on mielenkiintoista ajatella miten ihmiselle koituvat tuska ja ahdistus (joka sinänsä ei ole Jumalasta vaan kiusaajasta)koituu kuitenkin Jumalan kunniaksi , sillä silloinhan kun hätä on ihmisellä , hän kääntyy ahdistuksessaan Jumalan puoleen josta tulee minulle apu.Joten se voi kokea siunaukseksi joka pitää meitä kiinni taivaallisissa.Aivan samoin kuin ennen rautaesiripun takana oli palavaa uskoa Jumalaan.. Siinä jotenkin ihminen pyhittyy ja lähenee Jumalaa.
ihmisten kärsimyksiä
tero
5126
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Se on ihmisen oma asia, että uskooko Jumalaan. Ketä tietää, onko Jumala edes olemassa? Jos tulee jokun painava huoli niin kyllä jotkut ihmiset kääntyy Jumalan puoleen ja uskoo, että asiat kääntyy parempaan puoleen, kun purkaa kärsimyksensä henkiselle tasolle. Itse en usko Jumalaan, koska jos uskoisin niin tarvisin todisteet hänen olemassaolostaan. Miten joku pystyy todistamaan, että juuri Hän on luonut taivaan ja maan? Miten jatkossa Hän pystyy kaikkia ihmisiä auttamaan? Mielestäni ei edes Jumala ole täydellinen. Jumala on mielestäni keksitty tarina ihmisestä, joka eli normaalin elämän, kuten me muutkin. Joku vaan halusi hieman suurennella asioita ja keksiä Jumalan, jota kukaan ei edes tiedä, että onko hän olemassa.
Mutta se on tietenkin jokaisen ihmisen oma asia, kenelle haluaa uskoutua.
"......... Seuraavana aamuna heräsin siihen, että kaikkialla vallitsi syvä hiljaisuus. Silmät avattuani huomasin, että aurinko paistoi kirkkaasti makuuhuoneen ikkunassa olleen vaalean verhon läpi. Kello oli jo vähän yli kymmenen. Olin nukkunut yli kaksitoista tuntia syvässä unessa ja täysin levänneenä loikoilin vuoteellani. Ajattelin edellisen illan tapahtumia, kuinka olin nöyrtynyt parannukseen ja sovintoon Jumalan kanssa ja nyt minun oli valtavan hyvä ja kevyt olla. Vaimoni oli mennyt jo monta tuntia aiemmin työhön ja lapset olivat päiväkodissa. Nousin, pitkään vuoteessa vielä loikoiltuani ylös ja keitin vähän kahvia. Tämän kahvin juotuani ja pari voileipää syötyäni lähdin kylälle - Sodankylän keskustaan. Nyt minulla ei ollut enää kiirettä mihinkään ja niin autoni sai jäädä paikalleen. Nyt minulla oli aikaa kävellä. Oli mahtavaa huomata, kuinka sinä, lokakuun 10. päivänä kaikki näytti niin uudelta ja erilaiselta kuin aikaisemmin. Oli kuin koko luomakunta olisi pessyt kasvonsa ja kaikki näytti niin kirkkaalta. Yöllä oli ollut pieni pakkanen, mutta nyt aurinko paistoi lämpimästi pilvettömältä taivaalta. Kävellessäni panin merkille kuinka muutamista tienvarren haavoista maahan varisseet lehdet loistivat kirkkaissa, punakeltaisissa väreissään. Kaukaa Kittilän Kumputunturin juurelta virtailevan Jeesiöjoen pinta oli täysin tyyni ja vastarannan puut ja pensaat kuvastivat veden kalvolla kirkkaassa lokakuisessa auringonpaisteessa. "Oi kuin kaunis on maa ja kuinka ihana oli elämä", ajattelin siinä kävellessäni. Sisimpäni ja koko olemukseni todisti, että kaikki minussa oli muuttunut. Olin uudestisyntynyt ihminen ja päässyt Jumalan armon osallisuuteen.
Jumala ei enää merkinnyt minulle pelottavaa ja lahjomatonta tuomaria, vaan armollista taivaallista Isää, joka oli antanut minulle kaiken anteeksi ja ottanut lapsekseen, johdattaakseen tulevina elämäni päivinä ja vuosina. Ne valkeuksien mustat vuoret, jotka vielä edellisenä päivänä olivat ylipääsemättöminä taivaaseen asti minua ympäröineet, olivat enää vain pieniä "mäennyppylöitä", joiden takaa loisti uusi parempi huomen. Sisimpääni tulvi valtava varmuus siitä, että tästä vielä ajan kanssa ja Herran avulla selvittäisiin. Poissa oli kiire. Poissa oli stressi ja poissa ne paineet, jotka olivat elämääni raskauttaneet.
Siinä uutena luomuksena kävellessäni sain myös huomata, että Herra oli antanut suuhuni uuden virren. Syvältä sydämestäni kumpusi erään tuntemani virren sanat: "Oi Herra, jos mä matkamies maan, lopulla matkaa nähdä sun saan. Oi jos mä kerran, näkisin Herran, kunniassaan". Hyräilin hiljaa mielessäni tätä virttä. Kaipuu syvemmälle Jumalan pyhyyksiin ja hänen yhteyteensä kasvoi kasvamistaan. "Minä vähäinen maan matkaaja saan olla Kaikkivaltiaan, Taivaan ja maan Luojan omana ja hänen lapsenaan". Samalla sisimmässäni kasvoi valtava varmuus siitä, että olin tehnyt ainoan oikean ratkaisun nöyrtymällä parannukseen ja sovintoon Jumalan kanssa. "Tehnyt rauhansopimuksen Taivaan Paapan kanssa", niin kuin asian usein olen ilmaissut.
Kylälle päästyäni sain panna merkille myös uuden piirteen. Oli perjantaipäivä ja kylällä oli paljon ihmisiä liikkeellä. Olin hämmästynyt kun monet minulle täysin tuntemattomat ihmiset tervehtivät hymyillen vastaan tullessaan. Yritin miettiä mielessäni, josko nämä kaikki ovat uskovaisia ja ovat kuulleet, että olen tullut uskoon, yhdeksi heistä ja nyt nämä ihmiset halusivat minua uutena veljenään tervehtiä. Kuitenkin myöhemmin ymmärsin, että minussa itsessäni oli tapahtunut niin valtava muutos, että se heijastui minusta ulospäin.
Raamattu sanoo, että Jumalan rakkaus vuodatetaan Pyhän Hengen kautta meidän sydämiimme. Tämä oli todellisuutta sinä päivänä kylällä kävellessäni. Sydämelleni nousi valtava halu siitä, että minulla olisi valtavan iso syli, johon voisin kaikki ihmiset syleilyyni sulkea: "Minä rakastan teitä". Yksinäiset, sairaat, vanhukset, sokeat, rammat.. "Minä rakastan teitä”. Katuojan puliukotkin... "Minä rakastan teitä"........"
http://www.aretalogia.com/vapautus.htm
voi, kun uskottavaa. Silti en uskonut mitään. Paitsi, että tapahtuman kulku oli aika mielenkiintoista lukea. En lukenut kirjoittamaasi juttua loppuun vaan ihmettelen yhtäkkiä, että mistä moinen usko Jumalaan tuli. Yhtäkkiä niinkuin valo kirkkaalta taivaalta tai jotain.
Joo joo mä olen ateisti. En usko mihinkään.
narskuta hampaitas liikaa etteivät katkea.
voinpa tehdäkin niin...