Mikä on Jumalan oman äänen ja inhimillisen tekstin suhde Raamatussa? Tätä kysymystä voidaan valaista juutalaisten rabbien pohdiskeluilla.
Kymmenen käskyn laissa (2. Moos 20) vain ensimmäinen käsky on esitetty Jumalan omana puheena (”Minä olen…”); sen jälkeen Jumalasta aletaan puhua kolmannessa persoonassa (”Älä käytä väärin Herran, jumalasi nimeä…”). Aina nokkelat rabbit päättelivät, että vain muiden jumalien palvonnan kieltävä käsky oli Jumalan omaa puhetta. Sen kuultuaan kansa kuitenkin pelästyi ja pyysivät (kuten kertomuksessa myöhemmin todetaan) Moosesta puhumaan heille, koska Jumalan suoran puheen kuunteleminen olisi kuolemaksi. Rabbiinisen tulkinnan mukaan Mooses esittikin loput käskyt Jumalan puolesta.
Eräs 1800-luvun mystikko jatkoi tästä päätyen kuvaamaan ”pyhän tekstin ilmentämää ikuisen ja ajallisen rajapintaa tavalla, jonka oivaltavuutta ja huumorintajua voi vain ihailla”: Jumala ehti lausua vain ensimmäisen käskyn ensimmäisen kirjaimen. Jo se oli kansalle liikaa, ja Mooseksen oli tultava väliin. Ensimmäinen käsky alkaa kuitenkin kurkkuäänteellä, joka vaatii seurakseen vokaalin; yksin esiintyessään se jää ääntymättä. ”Toisin sanoen Raamatun taustalla on kyllä alkuperäinen, ihmiskielen tahraamaton Jumalan ääni – mutta se käsittää vain yhden kirjaimen, eikä sitäkään voi lausua ääneen.”
Kymmenen käskyn laissa (2. Moos 20) vain ensimmäinen käsky on esitetty Jumalan omana puheena (”Minä olen…”); sen jälkeen Jumalasta aletaan puhua kolmannessa persoonassa (”Älä käytä väärin Herran, jumalasi nimeä…”). Aina nokkelat rabbit päättelivät, että vain muiden jumalien palvonnan kieltävä käsky oli Jumalan omaa puhetta. Sen kuultuaan kansa kuitenkin pelästyi ja pyysivät (kuten kertomuksessa myöhemmin todetaan) Moosesta puhumaan heille, koska Jumalan suoran puheen kuunteleminen olisi kuolemaksi. Rabbiinisen tulkinnan mukaan Mooses esittikin loput käskyt Jumalan puolesta.
Eräs 1800-luvun mystikko jatkoi tästä päätyen kuvaamaan ”pyhän tekstin ilmentämää ikuisen ja ajallisen rajapintaa tavalla, jonka oivaltavuutta ja huumorintajua voi vain ihailla”: Jumala ehti lausua vain ensimmäisen käskyn ensimmäisen kirjaimen. Jo se oli kansalle liikaa, ja Mooseksen oli tultava väliin. Ensimmäinen käsky alkaa kuitenkin kurkkuäänteellä, joka vaatii seurakseen vokaalin; yksin esiintyessään se jää ääntymättä. ”Toisin sanoen Raamatun taustalla on kyllä alkuperäinen, ihmiskielen tahraamaton Jumalan ääni – mutta se käsittää vain yhden kirjaimen, eikä sitäkään voi lausua ääneen.”
Vastaukset 2
Vanhimmat
Rabbiinin ja mystikon selitys on kyllä hauska, mutta se ei auta meitä tekemään käytännön ratkaisua, jota kuitenkin tarvitsemme.
Lähtökohta on selvä. Raamatun kertomukset ovat sidottuja oman aikansa uskomuksiin, joten niitä on pakko tulkita, ellei sitten halua heittäytyä menneeseen aikaan itsekin. Eikä menneeseenkään heittäytyminen oikeastaan auta, sillä eri kertomukset ja lauseet ovat vastakkaisia.
Itse olen sillä kannalla, että eksegeettisissä kysymyksissä on noudatettava samoja metodeja kuin esimerkiksi Rooman kirjallisuudessa. Näinhän yliopistoissa tehdäänkin. Tulkinnat jäävät hapuileviksi, moninaisiksi ja kulloistakin muotia noudattaviksi. Mutta parempaakaan ei ole.
Eksegeettiisissä tutkimuksissa voidaan jossakin määrin selvittää, millainen kuva kullakin kirjoittajalla oli, mutta varmuusaste on heikko, eikä yhtenäistä linjaa kirjoittajien välillä ole havaittavissa. Ei myöskään eri tutkijoiden päätelmissä. Tyypillisiä humanistisen tutkimuksen rajoituksia. Sen kuitenkin voimme havaita, että maailmankuva oli sangen alkeellinen nykyiseen luonnontieteelliseen kuvaan verrattuna. Tietysti pidämme nykyistä kuvaa oikeampana.
Ajatus, että Raamattua voisi mitenkaan tulkita ilman kirkon näkemystä, on kuolleena syntynyt. Raamattu ei todellakaan ole synnyttänyt kirkkoa, vaan kirkko Raamatun siten, että se on kerännyt katkelmallisia ja satunnaisesti syntyneitä kirjoituksia ja pyrkinyt valitsemaan autenttisia, johon nykytutkimus ei edes yhdy. Autenttisten kirjoitusten tarve oli huutava, kun Kristus ei palannutkaan ensimmäisen sukupolven aikana.
Kirkon julistus on käsittääkseni jaettavissa kahtia. Faktuaalisista aioista kertoo oppi, dogmi, ja moraalisista asioista etiikka. Etiikka ratkeaa kunakin aikana ja kutakin yksilöä ja tilannetta ajatellen eri tavalla. Yleisiä periaatteita, kaikissa tapauksessa noudatettavia ohjeita ei ole annettavissa lukuunottamatta rakkauden kaksoiskäskyä. Kaikki eettiset ratkaisut on peilattava siihen, ja vain siihen, sen tiedon mukaan, kun meillä on tietoa asioista ja niiden oletettavista seurauksista.
Siten esimerkiksi avioero eli "vaimon hylkääminen" on arvioitava aivan eri tavalla eri oloissa, eri tapauksissa ja eri aikoina. Minkälainen on yhteiskunnan elinkeinorakenne ja sosiaaliturva?
Sen sijaan jonkin dogmin määritteleminen kehälliseksi tai ydinkysymykseksi johtaa vain liukuvaan rajaan, mikä eettisissä kysymyksissä taas on ainoa hyväksyttävä. Suurin ongelma ei ole, mikä on oikea dogmi, vaan se, että kirkko on määritellyt sen käyttäen aikansa filosofiaa, jota ei nyt pidetä validina. Emme pysty kääntämään sitä nykyajattelun kielelle muuttamatta sisältöäkin.
Käsitykseni mukaan meidän pitää tulkita Raamattua kirkon dogmien valossa, mutta tehdä eettisissä kysymyksissä vain nykyaikaisia ratkaisuja.
Raamattu on myös kaunokirjallinen teoskokoelma. Kun käytämme sen kertomuksia, saamme lihaa ja verta kuivikkaan teorian ympärille, mutta eettisiä ohjeita se ei nykyajalle anna lukuunottamatta rakkauden kaksoiskäskyä. Ja eikö tämä juuri ollut Kristuksenkin tarkoitus? Siinä on koko laki ja profeetat.
Olisiko tähän suuntaan?
Mistä evl kopioit alotuksesi?