Seksuaalisuuden kieltäminen tappaa!

Erittäin hyvä kirjoitus, joka valaisee minkä tahansa lahkon jäsenen päänsisäistä logiikkaa.

"Kirkon opetusmateriaaleissa, pyhissä kirjoissa ja puheissa esitetyt epärealistiset esimerkki-ihmiset synnyttävät myös syyllisyys-häpeä -kierteen helposti. Ihmisluonteen heikkouksista riisutut uskonsankarit kaikessa täydellisyydessään asettavat jäsenten mieleen syyllisyydentuntemuksia omasta riittämättömyydestään: "Jos hänkin pystyy tuohon niin minunkin pitäisi pystyä." Esimerkkitarinat asettavat epärealistisen käsityksen siitä mikä on ihmiselle mahdollista. Mahdottoman tavoittelu saa jäsenen lopulta tuntemaan häpeää hänen epäonnistuessaan pyhimysten tason tavoittelussa.

Ollakseen vapaa on ihmisellä oltava vapaus tehdä valintoja oman mielensä mukaan sekä kokea olevansa rakastettu juuri omana itsenään. Mormonijumalan rakkaus on kuitenkin ehdollista mikäli uskomme mitä Russell M. Nelson asiasta totesi Helmikuun 2003 Liahonassa.

Vaikka jumalallista rakkautta voidaankin sanoa täydelliseksi, rajattomaksi, kestäväksi ja maailmanlaajuiseksi, on virheellistä luonnehtia sitä ehdottomaksi. Tätä sanaa ei käytetä pyhissä kirjoituksissa määrittelemään rakkautta. Sen sijaan monet jakeet vahvistavat, että sen rakkauden korkeammat tasot, jota Isä ja Poika tuntevat meitä jokaista kohtaan – sekä tietyt jumalalliset siunaukset, jotka ovat seurausta tästä rakkaudesta – ovat ehdollisia.

Itseasiassa Mormonin kirja julistaa suoraan luonnollisen ihmisen Jumalan viholliseksi näin:

MK Moosia 3:19 Sillä luonnollinen ihminen on Jumalan vihollinen ja on ollut Aadamin lankeemuksesta asti ja on oleva aina ja ikuisesti, ellei hän taivu Pyhän Hengen kutsuun ja riisu päältään luonnollista ihmistä ja tule pyhäksi Kristuksen, Herran sovituksen kautta ja tule lapsen kaltaiseksi, alistuvaksi, sävyisäksi, nöyräksi, kärsivälliseksi, sellaiseksi, joka on täynnä rakkautta ja halukas alistumaan kaikkeen, mitä Herra näkee hyväksi panna hänen kannettavakseen, niin kuin lapsi alistuu isänsä tahtoon.

MAP-kirkon oppi syyllistää ihmistä siitä, että hän on ihminen. Ehdollistamalla Jumalan rakkauden omasta minästä luopumiselle kirkko synnyttää lähes automaattisen ja tuhoisan syyllisyys-häpeä -kierteen uskovan mieleen. Häpeää tunteva jäsen usein päätyy rukoilemaan, ehkä myös paastoamaan ja lupaamaan Jumalalle ettei enää koskaan tekisi synniksi määriteltyä asiaa, mutta käytännössä aina päätyy toistamaan syntinsä uudelleen ja uudelleen koska minkä tahansa asian tukahduttaminen pois mielestä on jokseenkin mahdotonta. Seurauksena syntyy syyllisyys-häpeä -kierre, josta ei ole ulospääsyä.

Syyllisyys-häpeä -kierteeseen ajautuneet jäsenet eivät löydä kirkon tuomitsevasta, salailevasta ja ongelmista vaikenemiseen painostavasta ympäristöstä helpotusta ongelmiinsa. Syyllisyyden ja häpeän lääkkeiksi kelpaisivat ymmärrys ja empatia. Voidakseen kuitenkin tarjota rakkautta ja empatiaa toiselle pitää toinen tuntea ja hyväksyä juuri sellaisena kuin hän on, eikä suinkaan ehdollisesti sinä kirkon pseudopersoonana, jota jäsenet usein yhteisössä heijastavat muille. Syyllisyys-häpeä -kierteessä olevat jäsenet ovatkin ns. puun ja kuoren välissä. Sisäisesti heidän mielessään riehuu syyllisyyden ja häpeän lietsoma itseinhon myrsky, mutta saadakseen osakseen yhteisön hyväksyntää ja empatiaa he eivät voi ilmaista omia tunteitaan avoimesti ilman riskiä sosiaalisen hyväksynnän menettämisestä. Julkisen häpeän pelko estää jäsenen avoimmuuden ja autenttisuuden sekä käytännössä pakottaa piilottamaan henkilökohtaiset epäilyt kirkon totuusväitteistä, elämän tarkoituksesta, mahdollisista mielenterveysongelmista, ongelmista perhe-elämässä, avioliitossa jne. Pahimmissa tapauksissa uhri päätyy tuntemaan syyllisyyttä ja häpeää negatiivisista tunteistaan, jotka kirkkon on määritellyt pahoiksi.

Häpeän pelko motivoi myös kirkon johtajia suojelemaan todellisia väärintekijöitä, kuten lasten raiskaajia. Vanhemmat, ystävät ja piispat ovat valmiita valehtelemaan, koska säröt imagossa ja sitä kautta julkisuuden valokeilaan joutumisen aiheuttama häpeä olisi merkittävä. Psykologisessa projektiossa henkilö heijastaa, usein tiedostamattaan, omia heikkouksiaan toisiin suojellakseen omaa imagoaan ja välttääkseen oman häpeänsä."