tässä on kätkeytyy juuri uskallukseen olla aidosti ja avoimesti vain syntinen Jumalan edessä.
Minun ongelmanani ei ole elämänkohtaloni, ei sairauteni, ei luonteeni, eivät toiset ihmiset, ei yhteiskunta. Minun koko olemassaoloni jäytävä ja tuhoava ongelmana on minun oma paha sydämeni ja sen tuoma syyllisyys. Se vie minut tuhoon. Kiroamisen, vihan ja katkeruuden syntimereni keskeltä alan huutaa avuksi Herran nimeä. Jumalan rakkaus Kristuksessa tulee näkyviin siinä, miten hän kohtelee minua minun pimeimpien puolieni tähden. Hän antaa anteeksi, antaa anteeksi ilman ehtoja, antaa täysin anteeksi ja peittää minun kurjuuteni. Hän ottaa lapsekseen ja hoitaa lapsenaan, vaikka olen ilkeyteni tähden hänelle tuskastuttava lapsi. En vastaa hänen odotustaan enkä hänen toiveitaan minusta.
Risti julistaa minulle: Minulle ei koskaan maailmassa voi käydä syvimmältään hullusti, vaikka kaikki menisikin elämässäni aivan hullusti, sillä Kaikkivaltias rakastaa minua. Se merkitsee, että hän näkee minun ahdistukseni ja hänellä on voima ja valta auttaa ja ottaa ahdistus pois. Mutta vaikka hän jättääkin minut tuskaan, niin hän rakastaa senkin keskellä minua.
Toki elämä on täynnä arvoituksia. En ymmärrä kaikkea. En osaa ottaa kantaa, en tiedä mitä minun pitäisi ajatella. Sen vain tiedän, että on olemassa iankaikkinen ja kaikkivaltias Jumala ja hän rakastaa minua persoonallisella ja aidolla tavalla. Hän rakastaa, vaikka en koe enkä näe hänen rakkauttaan millään ihmeellisellä tavalla omassa elämässäni. Hän rakastaa Kristuksessa, vaikka kaikki näyttäisi menevän elämässäni harhaan ja minusta ei tullutkaan yhtään mitään. Hän rakastaa minua yksin Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesuksen ulkopuolella ei ole mitään Jumalan rakkautta. On vain hänen tuomionsa synneistäni ja rangaistuksena iankaikkinen kadotus.
Hänen rakkautensa kohdistuu minuun ilman mitään ansioita minun puoleltani ja ilman mitään ehtoja hänen puoleltaan. Mutta tällaisen rakkauden kohtaan vain Golgatan ristin juurella, vain katsomalla ja huutamalla avukseni ristiinnaulittua Jeesusta Kristusta. On suuri lahja ja etuoikeus sanoa sydämen pohjasta tänään, että Jumala rakastaa minua - rakastaa vaikka tuntuu miltä tuntuu ja käy elämässäni miten käy.
Varmuus siitä, että Jumalan aina ja joka tapauksessa rakastaa juuri minua tuo syvän ja kestävän turvallisuuden. Mikään ei voi erottaa minua Jumalan rakkaudesta: Ei mikään. Uskallanko todella sanoa näin. Pidänkö todella tästä kiinni. Uskallan sanoa näin, koska Jumalalla on haavat minut kierouteni ja valheellisuuteni ja puolinaisuuteni tähden tänäänkin. Jumala rakastaa olemalla lähelläni, vierelläni Hän on läsnä. Hän ei ole jossain kaukana tähtitarhain tuolla puolen.
Miten syvän lohdutuksen moni onkaan saanut Jes 63:9:stä. "Kaikissa heidän ahdistuksissansa oli hänelläkin ahdistus ja hänen kasvojensa enkeli (Kristus, kasvojensa kirkkaus KR 92) vapahti heidät. Rakkaudessaan ja säälivyydessään hän lunasti heidät (vapaiksi), nosti heidät ja kantoi heitä" (Jes 63:9, KR 38). Vesa-Zia oli vangittuna ja kidutettuna vuosia siten. Silloin hänellä eli Psalmin sanat: "Minä olen hänen tykönänsä kun hänellä on ahdistus, minä vapahdan hänet ja saatan hänet kunniaan (Ps 91:15). Samanlaisesti sisäisestä elämän rikkaudesta puhuu toinenkin Psalmi: "Kun sinä olet minun kanssani, en mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti... Minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan" (Ps 73:25ss).
Uskossani Kristuksen olevan läsnä, en suinkaan tunne ja koe jotain ihmeellistä. Kristus on läsnä hyvässä uutisessaan, sanassaan. "Sana on lähellä sinua, sinun suussasi ja sinun sydämessäsi, nimittäin se uskon sana, jota me julistamme" (Room 10:8). Hän itse on evankeliumissa mitä todellisimmalla tavalla läsnä ja sen voi tiedostaa. Kuitenkin se on Kristuksen läsnäoloa uskossa, siksi tässä läsnäolossa on myös pimeyttä.
Usko on pimeyttä, jossa ei tarvitse tuntea mitään ja jossa kuitenkaan ei voida olla luottamatta sanaan. Juuri tällainen luottamus sanaan on mitä väkevin todistus Pyhä Hengen omistamisesta. Pyhä Hengen saaminen (Joh 7:39) on Kristuksen läsnäoloa uskossa! Saatamme ruveta rakastamaan meissä olevaa Kristuksen läsnäolon tunnetta ja kokemusta enemmän kuin Kristusta itseään. Tämän vuoksi Herran on usein piilouduttava ihmiseltä ja jätettävä hänet ilman läsnäolon tunnetta. Ja silloin ihminen uskoessaan sanaan kuitenkin ja joka tapauksessa tulee sydämestään sidotuksi Jeesukseen vaikka onkin ilman ihanien tunteiden tuomaa tyydytystä. Jumalan rakkauden suuruus paljastuu rajan tuolla puolen '
Kuinka tulenkaan häpeämään sitä, että olin niin monta kertaa ajallisen elämäni aikana masentunut, katkera ja nyreä Jumalale siitä, ettei hän antanut mitä halusin ja johtanut elämääni miten toivoin. Silloin todella näen kuin uskollinen ja hyvä hän on ollut minua kohtaan lähettäessään Poikansa syntieni sovitukseksi ja antamalla kerta toisensa jälkeen anteeksi ilkeyteni ja hermostuneisuuteni.
Kirkkomme Tunnustuskirjoissa sanotaan, että jo seitsenvuotias lapsi tietää, mitä on kirkko. Voimme vain huokaillen kysellä, mistä löytyy tuo seitsenvuotias, joka vihdoinkin sanoisi selvästi mitä kirkko on. Niin pahasti hajaantuvat mielipiteet kirkosta kristittyjen välillä. Uskonopin eräs vaikeimmista ongelmista onkin kirkon ja seurakunnan määrittely. Mutta jo Paavali sanoi: "Tämä salaisuus on suuri: minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa" (Ef 5:32).
Eräs lähtökohta on Jeesuksen sanat Pietarille: "Tälle kalliolle minä rakennan seurakuntani (kreik. ekklesia)" (Matt 16:18). Mitä Jeesus tarkoittaa puhuessaan omasta seurakunnastaan? VT:n seurakuntaa tarkoittava sana on qaahal (5 Moos 9:10). Sillä tarkoitetaan nimenomaan Israelin kansaa, Jumalan kansaa tai sen osaa, joka on kokoontunut Jumalan sanan ääreen. UT:ssa se on käännetty kreikkalaisella sanalla ekklesia (Apt 7:38).
On ollut helppo määritellä, ketkä kuuluvat Israelin kansaan. Mutta ketkä kuuluvat Uuden liiton Israeliin, Jumalan kansaan, Kristuksen seurakuntaan, jonka Pyhä Henki tässä ajassa kokoaa ja pyhittää? Missä tämä kansa elää ja miten se on järjestäytynyt kansaksi? Onko ulkonainen kaste tuntomerkkinä? Monien hurskaiden baptistikotien lapsia ei ole kastettu? Jotkut pitävät ainoana tuntomerkkinä oikeaa uskoa Jeesukseen. Mutta miten erotetaan oikeat ja väärät uskovat toisistaan?
Seurakunta sanan synonyymina käytetään sanaa kirkko. Kirkolla voidaan tarkoittaa kuitenkin neljää eri asiaa: kirkkorakennusta, kansallista kirkkokuntaa kuten Suomen kirkkoa, maailmanlaaja tunnustuksellista kirkkokuntaa kuten luterilainen kirkko ja vihdoin uskon kautta Kristukseen liittyneiden ihmisten koko joukkoa tässä maailmassa. Samoin sanalla seurakunta on ainakin kaksi eri merkitystä: paikallisseurakunta ja kaikki todelliset Kristukseen uskovat.
2. Mikä on kirkko ja seurakunta?
Ensimmäistä helluntaita pidetään Kristuksen seurakunnan syntyhetkenä. Siinä silloin syntyi näkyvä, ajallinen yhteisö, joka nimenomaan kokoontui Herran Jeesuksen Kristuksen nimen ympärille. Yhteisön ulkonaisina tuntomerkkeinä olivat apostolinen opetus ja siihen liittyvä kaste, keskinäinen yhteys ja kokoontuminen, ehtoollinen ja rukous (Apt 2:42). Syntynyttä näkyvää ja käsinkosketeltavaa yhteisöä kutsutaan nimillä, jotka kuvaavat sen näkymätöntä, iankaikkista, uskon kohteena olevaa puolta: Kristuksen ruumis (Ef 1:22-23, 5:23,30), istutus (1 Kor 3:6), pyhien kansalaisuus, Jumalan perhe, rakennus, temppeli, Jumalan asumus Hengessä (Ef 2:19-20). Tätä kahtanaisuutta on yritetty ilmaista sanoilla näkyvä ja näkymätön seurakunta.
Evankeliumin kautta Jumala erottaa jokaisesta kansasta eräitä, jotka kääntyvät ja uskovat evankeliumiin. Tätä kääntyneiden joukkoa voimme pitää maan päällä olevana Kristuksen seurakuntana, kirkkona. Kristinopin mukaan taas seurakunta on siellä, missä evankeliumia puhtaasti saarnataan ja sakramentit evankeliumin mukaisesti jaetaan. Tunnustuskirjat tarkentavat tätä määritelmää alleviivatessaan, että kirkko on pyhien ja tosiuskovaisten yhteisö ja että tässä elämässä on myös teeskentelijöitä ja jumalattomia sekaantunut tosiuskovien ja pyhien joukkoon.
Mikään määritelmä ei ole kaiken kattava. Vaikeimmin määriteltävissä ja rajattavissa on se todellinen, keskuudessamme elävä maailmanlaaja ihmisten joukko, joka on kääntynyt ja uskonut evankeliumiin. Sen Jumala on erottanut evankeliumin kautta eri kansoista ja kielistä omaksi kansakseen. Tämän joukon jäseniä on kaikkialla siellä, missä on eri nimisiä ja kokoisia, selvästi tai vähemmän selvästi järjestäytyneitä kristittyjen ryhmiä, seurakuntia, kirkkoja. Mutta yksikään näistä ryhmistä ei ole kuitenkaan varsinainen Kristuksen seurakunta maan päällä. "Ekklesia ylittää kaikkien kirkkojen ja niihin verrattavien kristillisten yhdyskuntien rajat, se murtaa kaikki inhimilliset ryhmittelyt, ja siitä syystä sen jäseniä ei voida koskaan oikein merkitä kirjoihin ja luetteloihin" (Tiililä). Kristuksen todellinen seurakunta jää salaisuudeksi monella tavoin tässä ajassa ja kuitenkin se on joka hetki käsinkosketeltavana ja siksi aina alttiina vainottavaksi.
Määrittelyssä on käytettävä vastakkaisia ilmauksia: Kristuksen seurakunta on näkyvä ja näkymätön. Se on salattu ja julkinen. Sillä on maallinen muotonsa ja taivaallinen olemuksensa. Se on inhimillinen ja jumalallinen. Siihen kuulutaan sydämen uskon ja tietoisen jäsenyyden kautta. Jumala yksin tietää kuinka monta jäsentä kuuluu hänen seurakuntaansa ja kuitenkin sillä on jäsenluettelonsa tässä maailmassa. Se on paikallinen ja kuitenkin yli maailman ulottuva. Siinä on mitä erilaisimpia kokoontumisen ja järjestyksen muotoja ja perinteitä ja kuitenkin jotain, joka on kaikille samaa ja yhteistä - Raamatun sanaan sidottu todistus Jeesuksesta, kaste, ehtoollinen ja Pyhän Hengen osallisuus.
On mahdollista tietää ketkä ovat sen jäseniä ja kuitenkin todellinen jäsenyys jää ihmisiltä salaan. Vain Kristuksen seurakunnan jäsen on pelastettu ja kerran pelastuu. Mutta yksikään näkyvä yhteisö, joka kutsuu itseään seurakunnaksi tai kirkoksi, ei voi totuudellisesti väittää olevansa maan päällä ainoa oikea ja että kaikki sen jäsenet varmasti pelastuvat. Kristuksen seurakunta on aina ensisijassa uskon kohde, mutta samalla myös käsinkosketeltava ja todellinen yhteisö tässä maailmassa. Kristuksen seurakunta ei lankea yksiin minkään ulkonaisen organisaation kanssa ja kuitenkin jokaisella todellisen seurakunnan osallakin on oma organisaationsa. Kirkko on viime kädessä "määrittelemätön todellisuus" (Mannermaa).
Koska kirkko ja seurakunta muodostuu elävistä ihmistä, se on jotain maallista ja ajallista. Se on ihmisten luoma eikä sitä ole ilman ihmisiä. Se on ihmisten organisoima ja ylläpitämä. Ihmiset sitä johtaa ja ihmiset siinä riitelevät ja kapinoivat ja nousevat toisiansa vastaan. Siinä on julmuutta, sortoa, väärinkäytöksiä niinkuin kaikessa muussakin missä ihmiset ovat mukana. Yhteisönä siinä voi esiintyä myös rakkautta, hyvyyttä ja aitoa keskinäistä yhteyttä.
Seurakunta on inhimillisessä luonnonmukaisuudessaan aina joukko tavallisia arkisia ihmisiä ja joukossa on pahoja ja hyviä. Samaan aikaan tuo joukko on Jumalan lunastama Kristuksen ruumis. He ovat pyhiä Kristukseen uskoessaan. Kristus itse on läsnä sen keskuudessa. Siksi kirkossa ja seurakunnassa on aina myös jotain taivaallista, vaikka sen näkeekin ja kokee vain uskon silmä.
Seurakunnassa on jotain samaa kuin Raamatussa ja sakramenteissa. Perusteellisesti inhimillisiä, aineellisia, näkyviä ja samaan aikaan aidosti jumalallaisia, taivaallisia. Juuri niissä ja niiden kautta Pyhä Henki tekee työtään. Niissä on samaa luonnon kaksinaisuutta kuin itse Jeesuksessa, jossa Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.
Kristuksen todellinen seurakunta ja näkyvä kirkko ovat ikäänkuin sisäkkäin eikä niitä voida erottaa toisistaan. Ne ovat yhtäaikaisia ja niiden välillä saattaa olla voimakastakin jännitystä. "Ei ole Jumalan seurakunta yhtä yleinen kuin on Jumalan seurakunnan nimi, eivätkä Jumalan pyhät kohtaa meitä kaikkialla niin kuin Jumalan pyhien nimi" (Luther). Jumalan kansa ei ole ilman muuta samaa kuin näkyvä kirkko- tai seurakuntaorganisaatio. "Vaikka sudet ja väärät opettajat mellastavat kirkossa, he eivät kuitenkaan ole Kristuksen valtakunta. He ovat seurakuntaan sekaantuneina, mutta he eivät ole itse seurakunta" (Tunnustuskirjat).
Seurakunta on jumalattomien joukon peittämä. Mutta eivät nuo jumalattomat, vaikka he osallistuvatkin ulkonaisiin merkkeihin, sittenkään ole todellisia Kristuksen jäseniä. He ovat perkeleen valtakunnan jäseniä.
On olemassa koko ajan päällekkäin tai sisäkkäin oikea kirkko ja väärä kirkko. Jokin ryhmä voi olla nimeltään Kristuksen kirkko, mutta ei olemukseltaan. Opillisen rappion aikana seurakunta pysyy elävänä ainoastaan yksityisissä kristityissä ja ryhmissä, jota säilyttävät tosi uskon. Samaan aikaan julkisessa kirkossa saattaa olla vallalla vääristynyt käsitys kristillisestä uskosta ja sen johtajat voivat jopa ilmiantaa jäseniään salaiselle poliisille.
3. Paikallisseurakunta
Keskeinen tekijä Kristuksen ruumiin rakentamisessa on paikallisseurakunta. Jumalan kansa tässä maailmassa käytännössä tarvitsee aina paikallisseurakunnan yhteyttä. Lähetystyössä pyritään aina ensin rakentamaan paikallisseurakuntia. Paikallisseurakunta on kaikista heikkouksistaan huolimatta kristillistä uskoa tunnustavien ihmisten keskeisin yhteentulemisen muoto. Se on Kristuksen ruumiin ilmentymä määrätyllä maantieteellisellä paikalla. Se on Jeesuksen sovittamien miesten, naisten ja lasten kokoontumispaikka. Se jatkaa maailmassa Herran alullepanemaa työtä ja on Jumalan ensisijainen välikappale hänen maailmanlähetyksessään.
Valitettavasti tällä hetkellä vielä maailmassa on tuhansia yhteiskunnallisia ryhmiä ja kansankokonaisuuksia, joiden jäsenillä ei ole mahdollista mennä itseään lähellä olevaan paikallisseurakuntaan ja kuulla omalla kielellään evankeliumia. Seurakunnan lähetystehtävä on kovin keskeneräinen.
Ehkä meitä auttaa ymmärtämään jokaisen paikallisseurakunnan luonnetta kuva seurakunnasta kolmena sisäkkäisenä ympyränä. Tällöin ulkoisin kehä kuvaa niitä seurakunnan jäseniä, jotka ovat vain nimeltään jäseniä, mutta joilla ei ole mitään sydämen suhdetta seurakunnan sanaomaan, Jeesuksen. Sisempi ympyrä kuvaa niitä, jotka ovat kiinnostuneet sanasta ja käyvät ainakin silloin tällöin mukana toiminnassa. Heihin kuluvat etsivät. Sisin ympyrä kuvaa niitä, jotka elävät omakohtaisessa uskonyhteydessä seurakunnan Herraan Jeesukseen.
4. Oikean kristillisen kirkon ominaisuudet ja tunnusmerkit
Kristillisen kirkon ominaisuudet ovat uskontunnustusten mukaan sen ykseys, pyhyys, yleisyys ja apostolisuus.
Oikean kristillisen kirkon ja seurakunnan tuntomerkeistä tärkein ja ainoa oikea ja varma on evankeliumin sana. Siinä on sen elämä ja perusta. "Sillä Jumalan sana ei voi olla ilman Jumalan kansaa, eikä toisaalta Jumalan kansa ilman Jumalan sanaa" (Luther). Siellä missä evankeliumia julistetaan siellä aina löytyy myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat ottaneet sanan vastaan ja elävät evankeliumista.
Myös kasteen vesi ja ehtoollisen leipä ja viini ovat tuntomerkkejä. "Missä näet kasteen leivän ja evankeliumin olevan läsnä - riippumatta siitä, missä se on ja ketkä henkilöt ovat siinä mukana - sinun ei pidä epäillä, että siinä on kirkko. Näiden kolmen merkin ympärillä Kristus tahtoo meidän kokoontuvan ja siinä olevan yhtä" (Luther).
Oikean kirkon tuntomerkkeinä on myös synnin päästön käyttäminen ja se, että kutsutaan seurakunnan johtajia julistamaan sanaa ja hoitamaan sakramentteja.
Tuntomerkkeihin kuuluu myös julkinen rukoileminen ja Jumalan ylistäminen. Sekin on tuntomerkki, että joudutaan kärsimään Jeesuksen seuraajina. "Sen täytyy kokea kaikkea onnettomuutta ja vainoa, kaikkea ahdistusta ja harmia...paholaisen, maailman ja oman heikkouden taholta, sisäisesti murehtia, olla heikko, kauhistua, olla ulkonaisesti köyhä, halveksittu, sairas, heikko, kärsiä, jotta se tulisi samanlaiseksi kuin sen pää Kristus on" (Luther).
Eri järjestäytymisen muotoja
Kristillisten kirkkojen historiassa näyttää kolme eri järjestäytymisen mallia erottuvan selvästi. Määrätietoisemmin ovat järjestäytyneet sellaiset kirkot, joille kirkon virka on keskeinen tekijä ja joiden jumalanpalvelusta hallitsee liturgia. Sellaisia ovat katolinen, ortodoksinen ja anglikaaninen kirkko. Laitosmaisin ja hierarkkisin näistä on ollut katolinen kirkko.
Raamatun sanan saarnan ensisijaisesta merkitystä ovat korostaneet luterilaiset ja reformoidut kirkot. Ne ovat olleet luonteeltaan myös kansankirkkoja tai jopa sulautuneet varsin pitkälle valtioon. Kirkko Suomessa on meille näkyvä, oman lainsäädännön saanut julkisoikeudellinen laitos, oikeastaan eräänlainen suomalainen kunnallinen uskontolaitos, jolla on verotusoikeus valtion ja kunnan kanssa yhdessä. Kirkon korkeimmat virkamiehet, piispat ovat valtion palkkaamia ja tasavallan presidentti nimittää heidät. Sen palveluksessa on yli 17 000 työntekijää, joten se on eräs suurimmista suomalaisen yhteiskunnan työnantajista. Se käyttää rahaa vuotuiseen toimintaansa lähes neljä miljardia markkaa (1993) ja sen käytössä on noin miljoona nelimetriä sen itsensä omistamia tiloja.
Kolmas kirkkotyyppi rakentuu jäsentensä oman hengellisen kokemuksen varaan. Silloin kirkot ovat yhdistysmuotoisia ns. vapaakirkkoja. Usein ne ovat pieniä, jopa pelkästään itsenäisiä paikallisia ryhmiä.
5. Kirkko ja järjestöt
Mikä asema on kristillisillä järjestöillä Kristuksen seurakunnassa. Paikallisseurakunnalle meillä on selvä malli UT:ssa, mutta järjestöt näyttävät olevan joitain täysin UT:n ulkopuolella olevaa. Mutta mikä on se ryhmä, joka kulki Paavalin mukana lähetysmatkoilla? Tiedämme joitakin ryhmän jäseniä nimeltä. Timoteus on tunnetuin. Siilas oli vangittuna Paavalin kanssa. Voimme väittää, että Paavalin ympärille oli muodostunut eräänlainen lähetysjärjestö. Se oli organisaatioltaan vapaampi kuin paikallisseurakunta. Se oli liikkeessä oleva työryhmä. Jotain samaa ovat muodostaneet myöhempinä vuosisatoina munkkijärjestöt ja monenlaiset muut järjestöt.
Näyttää siltä kuin evankeliumin julistaminen vaatisi kahdenlaisia rakenteita. Tarvitaan pysyviä ja melko muuttumattomia paikallisseurakunnan rakenteita ja liikkuvia lähetystyörakenteita.
oskus onkin sanottu, että todellinen kansankirkko on kuin ellipsi, jossa on kaksi polttopistettä: Lakisääteinen ja perinteinen paikalliseurakuntajärjestelmä ja vapaa kristillinen järjestötoiminta. Molempia tarvitaan ja molemmilla on oma paikkansa Kristuksen ruumiin rakentamisessa. Ihanteena on, että kummatkin työskentelevät rinnakkain, sovussa. Samanlainen partnership-suhde lienee parasta lähetyskentille syntyneen kirkon ja ulkomaisen lähetysjärjestön välillä.
6. Kirkon virat
Yleinen pappeus
Vastuu Jumalan sanan julistamisesta on koko uskovalla ja tunnustavalla seurakunnalla. Jokaista kristillisen kirkon jäsentä voidaan kutsua papiksi (1 Piet 2:5). Se tarkoittaa sitä, että jokaisella kristityllä on oikeus lähestyä Jumalaa ilman toisen ihmisen, papin toimintaa välittäjänä. Jokainen kristitty on kutsuttu antamaan elämänsä Jumalan käyttöön (Room 12:1) ja todistamaan Kristuksen armosta (1 Piet 2:9). Hänen on myös käytettävä niitä armolahjoja, joita hänellä on Kristuksen seurakunnan rakentamiseksi. Hänen on kyettävä myös arvostelemaan kuulemaansa opetusta. Lampaitten on opittava erottamaan oikean paimenen ääni väärästä paimenesta. Mutta samalla hänen on pysyttävä siinä kutsumuksessa, jossa hän on (1 Kor 7:17-24). Tunnemme tämän yleisen pappeuden nimellä.
Erityinen pappeus
Seurakunta tarvitsee myös sellaisia palvelijoita, joille seurakunta voi antaa tehtäväksi jäsentensä puolesta julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja. "Sillä joukko ei voi tehdä sellaista, se on täytynyt antaa yhden tehtäväksi. Yhden ainoastaan on käskettävä ja yhden annettava saarnata, kastaa, antaa syntejä anteeksi ja ojentaa sakramentteja" (Luther). Alusta alkaen on ollut kristillisissä seurakunnissa evankeliumin julistamiseen sidottu palvelutehtävä eli virka (ministerium = palvelu, virka, työ, ks. Apt 6:6; Gal 1:1). Sen Jeesus itse on asettanut kutsuessaan apostolinsa ja lähettäessään heidät. Se ei ole vain inhimillisen järjestyksen tähden vaan se on Jumalan tahtoma ja asettama ja kuuluu siis kirkossa ns. jumalalliseen järjestyksen ja oikeuteen. Alkukirkon aikana tämän seurakunnan keskeisen tehtävän hoitajia kutsuttiin myös vanhimmiksi (presbyteros, Apt 14:23; 15:2; 1 Tim 5:17), kaitsijoiksi (episkopos, Apt 20:28; Fil 1:1; 1 Tim 3:2), johtajiksi (proistamenos, Room 12:8; 1 Tim 5:17), paimeniksi (poimeen, Ef 4:11) ja johtaviksi miehiksi (heegoumenos, Apt 15:22). Näistä tehtävistä on vähitellen kehittynyt kaikissa kristillisissä kirkoissa nykyisinkin käytössä oleva erityinen tehtävä, josta voidaan käyttää nimeä saarnavirka, papinvirka.
Se on nimenomaan sanan ja sakramentin hoitamisen virka, mutta myös seurakunnan johtamisen virka. Tämän kristillisen kirkon alkuajoilta asti peräisin olevan palvelutehtävän kohtaamme nykyisin papin virassa. Sana pappi on kehittynyt UT:n sanasta presbyteros (präest, priester) ja piispa sanasta episkopos. Mitä apostolit olivat koko alkukirkolle sitä on sanan ja sakramentin virkaan valittu palvelija tänään yksittäiselle paikallisseurakunnalle.
Tämä tehtävä tulee aina olemaan Jeesuksen seurakunnan eräs tuntomerkki tässä ajassa. Seurakunnan on huolehdittava siitä, että tähän tehtävään kutsutut henkilöt ottavat vastuun sanan ja sakramentin oikeasta hoitamisesta.
Jumalan kansan tehtävien ja virkojen asettamisessa ja hoitamisessa on aina
Jumalan kansan tehtävien ja virkojen asettamisessa ja hoitamisessa on aina oltava tavoitteena evankeliumin välittäminen niin, että syntinen vanhurskautuu uskosta. Se antaa suuren vapauden ja mahdollisuuden hyvinkin erilaisiin virkoihin ja järjestysmuotoihin. Siksi piispanvirka on inhimillinen järjestys eikä se ole kristilliselle kirkolle välttämätön.
Kansallisen kirkon ja paikallisseurakunnan suhde voidaan siksi järjestää synodaalisesti, jolloin kirkon johtajan virka - usein viran hoitajaa kutsutaan presidentiksi - on määräaikainen tai episkopaalisesti, jolloin kirkkoa johtaa elinikäisesti valittu piispa.
Saarnaviran ohella toinen tärkeä UT:ssa mainittu palvelutehtävä liittyi diakoniaan (Apt 6:1-6). Aikojen kuluessa on kristillisen kirkon toiminnassa syntynyt monenlaisia muita tehtäviä ja virkoja.
Kristillisen kirkon ensisijaisena tehtävänä on kuitenkin todistaa Herrastaan aina maan ääriin saakka. Jeesus on yhdistänyt paluunsa läheisesti juuri tämän tehtävän suorittamiseen (Matt 24:14). Siksi lähetystyö on kirkon ja jokaisen paikallisseurakunnan keskeisin tehtävä tässä maailmanajassa. Jokaisen seurakunnan jäsenen tulee olla mukana evankeliumin viemisessä kaikille kansoille ja jokainen periaatteessa voi tulla kutsutuksi lähetystyöntekijän palveluvirkaan.
Mutta kaikki kristityt eivät voi lähteä maan ääriin. Siksi on alkuseurakunnan ajoista alkaen Pyhä Henki johtanut seurakuntaa kutsumaan ja lähettämään joitakin seurakunnan jäseniä aivankuin toisten puolesta viemään sanomaa Kristuksesta kaikille maailmassa (Apt 13:1-4). Antiokian seurakunnan saamasta johdatuksesta on kehittynyt lähetystön palveluvirka. Se suuntautuu seurakunnasta ulospäin niihin, jotka eivät aikaisemmin ole kuulleet evankeliumia. Muut seurakunnan virat taas kohdistuvat sisäänpäin omaan seurakuntaan. Joka seurakunnan tulisi olla mukana lähetystyöntekijöiden lähettämisessä. Lähetystyöntekijällä tulee olla Herran antama sisäinen kutsu (vocatio interna) ja ulkoinen (vocatio externa) seurakunnan kutsu lähetystehtävään.
7. Kirkko ja valtio
Suhteensa valtioon on kristillinen kirkko kautta aikojen pyrkinyt järjestämään parhaaksi katsomallaan tavalla. Kirkon paras on aina sellainen ratkaisu, joka tekee evankeliumin julistamisen mahdolliseksi maan asukkaille. Siksi oleellisinta on löytää sellaiset muodot ja järjestykset, joissa tämä tavoite saavutetaan. Ihanteena siis olisi sellainen suhde, jossa kristillinen kirkko saa vapaasti toimia oman tehtävänsä suorittamiseksi. Mutta jos tätä vapautta valtiovalta ei anna, kirkon on suostuttava marttyyriuteen ja jatkettava peräänantamattomasti ja viisaasti evankeliumin julistamista vaikka tuhoon asti. Näinhän tapahtui tuhansille seurakunnille ja koko kristilliselle kirkolle Pohjois-Afrikassa islamin valloituksen jälkeen.
KERTAUSKYSYMYKSIÄ:
1. Mitä eri merkityksiä voidaan antaa sanoille kirkko ja seurakunta?
2. Miksi seurakunnan määritteleminen on vaikeaa? Millaisia vastakohtaisia ilmaisuja siitä voidaan käyttää?
3. Miten Kristuksen todellinen seurakunta ja näkyvä kirkko suhtautuvat toisiinsa?
4. Millä tavoin seurakuntaa voidaan kuvata kolmella sisäkkäisellä ympyrällä?
5. Mikä on paikallisseurakunta?
6. Oikean kristillisen kirkon ominaisuuden ja tunnusmerkit?
7. Mitä ovat kirkon virat?
Jumala rakastaa raamatun mukaan niitä, jotka ovat hänelle kuuliaisia. Jumala on myös kiivas ja ehdoton. Ei hän säästänyt omaa kansaansakaan, kun olivat tottelemattomia. Jumala ei ole joulupukki. "Ei jokainen, joka sanoo Herra Herra peri Jumalan valtakuntaa, vaan se joka tekee minun taivaallisen isäni tahdon". Ei Jumala katso läpi sormien ketään, mutta hän armahtaa niitä, jotka uskossa Jeesukseen nöyrtyvät parannukseen.
Jumala rakastaa kaikkia luotujaan. Oli ihonväri mikä tahansa. Oli hänen seksuaalinen suuntauksensa mikä tahansa. On hän hyvä tai paha. On hän mies tai nainen. Jumala rakastaa kaikkea luotua.