Pitkä saatto
Ukkoa ei enää ole. Hän nukkui pois äskettäin. Palvelutalosta soitettiin yhtenä lauantaiaamuna kello 7.50. Ukolla oli ikää 90 vuotta, yksi kuukausi ja yksi päivä. Ukko oli sairastaessaankin arvokas ja tärkeä ihminen, vaikka hän parilla viime käynnillä ei puhunut mitään, ja ehkä ei muistanut, eikä tuntenutkaan ketään. Ukko oli todella hyvä, vanhanajan ihminen, muisto jäi kaunis.
Ukon matka ja saatto oli pitkä taival. Ukon saattokierros kesti viitisen vuotta. Ensin Ukko sai lonkkamurtuman, sitten lonkka leikattiin hyvin sairaalassa, myöhemmin hänet siirrettiin terveyskeskukseen. Vähitellen Ukko kuntoutui niin hyvin, että hänet tavattiin kerran terveysaseman pihalta ulkoa kotiin lähtemässä yksin. Hänet asutettiin terveyskeskuksessa toiselle osastolle koodioven taakse.
Vähitellen alettiin pohtia pärjäisikö Ukko vielä yksin. Asuntoa käytiin katsomassa. Tilanne oli kuitenkin sellainen, ettei hänestä ollut yksin asujaksi ja eläjäksi ja sitten lähes täysin omaisia kuulematta Ukko siirrettiin pieneen naapurikuntaan, vaikka Ukko oli asunut yli 60 vuotta kaupungissa ja eihän iäkkäillä ystävillä ollut tietysti mahdollisuutta vierailla hänen luonaan ja sekös harmitti monia hänen läheisiään ja tuttaviaan.
Kaikki palvelutalossa tuntui alkuun menevän hyvin. Ukolla oli oma, puhdas ja siisti huone, suihku, wc ja tietysti hyvää ruokaa. Kun kerran hoitosuunnitelmaa pohdittiin, niin lääketieteellisin perusteisiin vedoten mainittiin, ettei Ukkoa enää elvytettäisi, eikä annettaisi punasolutankkausta. Se hämmensi. Ikävää oli, että lähiomaisille ei annettu missään vaiheessa Ukon hoitosuunnitelmaa kirjallisesti, vaikka niitä tarkastettiin sitten myöhemmin aika ajoin.
On selvää ja ymmärrettävää, että iäkkäät saattavat kaatua huoneissa ja käytävillä tai pudota sängystä erilaisissa hoitolaitoksissa. Omaisissa tietysti herättää huomiota ja kummastusta, kun lasku tulee ambulanssikyydistä ja vaikkapa parin päivän sairaalareissusta, eikä tiedä mikä tai mitä tapahtunut. Digiaikana ei luulisi olevan mahdotonta ilmoittaa jotain omaisille.
Vähitellen Ukon tila alkoi hiipua, kun liikkuminen ja ulkona olo oli vähäistä. Hän siirtyi jälleen rollaattorikauteen ja lopulta hänestä tuli täysin sänkypotilas, ja vähitellen lääkitystä vähennettiin, vähennettiin. Hän sai ns. hyvää perushoitoa ja perushoivaa. Ukko saatettiin ja siunattiin äskettäin uuteen kotiin pienen joukon läsnäollessa. Rakas ystävä on poissa, mutta läsnä.
JK.Ymmärretäänkö todella nykyään ikääntyneen ihmisen arvoa läheisille ja omaisille terveyskeskuksessa, sairaalassa, hoitokodissa ja palvelutalossa. Menevätkö lääketieteelliset perusteet ja hyötyajattelu elämän ja elämän arvon edelle? Riittäkö vanhuksille vain perushoito? Kunnioitetaanko vanhoja ihmisiä riittävästi? Miten lähiomaisia kuullaan? Kuinka Alzheimerin tautia ja dementiaa sairastavia hoidetaan tulevaisuudessa niukoilla resursseilla? Eikö joissakin sairauksissa lääkkeillä haluta elämää pitkittää?
Ukkoa ei enää ole. Hän nukkui pois äskettäin. Palvelutalosta soitettiin yhtenä lauantaiaamuna kello 7.50. Ukolla oli ikää 90 vuotta, yksi kuukausi ja yksi päivä. Ukko oli sairastaessaankin arvokas ja tärkeä ihminen, vaikka hän parilla viime käynnillä ei puhunut mitään, ja ehkä ei muistanut, eikä tuntenutkaan ketään. Ukko oli todella hyvä, vanhanajan ihminen, muisto jäi kaunis.
Ukon matka ja saatto oli pitkä taival. Ukon saattokierros kesti viitisen vuotta. Ensin Ukko sai lonkkamurtuman, sitten lonkka leikattiin hyvin sairaalassa, myöhemmin hänet siirrettiin terveyskeskukseen. Vähitellen Ukko kuntoutui niin hyvin, että hänet tavattiin kerran terveysaseman pihalta ulkoa kotiin lähtemässä yksin. Hänet asutettiin terveyskeskuksessa toiselle osastolle koodioven taakse.
Vähitellen alettiin pohtia pärjäisikö Ukko vielä yksin. Asuntoa käytiin katsomassa. Tilanne oli kuitenkin sellainen, ettei hänestä ollut yksin asujaksi ja eläjäksi ja sitten lähes täysin omaisia kuulematta Ukko siirrettiin pieneen naapurikuntaan, vaikka Ukko oli asunut yli 60 vuotta kaupungissa ja eihän iäkkäillä ystävillä ollut tietysti mahdollisuutta vierailla hänen luonaan ja sekös harmitti monia hänen läheisiään ja tuttaviaan.
Kaikki palvelutalossa tuntui alkuun menevän hyvin. Ukolla oli oma, puhdas ja siisti huone, suihku, wc ja tietysti hyvää ruokaa. Kun kerran hoitosuunnitelmaa pohdittiin, niin lääketieteellisin perusteisiin vedoten mainittiin, ettei Ukkoa enää elvytettäisi, eikä annettaisi punasolutankkausta. Se hämmensi. Ikävää oli, että lähiomaisille ei annettu missään vaiheessa Ukon hoitosuunnitelmaa kirjallisesti, vaikka niitä tarkastettiin sitten myöhemmin aika ajoin.
On selvää ja ymmärrettävää, että iäkkäät saattavat kaatua huoneissa ja käytävillä tai pudota sängystä erilaisissa hoitolaitoksissa. Omaisissa tietysti herättää huomiota ja kummastusta, kun lasku tulee ambulanssikyydistä ja vaikkapa parin päivän sairaalareissusta, eikä tiedä mikä tai mitä tapahtunut. Digiaikana ei luulisi olevan mahdotonta ilmoittaa jotain omaisille.
Vähitellen Ukon tila alkoi hiipua, kun liikkuminen ja ulkona olo oli vähäistä. Hän siirtyi jälleen rollaattorikauteen ja lopulta hänestä tuli täysin sänkypotilas, ja vähitellen lääkitystä vähennettiin, vähennettiin. Hän sai ns. hyvää perushoitoa ja perushoivaa. Ukko saatettiin ja siunattiin äskettäin uuteen kotiin pienen joukon läsnäollessa. Rakas ystävä on poissa, mutta läsnä.
JK.Ymmärretäänkö todella nykyään ikääntyneen ihmisen arvoa läheisille ja omaisille terveyskeskuksessa, sairaalassa, hoitokodissa ja palvelutalossa. Menevätkö lääketieteelliset perusteet ja hyötyajattelu elämän ja elämän arvon edelle? Riittäkö vanhuksille vain perushoito? Kunnioitetaanko vanhoja ihmisiä riittävästi? Miten lähiomaisia kuullaan? Kuinka Alzheimerin tautia ja dementiaa sairastavia hoidetaan tulevaisuudessa niukoilla resursseilla? Eikö joissakin sairauksissa lääkkeillä haluta elämää pitkittää?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kannattaa keskustella omaisesi sosiaalityöntekijän kanssa tai pyytää päästä mielenterveyshoitajalle puhumaan ahdistuksestasi.
Jokaista ahdistaa siinä kohdassa, kun osuu omalle kohdalle. Siinä ei paljoa auta keskustella pseudotieteellisten psykiatrien ynnä muiden huijareiden kanssa.
Eikä ketään kiinnosta edes kuullakaan. Omaishoitajana huomannut sen, kun yritin sanoa jaksamisestani palveluohjaajalle. Ei pahemmin häntä kiinnostanut, ei voinut kirjata tietoihin ylös mun väsymystä omaishoitajan työssä. Käski kirjoittaa erilliselle paperille ja pistää allekirjoitettavaksi tulevan hoitosuunnitelman mukana palveluohjauspuolelle. No, kyseinen palveluohjaaja tiesi jo omasta siirrostaan toiseen paikkaan, joten asia ei häntä kiinnostanut. Ei ketään kiinnosta omaisen huoli tai omaishoitajan jaksaminen, niin se vain menee. Kertaakaan ei ole vaivauduttu ilmoittamaan sitäkään asiaa, ett asuinalueellamme on palveluohjaaja vaihtunut. Se ei varmaan kuulu omaishoitajalle vaikka toisin luulis.
Omalla kohdalla on ollut tuuria, ett toinen hoidettava on hyvässä hoivakodissa. Hoitajilta on saanut tietoa omaisen voinnista ja jo alussa lääkärin kans käytiin läpi hoitoon liittyvät asiatta lääkityksen vähentämiset jne.. Aina on ilmoitettu, jos omaisen voinnissa on muutosta ollut ja on kerrottu miten alzheimer etenee jne...
No kirjoititko oman näkemyksesi jaksamisestasi hoitosuunnitelmaan.
Niin, että ei kannata puhua kellekään ammattilaiselle??? Pitää vaan pitää mölyt mahassaan ja sinnitellä. Jännä mielipide sinulla.
Ammattilaisille? Lol, etten sanoisi. Mielenterveyspuolelta mitään apua saa. Lääkkeitä kyllä ja vaikka kuinka paljon.
Suomi pakkopalauttaa Afganistanista Suomeen tulleita nuoria kaksikymmenvuotiaita äitejä sylilapsineen takaisin Afganistaniin.
Lähde: Suomen Kuvalehti 281.0.2016
http://www.formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=340113&contentlan=1&culture=fi-FI
Erilliselle lapulle olis pitänyt kirjoittaa. Veikkaan ett se lappu olis hävinnyt tai pistetty roskiin. Mä kerroin JO sillekin joka ensimmäistä hoitosuunnitelmaa oli tekemässä tämän TOISEN hoidettavani osalta. Olen hoitanut kahta Alzheimeria sairastavaa läheistäni, kun ensimmäinen sai hoivakotipaikan, niin vajaa pari kuukautta siitä myös toisellakin todettiin tuo sairaus. Kyllä siinä ekassa paperissa oli maininta jaksamisesta ja oli maininta, ett kotia sais apua tarvittaessa. Kun jaksaminen oli välillä tiukassa, soitin palveluohjaajalle( joka oli taas kerran ihan eri henkilö kuin aiemmin) ja pyysin ett nyt pitäis asialle tehdä jotain, niin tuli arvioimaan ja sen perusteella ei apua tilanteeseen herunut. Ei ne ota kuuleviin korviin sitä, ett hoidettava on tosi vaikealuonteinen, rauhaton, en välillä pärjää hänen kanssaan. Kun on mennyt vaikeaksi, on pitänyt päivystyksen kautta saada muutamaksi päiväksi sairaalaan, ett rauhoittuisi. Niin, ainoa korjaus siihen ensimmäisen tekemään lausuntoon oli se, ett kohta jossa sanottiin, kotia apua tarvittaessa, oli otettu pois kokonaan. Kysyin siltä ohjaajalta, ett saako hoidettavani kotihoitoa tilalle, jos väsymyksen takia lopetan omaishoitajuuteni. Ei vaivautunut edes vastaamaan. Kysyin, ett pitääkö mun myös silloin pärjätä yksin, kun hoidettavani ei pysty omin jaloin kävelemään. Sain käsityksen, ett silloinkaan ei apua tule kotihoidolta. No, nostelin ja melkein kannoinkin ja pesin ja puin ja vaihdoin vaippoja ekalle hoidettavalleni, kaipa mä jaksan tämän toisenkin yksin nostaa vaikka hän painaa 40kg enemmän kuin eka hoidettava. Kai mä joku superwoman olen palveluohjaajien mielestä, en tarvitse lepoa ja voimia on ku pienessä kylässä ja käyn ku sähköjänis, aina valppaana ja hereillä. Ehtiihän tuota sitten haudassa huilata. En mä enää aio polvillani apua palveluohjaajilta kerjätä, sieltä ei apua, eikä empatiaa, eikä sympatiaa heru.
Ammattilaiset sanovat ettei loppuun kulunut elimistö voi enää ottaa vastaan lääkehoitoakaan. Koneisto alkaa poksahdella. Jospa se lohduttaa ettei ole kenenkään syy. Hyvä olisi silti saada omaisenkin tietää missä mennään.
Lääkitys ei ole korvannut hoitoa, vaikka kovasti on yritetty. Siinä vaiheessa kun ihmiselimistö viestittää hätäänsä tunkemalla lääkeaineita ihon läpi, hajuaistinsa vielä säilyttänyt voisi kertoa tästä hoitohenkilökunnalle, etenkin lääkäreille. Sairautta on monenlaista. Sitä on yhtä lailla hoidettavissa kuin hoitajissakin. Jos parantua halutaan, molempiin ryhmiin tulee paneutua vakavuudella.
Toisen ihmisen läheisyyden tarve, hänen sanansa, kosketuksensa, pelkkä kädestä kiinni pitäminen tuovat toivoa vanhukselle. Jopa lääketokkuraisen muistisairaan silmiinkin syttyy valo, kun hoitokodin palvelukoira tai palvelukissa ryhtyy työhönsä. Jos eläimet osaavat tuon taidon, ihmiselläkin on vielä mahdollisuus.
Vaikka viime vuosikymmeninä terveydenhoidossa ei olekaan täsmännyt, täsmähoitoa haetaan edelleen ja materiasta sen oletetaan löytyvän. Sanotaan että päällisin puolin hoito on kuitenkin ollut hyvää. Päällisin puolin? Noin sanovat hajuaistinsa menettäneet. Itämaisessa lääketieteessä potilasta tutkitaan kaikkien aistien keinoin, ja havainnot myös otetaan todesta, toisin kuin meillä.
Tämän yhteiskunnan hätä ei ole lieventynyt kemiallisesti, päinvastoin. Eikä lääkkeistä vieroitusta suositella, koska vapautuminen on monasti huumeistakin rankempaa.
Meillä täällä Suomessa ei nyt täsmää. Ei päällisin puolin enempää kuin muutoinkaan.
Näin se arvokas vanhuus päättyy laitoshoidossa
http://keskustelu.suomi24.fi/t/14552909/vanhuksen-todellinen-kohtalo