Olen miettinyt mitä minulle on tapahtumassa.
Vai olenko jonkinlaisen henkilökohtaisen valaistumisen tai heräämisen tiellä tai jotain.
Kun kaikki ihmiset, yhteiskunta yleensäkin tuntuu niin pinnalliselta - minulta puuttuu sellainen merkityksellisyyden tai henkisen tyytyväisyyden tunne ja se tekee minut sairaaksi. Tai on jo tehnyt. On kokemuksia kiusaamisesta, masennuksesta, sos.peloista - josta olen terapeutin onneksi hiljalleen palautumassa.
Toisaalta pinnallinen yht.kunta on tehnyt minusta varmaan pinnallisen ihmisen - minulla on 21-vuotiaaksi mieheksi paljon ulkonäkökomplekseja, voisin sanoa saman verran kuin naisilla. En vain tunne tyytyväisyyttä itseeni tai kehooni.
Olen henkinen ihminen ja pohdin paljon erilaisia syviä kysymyksiä - siis suurimmaksiosaksi ajasta, mikä tekee smalltalkin tosi hankalaksi, sillä haluaisin syvällistä, merkityksellistä, analyyttistä keskustelua. Lisäksi mielestäni monet ihmisten "ongelmat" ovat isossa mittakaavassa merkityksettömiä ja minua risoo se niissä vellominen. Toisaalta olen erittäin luova ihminen joten vietän sen takia tosi paljon aikaa yksikseni eikä minulla ole oikeastaan ystäviä. Teen musiikkia, kuvataidetta ja kirjoitan runoja, kuuntelen paljon musiikkia - varmaan yht. yli 3 tai 4 tuntia päivässä, luen kirjoja ja katson tv:tä sekä elokuvia - tosin se on jäänyt vähemmälle opintokiireiden takia. Toisaalta kiusaaminen ja suurimmaksiosaksi negatiiviset kokemukset ihmisistä ovat tehneet minulle sen, etten päästä ihmisiä lähelle ja kynnys lähteä esim. baariin on korkea. Toisaalta välillä tulee musertava yksinäisyyden tunne, toisaalta tarvitsisin seuraa mutta toisaalta toiset ihmiset eivät voisi vähempää kiinnostaa. Kaipaisisin vain paria merkityksellistä sekä syvällistä ystävyyssyhdetta sekä tietysti parisuhdetta. Toisaalta koen paljon toiseuden ja ulkopuolisuuden tunnetta - tuntuu että olen aina ollut erilainen kuin muut.
Lisäksi semmoiset asiat kuin Amerikan pressavaalit ovat mielestäni näyttänyt ihmiskunnan todelliset kasvot.
Erosin kirkosta 18-vuotiaana, koska mielestäni se on niin keinotekoinen instituutio, olen aika ateistinen - henkinen, mutta uskonnoton,vaikka omat hengelliset arvot nojaavat ehkä itämaisiin ja luonnonuskontoihin. En kylläkään seuraa mitään uskontoa.
Onko tämä henkistä heräämistä, valaistumista?
Vai peräti henkinen kriisi?
Vai olenko jonkinlaisen henkilökohtaisen valaistumisen tai heräämisen tiellä tai jotain.
Kun kaikki ihmiset, yhteiskunta yleensäkin tuntuu niin pinnalliselta - minulta puuttuu sellainen merkityksellisyyden tai henkisen tyytyväisyyden tunne ja se tekee minut sairaaksi. Tai on jo tehnyt. On kokemuksia kiusaamisesta, masennuksesta, sos.peloista - josta olen terapeutin onneksi hiljalleen palautumassa.
Toisaalta pinnallinen yht.kunta on tehnyt minusta varmaan pinnallisen ihmisen - minulla on 21-vuotiaaksi mieheksi paljon ulkonäkökomplekseja, voisin sanoa saman verran kuin naisilla. En vain tunne tyytyväisyyttä itseeni tai kehooni.
Olen henkinen ihminen ja pohdin paljon erilaisia syviä kysymyksiä - siis suurimmaksiosaksi ajasta, mikä tekee smalltalkin tosi hankalaksi, sillä haluaisin syvällistä, merkityksellistä, analyyttistä keskustelua. Lisäksi mielestäni monet ihmisten "ongelmat" ovat isossa mittakaavassa merkityksettömiä ja minua risoo se niissä vellominen. Toisaalta olen erittäin luova ihminen joten vietän sen takia tosi paljon aikaa yksikseni eikä minulla ole oikeastaan ystäviä. Teen musiikkia, kuvataidetta ja kirjoitan runoja, kuuntelen paljon musiikkia - varmaan yht. yli 3 tai 4 tuntia päivässä, luen kirjoja ja katson tv:tä sekä elokuvia - tosin se on jäänyt vähemmälle opintokiireiden takia. Toisaalta kiusaaminen ja suurimmaksiosaksi negatiiviset kokemukset ihmisistä ovat tehneet minulle sen, etten päästä ihmisiä lähelle ja kynnys lähteä esim. baariin on korkea. Toisaalta välillä tulee musertava yksinäisyyden tunne, toisaalta tarvitsisin seuraa mutta toisaalta toiset ihmiset eivät voisi vähempää kiinnostaa. Kaipaisisin vain paria merkityksellistä sekä syvällistä ystävyyssyhdetta sekä tietysti parisuhdetta. Toisaalta koen paljon toiseuden ja ulkopuolisuuden tunnetta - tuntuu että olen aina ollut erilainen kuin muut.
Lisäksi semmoiset asiat kuin Amerikan pressavaalit ovat mielestäni näyttänyt ihmiskunnan todelliset kasvot.
Erosin kirkosta 18-vuotiaana, koska mielestäni se on niin keinotekoinen instituutio, olen aika ateistinen - henkinen, mutta uskonnoton,vaikka omat hengelliset arvot nojaavat ehkä itämaisiin ja luonnonuskontoihin. En kylläkään seuraa mitään uskontoa.
Onko tämä henkistä heräämistä, valaistumista?
Vai peräti henkinen kriisi?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.