1. Hetken kuluttua Jumalan edessä tekemässä tiliä
Haluan viedä tällä puheenvuorollani meidät edes hetkeksi rajalle, elämän ja kuoleman rajalle. Siitäkin vielä eteenpäin hetkeen, jolloin olemme Jumalan pyhien silmien edessä, sillä "jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle" (Hepr 9:27), "meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen" (2 Kor 5:10).
Olavi Peltola.
Haluan viedä tällä puheenvuorollani meidät edes hetkeksi rajalle, elämän ja kuoleman rajalle. Siitäkin vielä eteenpäin hetkeen, jolloin olemme Jumalan pyhien silmien edessä, sillä "jokaisen ihmisen osana on kerran kuolla ja sitten joutua tuomiolle" (Hepr 9:27), "meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen" (2 Kor 5:10).
Olavi Peltola.
Vastaukset 97
Vanhimmat
Siinä on hän, josta Raamattu todistaa, että hän on "yksin hallitseva Jumala, kuninkaiden Kuningas ja herrojen Herra. Hän yksin on kuolematon, hän asuu valossa, jota ei voi lähestyä. Häntä ei yksikään ihminen ole nähnyt eikä voi nähdä. Hänen on kunnia ja ikuinen valta. Aamen." (1 Tim 6:15-16).
Hänen silmänsä ovat kuin tulen liekit (Ilm 9:22). Ehkä olemme kevyesti voineet sivuuttaa tuohon hetkeen asti Heprealaiskirjeeseen talletetut sanat: "Herra on tuomitseva kansansa. Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin" (Hepr 10:31). "On tullut tuomion aika, ja tuomio alkaa Jumalan huoneesta. Mutta jos se alkaa meistä, mikä onkaan niiden loppu, jotka eivät taivu uskomaan Jumalan evankeliumia?" (1 Piet 4:17). Hän tutkii kaiken ja tietää kaiken. Kaikki avointa ja paljastettuna hänelle. Kirjat on avattuna. Jokaisesta turhasta sanastakin joudumme tekemään tiliä.
Nyt kaikki minusta itsestäni on paljastettuna ja avoimena myös itselleni. Ehkä ensimmäistä kertaa silloin kohtaan todellisuuden omasta luonteestani, elämästäni ja itsestäni. Täällä en ole koskaan sitä halunnut, en uskaltanut, en voinut kohdata. En olisi sitä kestänyt. Nyt minun on pakko kerrankin nähdä oikeassa valossa kuka ja millainen ihmisenä olen ollut ja olen.
Väitän, että meidän on mahdotonta ennakolta totuudellisesti kuvitella itseämme ja tuntemuksiamme tuossa kaiken ratkaisevassa tiliteon hetkessä. Voimme korkeintaan vain aavistella jotakin ja paeta!
Mitä silloin minulle luetaan, minusta julistetaan? Mitä minusta sanoo hän, joka sanoo sen viimeisen ratkaisevan sanan? Siitä riippuu kaikki! Se on lopulta ainoa merkittävä ja ratkaiseva asia koko elämässäni!
2. Olemme Jumalan edessä aina syntisinä
Olen usein mietiskellyt eräitä pieniä, ehkä huomaamattomia välähdyksiä Jumalan ilmoituksen sivuilta. Niissä aivan kuin leimahtaa näkyviin jo täällä alhaalla tuo Jumalan pyhyyden tunto ja sen vaikutus ihmisen sydämessä. Mitä Johannes sanokaan uskoville kirjeessään: ”Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme ja totuus ei ole meissä” (1 Joh 1:8). Kuinka karusti Raamatun alkulehdet kuvailevatkaan ihmistä: "Herra näki, että ihmisten pahuus oli suuri maan päällä ja että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat" (1 Moos 6:5). "Ihmisen sydämen aivoitukset ovat pahat nuoruudesta saakka" (1 Moos 8:21). Miten Mooses rukoilikaan: "Muista palvelijoitasi Aabrahamia, Iisakia ja Jaakobia, älä katso tämän kansan uppiniskaisuutta, jumalattomuutta ja syntiä" ( 5 Moos 9:27). Tai entä nämä Salomon sanat temppeliä vihittäessä: "Sinä yksin tunnet kaikkien ihmislasten sydämet" …"ei ole ihmistä, joka ei syntiä tee" (1 Kun 8:39, 46).
Daavidin rukous lie meille tuttu: "Sinua ainoata vastaan minä olen syntiä tehnyt, tehnyt sitä, mikä on pahaa sinun silmissäsi; mutta sinä olet oikea puheessasi ja puhdas tuomitessasi. Katso, minä olen synnissä syntynyt, ja äitini on minut synnissä siittänyt. Katso, totuutta sinä tahdot salatuimpaan saakka, ja sisimmässäni sinä ilmoitat minulle viisauden" (Ps 51:6-8) Miten se Jeremian sanoikaan: "Petollinen on sydän ylitse kaiken ja pahanilkinen; kuka taitaa sen tuntea?" (Jer 17:9). Entä Paavalin hyvin henkilökohtainen tunnustus: "Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo" (Room 7:18-19).
3. Ainoa mahdollisuus selvitä Jumalan edessä on jumalattoman vanhurskauttaminen
En tiedä Raamatussa toista kohtaa, joka sen paremmin antaisi valoa Jumalan tulisen tuomion edessä kuin eräs loukkaavalta tuntuva kohta Roomalaiskirjeestä. Muistan kuinka eräs uskova sanoi kerran tuohtuneena: Eihän sellaista voi olla kirjoitettuna Raamatussa!
Luen vähän laajemmin tuon kohdan uuden käännöksen mukaan: "Mitä sanovat kirjoitukset? 'Abraham uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi.' Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita mutta hän uskoo Jumalaan, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi, Jumala lukee hänen uskonsa vanhurskaudeksi. Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta: Autuaita ne, joiden pahat teot on annettu anteeksi ja joiden synnit on pyyhitty pois. Autuas se mies, jolle Herra ei lue viaksi hänen syntiään" (Room 4:3-8). Otan siitä sen ydinkohdan vielä esiin vanhan käännöksen mukaan: ”Mutta töitä tekevälle ei lueta palkkaa armosta, vaan ansiosta, mutta joka ei töitä tee, vaan uskoo häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman, sille luetaan hänen uskonsa vanhurskaudeksi” (KR 38).
Siinä on sanottu nuo vallankumoukselliset sanat, ne ainoat sanat, jotka tuovat meille toivon Jumalan pyhien ja kaikkinäkevien silmien edessä: Hän vanhurskauttaa jumalattoman.
4. Miksi tuo kauhea sana jumalaton?
Tiedän kyllä kuinka häiritsevältä, jopa mieltä sekoittavalta saattaa tuntua tuo ihmisen syvintä olemusta Jumalan edessä kuvaava sana jumalaton. Kreikaksi sana on asebee. A tarkoittaa ei ja sebeooon kunnioittaa: ei-kunnioittava. Siinä on kysymys ensimmäisen käskyn rikkomisesta, epäjumalanpalvelemisesta.
On aivan käsittämätöntä, että Paavali puhuessaan Abrahmista yht'äkkiä käyttää sanaa jumalaton. Ei kai nyt sillä sanalla voida totuudellisesti kuvata uskon isän vaellusta. Kyllähän VT:ssa sanan jumalaton käyttö osoittaa, että sillä tarkoitettiin hírvittäviä epäjumalanpalvelijoita ja epäuskoisia ihmisiä. Mutta sanalla jumalaton onkin Raamatussa kaksi aivan erilaista käyttöä. Toisessa sillä kuvataan ihmisiä, jotka ovat kääntäneet selkänsä Jumalalle ja kaiken tavoin taistelevat Jumalaa vastaan. Silloin on kysymys Sodoman ja Gomoran kansasta. Silloin sanan kreikankielinen merkitys a-sebeoo - ei kunnioittava tarkoittaa näkyvää ja intohimoista epäjumalien palvontaa ja räikeissä julkisynneissä elämistä.
Raamattu sanoo: "Jumalaton kerskaa omista himoistansa, ja kiskuri kiroaa, pilkkaa Herraa. Jumalaton sanoo ylvästellen: 'Ei hän kosta'. 'Ei Jumalaa ole' -- siinä kaikki hänen ajatuksensa" (Ps 10:3-4). "Jos jumalaton saa armon, ei hän opi vanhurskautta; oikeuden maassa hän tekee vääryyttä eikä näe Herran korkeutta" (Jes 26:10). "Voi jumalatonta! Hänen käy pahoin, sillä hänen kättensä teot maksetaan hänelle" (Jes 3:11). "Jumalaton ei voi käydä hänen kasvojensa eteen" (Job 13:16). Tämä on päällimmäinen merkitys.
Toinen merkitys on valvovalla omalla tunnolla olevan ihmisien vaikerointi pyhä Jumalan edessä. Tämä toinen merkitys alkaa selvitä meille, jos kuuntelemme tarkasti vaikkapa Hesekielin sanaa. Hän puhuu hyvin usein jumalattomasta: "Sano heille: Niin totta kuin minä elän, sanoo Herra, Herra, ei ole minulle mieleen jumalattoman kuolema, vaan se, että jumalaton kääntyy tieltänsä ja elää. Kääntykää, kääntykää pois pahoilta teiltänne; ja minkätähden te kuolisitte, Israelin heimo!" (Hes 33:11). Mutta vielä selvemmin tulee tuon sanan toinen käyttö esiin Salomon rukouksessa: "Jos he sitten menevät itseensä siinä maassa, johon heidät on vangeiksi viety, kääntyvät ja anovat sinulta armoa vangitsijainsa maassa, sanoen: 'Me olemme tehneet syntiä, tehneet väärin ja olleet jumalattomat', ja palajavat sinun tykösi kaikesta sydämestään ja kaikesta sielustaan… ja rukoilevat sinua.. niin kuule taivaasta, asuinsijastasi, heidän rukouksensa ja anomisensa, hanki heille oikeus ja anna anteeksi kansallesi, mitä he ovat rikkoneet sinua vastaan, ja kaikki heidän syntinsä, jotka he ovat tehneet sinua vastaan" (1 Kun 8:47-50).
Saman käytön kohtaamme Nehemian rukouksessa: "Sinä olet ollut uskollinen teoissasi, mutta me olemme olleet jumalattomat" (Neh 9:3). Myös Daniel rukoili ja vieläpä me muodossa kuten hurskas Nehemiakin: "Me olemme syntiä tehneet, olemme väärin tehneet, olleet jumalattomat ja uppiniskaiset; me olemme poikenneet pois sinun käskyistäsi ja oikeuksistasi" (Dan 9:5).
Rehellisesti, aidosti itsensä syntiseksi nähnyt ei voi Jumalan pyhyyden edessä kokea ja tunnustaa itsestään muuta kuin olen ollut ja olen edelleen sydämeni pohjalta jumalaton - a-sebeoo. Väitän ehkä vähän vaikeatajuisesti, ettei yksikään jumalaton ole omissa silmissään jumalaton, hän on hyvä ihminen. Vain Pyhä Hengen valaisema omatunto näkee oman jumalattomuutensa. Toisten jumalattomuus on sen sijaan jokaisen helposti nähtävissä ja osoittavissa. Se ei vaadi sen Hengen vaikutusta, joka näyttää todeksi synnin, vanhurskauden ja tuomion.
Jotain tästä aran omantunnon kivusta tulee esiin muutamissa lauluissa. Niilo Tuomenoksa: "Näin syntisenä Herra, mun täytyy vaeltaa. Sun kanssas tiellä taivaan, perille kulkea. En paremmaks' voi tulla, en pyhäks' ollenkaan, ja kuitenkin, oi Herra, Sun käsiis jäädä saan."
Erkki Leminen: "Sinun katseesi edessä, Herra, olen aina tällaisenaan.Syvä murhe mun mieltäni painaa, kun en muuttunut ollenkaan. Sama turmellus, itkuni aihe, on minussa yhä vaan. Minut voisit jo hyljätä, Herra, sinä oikein tekisit vain. Olen tuhlannut armosi aina niin paljon kuin sinulta sain. Sanot kuitenkin, laupias Herra: "Pidän heikkoja omanain".
"Kun matkani muistoja mietiskelen, niin murhe mun mieleni täyttää, kun harva mun työni on sellainen, min tohtisin Herralle näyttää. Ja ehkä on silmissä vanhurskaan sekin väärää, min oikeaks luulen, ja ehkä mä siitäkin tuomion saan, mitä ihmisten kiittävän kuulen" (Hgl 155, Simo Korpela)
"On kylmä sydämemme ja suuri kovuutemme. Ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Lyö Mooses vasaralla: Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu" (Siionin virsi 64).
Urho Muroma kirjoittaa: "Eikö ole niin, että mitä vanhemmaksi tulemme ja mitä kauemmin Herran seurassa vaellamme ja pyrimme aina yhä lähemmäksi häntä ja sisäinen ihminen joutuu yhä kirkkaampaan taivaalliseen valaistukseen, sitä suuremmiksi syntiseksi tulemme omissa silmissämme? Kyllähän me aina olemme olleet samanlaisia, mutta emme ole aina sitä nähneet. Uskoon tullessamme olimme aivan yhtä kurjia kuin tällä hetkellä. Kyllä Herra sen jo silloin näki, mutta ei vielä paljastanut sitä meille. Vasta sitä mukana kuin vaelluksemme kävi yhä kirkkaampaa valoa kohti, hän antoi meidän huomata, millaisia syntisiä hän oikeastaan oli seuraansa ottanut. Emme siis ole tuottaneet hänelle minkäänlaisia yllätyksiä. Hän tiesi meidät kutsuessaan, että hän kutsui suuria syntisiä, itsessään ihan kelvottomia" (Urho Muroma, Jumalan hoidossa, 36).
Kuinka usein olenkaan toistanut Osmo Tiililän pientä puheen katkelmaa: "Uskovan ihmisen tie käy erityisen kaidaksi siitä syystä, että Jumalan Henki paljastaa hänelle hänen oman kelvottomuutensa yhä selvemmin ja selvemmin. Aluksi ehkä 'juostiin ylpeinä' ja kuviteltiin paljonkin pyhyyden saavuttamisesta, mutta usein käy aivan päinvastoin. Ihanne jää saavuttamattomaksi, juoksusta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttävät toinen toistaan huonommilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin helpoimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani kurissa, vaan tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhän Hengen murheelliseksi. Oikeastaan on kaikki pelkkää suurta epäonnistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi maailmassa ollutkaan. Luulin jo voittaneeni sen ja sen synnin - ja sitten se yllätti minut uudestaan. Yritin parannusta, mutta olen silti yhä matalalla, ehkäpä sisimmässäni itkevä ja onneton ihminen. Älkää, kuulijani, puhuko kristityn rististä vain ulkonaisissa tai paremminkin: onnettomuuden ja kohtalonomaisuuden tuntoa sisältävissä asioissa. Nämä sisäiset kelvottomuuden tuskat voivat olla kaikkein kauheimpia. En ole toisin sanoen vain kiusattu, vaan myös langennut ja lankeava ihminen. Tässä en ole enää Herrani kanssa samalla kohdalla."
http://rovasti.fi/node/316
ok..
ok..
ok.
ok...
ok--
ok--
5. Ihmeistä ihmeellisin: Jumala vanhurskauttaa jumalattoman
5.1. Jumala etsii
Nyt vasta tulemme tuohon ehkä pahennusta herättävään otsikkoomme: Kelpaako jumalaton Jumalalle. Tuossa kummallisessa kuulostavassa väitteessä tuleekin omalaatuisella tavalla esille jälleen koko raamatullisen uskon erityisluonne, sen varsinainen tuntomerkki. Kuule miten jo paratiisissa kaikkinäkevä Herra huutaa häntä vastaan kapinaan nousseelle ihmiselle: "Missä sinä olet?" Ja miten ihminen vastasikaan: "Minä kuulin sinun askeleesi puutarhassa. Minua pelotti, koska olen alasti, ja siksi piilouduin" (1 Moos 3:9-10). llmestyskirja kehottaakin: "Minä neuvon sinua ostamaan minulta… valkeat vaatteet, että niihin pukeutuisit eikä alastomuutesi häpeä näkyisi" (Ilm 3:18).
Se pyhyys, se suoja ja turva ei ole ihmisessä itsessään. Hänen on kokonaan lainavaatteiden, toiselta saatujen vaatteiden varassa. Toisen on peitettävä hänet, hänestä itsestään ei ole itsensä peittäjäksi tuomiolla. Niinhän Raamatun alkulehdetkin kertovat omalla tavallaan: "Ja Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahasta vaatteet ja puki heidät niihin" (1 Moos 3:21). Samassa asiassa oli myös Abelin saaman Jumalan mielisuosion salaisuus. Se oli veriuhri. Veriuhrin suojassa Jumala vanhurskauttaa jumalattoman ja ottaa hänet vastaan.
Sitähän omalla tavallaan julistaa vertaukset tuhlaajapojasta, kadonneesta lampaasta ja rahasta. Kristillinen usko on armon uskontoa.
5.2. Kaikki ilmaiseksi
Uskomme perusväitteitä on, että Jumala hyväksyy ihmisen ja ihminen saavuttaa Jumalan suosion, läsnäolon ja iankaikkisen elämän lahjaksi, ilmaiseksi. Sitä korostavat myös sanat: "Työntekijälle maksettua palkkaa ei katsota armosta saaduksi vaan ansaituksi. Jos taas jollakulla ei ole ansioita"… "Ylistäähän Daavidkin autuaaksi sellaista ihmistä, jonka Jumala katsoo vanhurskaaksi hänen teoistaan riippumatta" (Room 3:4-5, 6). Uskomme ydin on tunnustuksessa, että me uskomme Jumalaan, "joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi" (Room 4:5).
5.3. Oikeudellinen tapahtuma
Tämän uskon vanhurskauden vaikeus on siinä, että se kuvaa mitä meille tapahtuu Jumalan edessä kirkkauden valtakunnassa. Pyhä iankaikkinen Jumala ei tuomitsekaan meitä meidän syntiemme mukaisesti ikuiseen eroon itsestään. Hänen Poikansa vanhurskaus peittää meidät ja siksi Jumala lukee, julistaa, pitää meitä Kristuksen kaltaisina, vaikka todellisuudessa olemme vielä äärettömän kaukana Kristuksen kaltaisuudesta. Hän näkee vain rakkaan Poikansa, ei meitä!
Kyseessä on oikeudellinen tapahtuma. Jumalan antaa valtaistuimeltaan julistuksen siitä, että hän pitää uskovaa syntistä tuomion kestävänä, vanhurskaana, vaikka sitä tämä ei ole todellisuudessa. Ainoa, mitä uskovalla on, on Pyhän Hengen sanan kautta hänessä vaikuttamana usko, luottamus Kristukseen, Kristuksen nimen avuksi huutaminen ja siksi Kristuksen tuoma turva.
5.4. Kristuksen tähden
Olemme Jumalan pelastussuunnitelman salaisuuden edessä. Sen on ehkä voimakkaimmin paljastanut meille yhdessä ainoassa kreikankielisessä lauseessa Paavali: "Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omakseen kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi. Hänet Jumala on asettanut sovitusuhriksi, hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi. Näin Jumala on osoittanut vanhurskautensa. Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta, mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen (Room 3:22-26).
Olen vanhurskas, olen saanut ennakoivasti Jumalan tuomiolla vapauttavan tuomion ja saanut sen yksin siksi, että Jumala lukee minulle, minun omakseni Kristuksen vanhurskauden. Olen kuullut julistetavan ristiinnaulittua Jeesusta Kristusta ja avannut tälle julistukselle sydämeni. Nyt suuntaan luottamukseni ja tartun yksin Jeesuksen Kristuksen Golgatalla suorittamaan sovitustyöhön. Luotan siihen, että Jumala on käsittämättömän laupias Kristuksessa ja siksi ansaitsemani Jumalan viha ja tuomio on poissa yltäni ja Jumala on antanut kaikki syntini anteeksi. Jumalan armo, jonka nyt saan omakseen on nimenomaan Jumalan sydämen suosiollisuutta ja laupeutta minua kohtaa, ei mitään minussa itsessäni tapahtuvaa armon vaikutusta.
Saatana on parempi.
Oma valintasi.
5.5. Saan tulla ja ottaa vastaan
"Auki nyt on kädet Jeesuksen aivan, myös minut helmaansa sulkeakseen. Miksi sä kantaisit tuskan ja vaivan, vaipua saat ikirakkauteen. Kuule hän kutsuvi taas kuten ennen: Suo mulle sielusi ystäväni! Kieltääkö sä voisit luotasi mennen, vaikka hän kuollut on puolestasi?" (Hgl 170;1)
"Yksityisen ihmisen ei nyt tarvitse muuta kuin tulla ja ottaa vastaan kaikki tämä, mikä hänelle kuuluu. Hän saa ilmaiseksi pukeutua parhaisiin vaatteisiin ja uskoa halki elämänsä anteeksi kaiken synnin, mikä hänessä vielä on jäljellä. Syntiä ei koskaan enää lueta hänen syykseen eikä laki koskaan enää tuomitse häntä kadotukseen. Jumala ei koskaan enää vihastu häneen vaan rakastaa häntä iankaikkisella ja muuttumattomalla rakkaudella ja sulkee hänet syliinsä lapsenaan ja perillisenään, niin kaunan kuin hän uskoen pysyy Kristuksessa eli siis niin kauan kuin hän synnin vuoksi yhä uudelleen palaa Kristuksen luo eikä tule toimeen ilman hänen armoaan" (Rosenius, Yksi kaikkien puolesta, 55).
5.6. Saan tulla tällaisenani
Kuinka terävästi erään keskeisen piirteen tästä ilmoitustotuudesta saikaan esille vanha maallikkojohtaja Juho Malkamäki sanoessaan vanhalle ahdistuneelle papilleen: "Ei se ole mikään ihme, jos Jumalan vanhurskauttaa sen, joka rukoilee - totta Jumala sellaisen vanhurskauttaa. Eikä se ole ihmeellistä, että Jumala vanhurskauttaa sen, joka uskoo - tietysti Jumala uskovan vanhurskauttaa. Eikä sekään ole ihme, jos Jumala vanhurskauttaa ihmisen, jossa on Pyhä Henki. Mutta se on ihme, että Jumala vanhurskauttaa jumalattoman" (Martti Simojoki, Tie totuus elämä).
Tämä merkitsee sitä, että minun uudistumiseni ja pyhittymiseni ei ole pelastuksen edellytys. Ainoa edellytys on luottamus siihen, että Jumala julistaa minut Kristuksen tähden tällaisenani vanhurskaaksi. Siihen ei sisälly mitään minun omaa suoritustani tai tekoani tai ansioitani, vaan siinä on yksinomaan Jumalan käsittämätön mielisuosio, jonka tähden hän armosta lukee ja julistaa minut vanhurskaaksi.
Emme voi emmekä saa yrittääkään kelvata Jumalala sen varassa, mitä teemme tai mitä olemme emmekä sen varassa mitä tulevaisuudessa tulemme tekemään. Kelpaamme Jumalalle vain sen varassa ja tähden, mitä Kristus on puolestamme tehnyt.
5.7. Usko
Usko ei ole ihmisen kyky tai ominaisuus, vaan väline, jolla ihminen ottaa lahjan vastaan. Usko vanhurskauttaa vain siksi, että se ottaa vastaan Kristuksen, joka on meidän vanhurskautemme Jumalan edessä. Usko merkitsee kaikesta omasta luopumista eikä luottamusta johonkin uuteen tekoon tai ansioon. Usko ei ole ihmisen ominaisuus, jonka tähden hän tulisi kelvolliseksi Jumalan edessä.
Uskon vanhurskas on uskovalle elämän lähde läpi koko ajallisen elämän. Se on peruste kaikelle mitä Jumala suo.
”Meidän tulee oppia, ettei meillä ole mitään ansiota Jumalan edessä, että hänen täytyy lahjoittaa meille armo pelkästä armosta meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta. Meidän tulee oppia sekin, että Herran täytyy lahjoittaa meille myös armo ja lahja voida vastaanottaa armo, että hänen täytyy lahjoittaa meille usko. Niin sekin on meidän opittava, ettei uskoamme varten riitä vain se, että sillä on totinen ja luotettava kohde, ei riitä vain se, että Jumala on antanut meille järkähtämättömän totuuden omistettavaksi. Vaaditaan vielä enemmän: Jumala on sen lisäksi annettava meille vielä itse uskokin, annettava meille lahjan vastaanottava käsikin. Ei riitä vain se, että hän on antanut meille auringon valon, hänen täytyy antaa meille myös silmät ennen kuin me voimme nähdä jotakin” (Rosenius).
”Suuri, laupias Jumalamme on siis valmis antamaan synnit anteeksi. Hän antaa anteeksi suurimmat ja karkeimmat synnit. Se on ratkaistu Jumalan iankaikkisessa armopäätöksessä, ja poikkeuksetta pitää paikkansa, että jokainen haluava saa synnit anteeksi hänen Poikansa nimessä. Ei yksikään, joka synninhädässään kääntyy Kristuksen puoleen, joudu kadotukseen. Hän saa iankaikkisen elämän – ja siinä hän saa olla yhtä varma kuin siitä, että Jumala elää eikä voi valehdella… Ei mihinkään koko maailmassa voi niin varmasti luottaa kuin siihen, että Jumala tahtoo antaa meille synnit anteeksi. Onhan mahdotonta, että Jumala valehtelisi. Kaikki se mitä minä olen, mitä minä teen, mitä minä ajattelen, tunnen ja näen, on peräti epäluotettavaa. Se on kuin leijuva tomuhiukkanen jyhkeän vuoren rinnalla. Hän, joka on taivaan ja maan herra, on luvannut antaa synnit anteeksi jokaiselle, joka uskoo” (Rosenius, Usko yhdistää, 29).
Kuinka sanomattoman turvallinen onkaan tuo vakuutus siitä, että Jumalan vanhurskauttaa jumalattoman. Siinä sana vakuuttaa, että Jumala lukee meille vanhurskauden Poikansa tähden. Jos meidän pitäisi havaita jotain itsessämme ja perustaa siihen, mitä Jumala on vaikuttanut meissä ja nähdä, että hän on todella tehnyt meidät vanhurskaiksi, ajautuisimme alituisen levottomuuteen ja jopa epätoivoon. Kuka määrittelee tämän "jotain"?
6. Jatkuva huokailun aihe
Emme ehkä näe mitään sellaista tapahtuneen omassa itsessämme, asenteissamme, tunne-elämässämme, joka voisi kestää Jumalan tuomiolla, ja johon voisimme vedota Jumalan pyhien silmien edessä. Mutta nyt meidän ei tarvitsekaan vedota mihinkään itsessämme olevaan, itsellemme tapahtuneeseen ja näkyvään tosiasiaan. Kaikessa ja aina saamme turvautua taivaassa olevaan ja meille talletettuun perintöön - Jeesukseen Kristukseen, häneen, joka on oikeaan aikaan kuollut jumalattomien edestä (Room 5:6). Hän kuoli meidän edestämme, kun me vielä olimme syntisiä (5:8).
"Suurimmatkin Jumalan valtakunnassa tarvitsevat anteeksiantoa viime hetkellään yhtä hyvin kuin tien alussa, sillä minkään oman varassa ei mennä taivaaseen. Ihmisen sisäinen uudistuminen ei ole koskaan pelastuksemme perusta… Emme pelastu sen nojalla, miten pitkälle olemme päässeet synnin voittamisessa, sillä parhaimpiinkin jää synti, joka kietoo hänetkin verkkoihinsa tavalla tai toisella ja jota heidän on vastustettava aina veriin asti. He eivät kelpaa laadultaan, eivät edes uskon hedelmiensä nojalla, sillä synnilläkin on hedelmiä. Heidän uskonsa ei näin ollen ole mikään sellainen uusi ihmisluonto, jonka nojalla he kuuluisivat taivaan valtakuntaan. He pääsevät perille vain Herransa ja Vapahtajansa nojalla. Tällä ei ole kielletty, että Herrassa olevat tulevat osallisiksi jumalallisestakin luonnosta – mutta se ei ole mitään jumalallistamista ajassa, vaan vasta uuden alkua” (Osmo Tiililä, Yön jälkeen aamu, 113).
Kristus ei ole vielä muuttanut minua olemukseltani vanhurskaaksi. Hän ei ole tehnyt minua uudeksi ja kirkastuneeksi ihmiseksi. Jään edelleenkin elämään samana mitättömänä ja pahana ihmisenä, jollainen tähänkin asti olen ollut. Tästä huolimatta minulla on kuitenkin taivaan kansalaisuus. Se on todellinen uudestisyntyminen: Olen saanut Taivaan kansalaisuuden. Sen rinnalla se, mitä minussa tapahtuu ja mitä minä olen, on aivan toisarvoista. Ei toki lähimmäisilleni. He tarvitsevat palveluani - ei Jumala.
Jos joku Afrikasta tänne muuttanut iholtaan musta saa Suomen kansalaisuuden, ei hän muutu iholtaan valkoiseksi. Hän vain saa eräitä oikeuksia Suomessa. Samoin en minäkään muutu taivaalliseksi olennoksi, enkeliksi tai Jeesukseksi. Olen edelleen täsmälleen se sama ihminen kuin tähän asti. Olen saanut vain lupauksen taivaallisesta perinnöstä. Näkyvällä tavalla pääsen nauttimaan tästä perinnöstä vasta kuolemani jälkeen. "Rakkaani, nyt me olemme Jumalan lapsia, eikä ole vielä käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Me tiedämme tulevamme hänen kaltaisikseen, kun hän ilmestyy, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena, kuin hän on" (1 Joh 3:2).
Meihin on ihmisinä syvälle juurtunut sellainen varmuus ja vakaumus, että lopulta meidän on sittenkin itse pelastettava itsemme. Kaikki pelastuksessamme riippuu omasta kilvoituksestamme .Voimme kyllä hetkeksi hyväksyä tarmokaan opetuksen vaikuttamana, että yhteys Jumalaan on syntynyt elämässämme yksin armosta ja yksin sen tähden, että Jumala ei lue meille Kristuksen tähden meidän syntejämme. Mutta yhä uudelleen ajaudumme asenteeseen, jossa itse jännitämme ja ponnistelemme, rukoilemme ja luemme Raamattua, todistamme Kristuksesta ja pyrimme olemaan mukana Jumalan valtakunnan työssä. Teemme kaikkea tätä pysyäksemme oikeassa uskossa. Olkoonkin, että uskoon tulemisemme tapahtui yksin armon vaikutuksesta, niin uskossa pysymisemme on kiinni meidän omista tarmokkaista ponnistuksistamme.
Emme millään osaa pitää kiinni siitä, että itse uskomme syntyminen oli Jumalan ihmeellinen teko. Yksin Jumala sanallaan vaikutti meissä sen ihmeen, että käänsimme katseemme pois omista tekemisistämme ja yrityksistämme ja katsoimme ”tangon päähän ripustettuun vaskikäärmeeseen”. Hänen katsoessamme Jumalan Henki uudestisynnytti meidät, ilman että itse tiesimme millä tavoin. Pyhä Henki tuli meihin asumaan.
Samalla tavoin myös uskossa pysyminen elämämme loppuun asti on jatkuva Jumalan ihmeellisen armon vaikutusta ja toimintaa meissä. Se ei ole omien ponnistelujemme seurausta. Se on vain sitä, että avaamme säkkimme Herralle ja annamme hänen vaikuttaa meissä sekä tahtomisen että tekemisen.
Tätä armon luonnetta kuvaa varsin hyvin vanha, todennäköisesti buddhalaispohjainen kertomus. Siinä kuvataan kissaemon ja apinaemon eroa niiden pelastaessaan poikasensa. Apinaemo sanoo: Tartu kiinni kaulaani ja purista lujasti ja minä vien sinut turvaan. Kissaemo ottaa poikastaan niskasta kiinni ja kantaa turvaan. Jatkuva kamppailumme on siinä, että jaksaisimme ja uskaltaisimme kääntyä ja pysyä hiljaa (Jes 30:15) ja olla siinä luottamuksessa, että aivan varmasti hän, joka on alkanut meissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka (Fil 1:6).
Hengellinen kasvu alas ja ylös
http://rovasti.fi/node/317
En havaitse kasvaneeni mihinkään!
Puhun avoimesti, puhun niin kuin näen ja koen. En väitä, että opetukseni olisi täydellistä asiasta, jossa jokaiselle Kristukseen uskovalla on omakohtaista kokemusta. Saatamme nähdä ja kokea asiat hyvinkin eri tavoin. sen kuitenkin sanon suoraan, etten enää vuosiin ole itse havainnut mitään ihmeellisempää kasvamista tai muuttumista, en ainakaan omasta mielestäni. Poljen vain paikoillani ja puhun uudelleen ja uudelleen samoista hengellisistä asioista. Toki jotain olen vuosien kuluessa saattanut oppia!
Kasvuni omasta mielestäni kuin vanhan maalaistuvan lattian tai puusillan kannen kuluminen. Oksakohdat ovat tulleet yhä selvemmin koholle, kun pehmeä puu on kulunut ympäriltä. Kuinka hyvin aikoinaan Osmo Tiililä kirjoittikaan: "Aluksi ehkä "juostiin ylpeinä" ja kuviteltiin paljonkin pyhyyden saavuttamisesta, mutta usein käy aivan päinvastoin. Ihanne jää saavuttamattomaksi, juoksusta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttävät toinen toistaan huonoimmilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin helpoimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoani kurissa, vaan tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhä Hengen murheelliseksi. Oikeastaan on kaikki pelkkää suurta epäonnistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi maailmassa ollutkaan".
Kuinka usein onkaan ollut suorastaan pakokauhuntapainen tunne siitä, että sahaan poikki sitä oksaa, jolla istun. Se vähäinenkin myönteinen, jota olen saanut aikaan tai joka on tullut esiin itsessäni rapisee ja itse tuhoan omaa elämäntyötäni luonteeni heikkouksilla, ilkeydelläni, pahuudellani, itsehillinnän puutteella jne.
Olen ollut aina sama ihminen, samoine erheineni, synteineni, vikoineni, puutteineni. Kun 1960-luvun lopulla kirkastui jumalattoman vanhurskauttaminen (Room 4:5) niin siitä lähtien uskonelämän taistelu on vain ollut tämän löydön täsmentämistä ja sen entistä määrätietoisempaa omaksumista vastoin yleistä uskovien ajattelua.
Minua ei kiinnosta hengen täyteys, ei armolahjat, ei lopun ajan tapahtumat, ei Jeesuksen tulemus. Minua kiinnostaa vain kaksi asiaa: Kristuksen sovituskuolema ristillä ja uskonvanhurskaus, jossa Jumala Kristuksen tähden ei tänäänkään lue minulle minun syntejäni vaan antaa ne anteeksi. Antaako hän todella tänäänkin anteeksi kaiken ja peittää kurjuuteni ja syntini, jotka ovat edelleenkin piintyneenä lihassani ja jotka jatkuvasti kiusaavat itseäni ja lähimmäisiän? Siinä lopulta keskeisin uskonelämäni ongelma.
Kasvu onkin kasvua alaspäin
Valaisemme kasvun salaisuutta erään VT:n sanan avulla: "Juurta alaspäin - hedelmää ylöspäin" (2 Kun 19:30). Siksi ensin kiinnitämme huomiomme juuriin, en hedelmiin. Jos juurrumme syvälle oikeaan maaperään, niin aivan varmasti hedelmä aikanaan kasvaa ylöspäin ja kasvaa silloinkin vaikka emme itse sitä huomaa. Juuren kasvu ei näy, hedelmä näkyy ulospäin. Mikä juurruttaa meitä Herran tuntemisessa?
Yhä syvenevä synnintunto
Ensimmäinen todellisen juurta alaspäin kasvun salaisuus on yhä syvenevä synnin tunto. En pääse irti, että Paavalin tunnustus Room 7:14-24:ssä on mitä aidoin ja totuudellisin Jumalan ihmisen sydämen tunnustus. Se tunnustus ei lakkaa täällä alhaalla eläessämme koskaan. Se on hengen köyhyyttä ja Jeesus sanoi, että autuaita ovat hengessään köyhät. Olen siis silloinkin Jeesuksen sanojen mukana autuas, kun olen surkimus: "Minä… olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty (7:14). En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan… sen tekee minussa asuva synti (17). Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen (18). En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo… sen tekee minussa asuva synti (20)… haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta (21)…. olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki (22). Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? (24) Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia (26).
Vanha körttisaarnaaja Oskari Vihantola uskalsi tunnustaa: "Koko elämäni on yhtä syntiä. En ole mitään tehnyt, en puhunut, en ajatellut, ettei synti olisi sitä turmellut... Pyhimmät hetketkin Jumalan edessä ovat synnin turmelemat. Totuuden sanassa syntynyt hengellinen elämäkin on synnin turmelemaa. Syntejäni tunnustaessani olen syntiä tehnyt... Ruumiin olen synnille pyhittänyt ja henkeeni olen vilpin särpinyt. Minä olen Jeesuksen synti, jonka tähden hän on kärsinyt, kuollut ja verensä vuodattanut". "En ole suurimmassakaan katumuksessa itkenyt yhtään puhdasta kyyneltä. Vilpittöminkin rakkaus Herraan ja ystäviin on ollut petollista".
Rosenius kirjoittaa: "Lukiessani kirjettäsi ajattelin: on kummallista, että tämän ystäväni laita on aivan samoin niinkuin minun itsenikin? Tässä nyt istun ja olen elänyt armon varassa pian 32 vuotta ja voin valitettavassa heikkoudessani ottaa uskollisen Jumalani todistajakseni kuinka näinä 30:nä vuotena en ole mitään niin hartaasti pyytänyt kuin vakavampaa rukousta, vakavampaa parannusta, valvomista ja jumalanpelkoa, samoin kuin olen pyytänyt enemmän uskoa, elämää ja rakkautta. Mutta siitä huolimatta olen yhtä köyhä ja kurja. Ja kuitenkin jatkan vain enkä voi ikinä luopua tästä ihmeellisestä elämästä".
Ei synnintunto koskaan häviä Jumalan sanan vaikutuksen alla olevan uskovan elämästä. Vaikka viat ehkä jonkun kohdalla ovatkin vähentyneet lähimmäisten iloksi, niin omissa silmissä synti on vain suurentunut, koska valo on tullut entistä kirkkaammaksi ja tunkeutunut yhä syvemmälle sydämeen.
Oman minän vallan väheneminen kärsimyksissä
Toinen juurta alaspäin kasvun salaisuus on oman minän vallan väheneminen: "Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi" (Joh 3:30). Juuri siksi Paavalin joutui koemaan saatanan enkelin rusikoimista omassa lihassaan (2 Kor 12:7, KR38).
Sanomattoman kipeä totuus on se, että joka hetki ja täysin elämääni pyrkii hallitsemaan vanha, lihallinen ihminen. Minä varsinaisesti omana persoonana olen juuri tämä vanha ihminen. Uusi ihminen minussa on vain Jumalan sana lakina ja evankeliumina ja sanan kautta Kristus minussa asuvana Pyhässä Hengessä.
Jos sallin Jumalan evankeliumin sanan ohjata ajatuksiani, tunteitani, mielenliikkeitäni, uusi ihminen ja Kristus hallitsee minua. Mutta siinä määrin kuin oma haluni, toiveeni, tahtoni, tunteeni ilman Jumalan lain sanan kuritusta ja ilman evankeliumin lohdutusta hallitsee minua, minua hallitsee oma minä, lihallinen ihminen.
Lihallinen ihminen on aina päällimmäisenä. Se ensimmäisenä haluaa määrätä silmieni katseeni suuntaa, mielialani sisältöä, ajatuksiani, käsieni ja jalkojeni liikkeitä. Joka hetki uuden on tultava ulkopuoleltani, joka kuitenkin on minussa. Uusi on Pyhä Henki, joka käyttää sanaa. Uusi on kuin hiljainen tuulen humina - näinhän Elia koki Jumalan todellisen läheisyyden (1 Kun 19:12-13). Jollen ole tarkkaavainen, jollen valvo ja kilvoittele joka hetki, en huomaa Pyhän Hengen ääntä, vaan luonnostani, ilman muuta, huomaamattani sallin oman minän hallita.
Se hengellinen innostus ja voima, joka valtaa minut puhuessani kielillä tai ollessani karismaattisessa vireessä tai kokouksessa, on ytimeltään sielullista inspiraatiota, innoitusta. Toki Pyhä Henki voi käyttää tätä sielullista virittäytymistä ja tunnetta hyväkseen. Se voi olla se väylä, joka on Hengen käytössä, mutta joka kerta asia on kontrolloitava erikseen. En koskaan ollessasi karismaattisen tunteen vallassa voi olla varma, kuka lähestyy minua tässä ilon, vapauden ja hyvän olon vireessä. Ja mitä on luonteeltaan se, että suustani pulppuaa: Jeesus, Jeesus. Se ei ilman muuta ole syvän hengellisen kokemuksen merkki.
Minun minäni ei vähene muuten kuin kärsimysten ja tappioiden koulussa, taisteluissa voittamattomien syntieni kanssa, jolloin näen kuinka heikko ja avuton olen auttamaan itse itseäni. Hyvässä tapauksessa jotain oman minän vallasta murenee kärsimyksen koulussa. Miten Joosef totesikaan: "Jumala on tehnyt minut hedelmälliseksi kärsimysteni maassa (1 Moos 41:52)
Valitettavasti on kuitenkin pakko uudelleen ja uudelleen todeta Siionin virren (64) sanoin: ”On kylmä sydämemme ja suuri kovuutemme, ken heltymään sen saisi nöyräksi taivuttaisi? Ei sateet, salamatkaan, ei liekit palavatkaan sen aatamillisuutta voi murtaa, luoda uutta. Lyö Mooses vasaralla: Se itkee iskun alla, vaan kuritus kun laantuu, se entiselleen taantuu”.
"Joka siis toivoo pääsevänsä Kristuksen kanssa kunniaan, Jumala vie hänet kärsimään Kristuksen kanssa. Joka toivoo, että vanhurskas tuomari antaa hänelle vanhurskauden kruunun, Jumala tutustuttaa hänet Kristuksen orjantappurakruunuun. Joka toivoo pääsevänsä taivaaseen, Jumala antaa hänelle pääsylipuksi Kristuksen arvet hänen ruumiiseensa, Kristuksen kyyneleet hänen silmiinsä ja Kristuksen tuskan tuottamat huokaukset hänen sydämeensä, joista hänet tunnetaan taivaan ovella. Kristuksen risti ahdistaa hänet lähelle Jumalaa ja kiusausten helle sanan lähteelle. Heidän elämänsä täällä maailmassa on parasta silloin, kun se on tuskaa, vaivaa, työtä ja levotonta menoa. Ellei heillä ole paha maailmassa, ei Jumalan sana heitä elätä" (Vihantola).
Jeesuksen persoonan ja hänen armonsa tuntemisen kasvu
Kolmas juurta alaspäin kasvun salaisuus on liiankin itsestään selvältä kuulostava, mutta käytännössä vaikea Jeesuksen ja hänen armon tuntemisen kasvu. Ilman Jeesuksen tuntemista ei ole mitään kasvu elämässämme. Minä alas, Kristus ylös, minä pieneksi, Kristus suureksi.
Kristus kasvaa silloin suureksi, jos hän on meille aina yhtä tarpeellinen syntiemme anteeksiantajana kuin uskoon tullessamme. Näin siksi, ”koska lihaamme rasittaa ikuinen synti ja niin kauan kuin maan päällä elämme eivät virheemme ja erehdyksemme lopu. Siksi on todella tarpeen olla olemassa meitä varten ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus niin ettemme syntiemme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavana" (Luther).
Koska minussa vielä asuu pysyvänä synti, tarvitsen jatkuvaa anteeksiantamusta - pysyvä synty - pysyvä anteeksiantamus: Ambrosius sanoo: "Koska alituisesti teen syntiä, tarvitsen alituisesti parantavaa lääkettä." (Tunnustuskirjat). On ihmeellistä, että juuri tällainen on Jeesus Kristus. Tuomaskin tunsi ja tunnisti ylösnousseen Jeesuksen vasta sitten kun oli hänet haavat hänessä. Ne haavat lyötiin Tuomaksenkin epäuskon syntien tähden.
Oleellisinta on kuitenkin pysyä tosi viinipuussa. "Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa" (Joh 15:4). Pysymme Herrassa vain armon alaisina ei milloinkaan lain alaisina (Gal 3:22, 25, Room 12:1). Joudumme läpi elämän rukoilemaan: "Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhri Golgata". Kasvu on kasvua yhä syvemmälle ristin salaisuuteen. Mutta juuri sitä meidän lihamme, ympärillämme oleva ajan henki ja perkele vastustavat. Siksi Paavali joutuikin ihmeissään kysymään oman aikansa ihmisiltä: "Kuka on lumonnut teidät, joiden silmien eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna" (Gal 3:1).
Siksi kasvu on kasvua meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa (2 Piet 3:18). Hän tulee niin suureksi, että aavistellen voimme sanoa Paavalin tavoin: "Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu" (Fil 3:8).
Emme millään tahdo suostua jatkuvasti asettamaan uskonelämämme keskukseksi ja voimanlähteeksi ristiinnaulittua Jeesusta ja evankeliumi hänestä. Vaikka kuinka tiedämme Raamatun sanasta, että evankeliumi on Jumalan voima (Room 1:16), emme millään osaa tai halua päästää tätä voimaa elämämme hallitsijaksi.
Peruskysymyksemme on jälleen se, miten Jeesus voisi kasvaa niin suureksi ja tärkeäksi, että edes lyhyeksi hetkeksi unohtaisimme oman tärkeän minämme ja keskittyisimme yksin hänen katseluunsa ja korottamiseensa yli kaiken. Miten opimme edes jotain elämän todeksi Paavalin sanoista: "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto" (Fil 1:21).
Käytännössä kuitenkin meille on tärkeämpää se, mitä hän vaikuttaa ja saa aikaan meissä kuin hän itse.. Olemme narsistisen, itsensä ympärille käpertyneen aikakauden ihmisiä. Emme huomaa kuinka uskonelämäämme hallitsee kaikessa oma etu, omat saavutukset, omat lahjat, omat teot, omat ansiot ja oma menestys, oma kasvumme, ei Jeesuksen kasvu! Etsimme alituisesti hänestä vain itseämme, omaa etuamme, omaa kokemustamme ja hyvän olon tunnettamme.
Meidän on suunnattoman vaikea suostua siihen, että itse jäämme köyhiksi, viheliäisiksi ja kurjiksi, mutta hän tulee suureksi ja kirkkaaksi. Johannes Kastajan sanat olivat todella kohtalokkaita. Hän joutui äärimmäisen tuskallisella tavalla vielä muistamaa mitä oli sanonut Jeesuksesta. Herodeksen vankila ei ollut hänelle helppo paikka. Hän joutuikin epäilyksen käsiin: "Oletko sinä se tuleva vain pitääkö meidän toista odottaman". Hän olisi halunnut menestyä yhdessä Jeesuksen kanssa. Hänkin olisi halunnut nousta korkeuksiin. Hän alkoikin pelätä sitä, että hänen tiensä veisi tuhoon ja että Jeesuksen tehtävä maailmassa ei olisikaan näkyvä voitti vaan näkyvä tappio
Kasvu on taistelua
"Ei niin, että olisin sen jo saavuttanut, minä riennän sitä kohti" (Fil 3:12). Ennen päämäärän saavuttamista jokainen päivä on kamppailua. Jollemme suostu kampailemaan, me taannumme, sillä "antakaa Hengen ohjata elämäänne, niin ette toteuta lihanne, oman itsekkään luontonne haluja. Liha haluaa toista kuin Henki, Henki toista kuin liha. Ne sotivat toisiaan vastaan, ja siksi te ette tee mitä tahtoisitte (Gal 5:16-17).
"Jokainen uskova, joka alkaa uskolla voittaa lain kauhuja tekee parannusta koko elämällään. Koko uskovien elämä on nimittäin harjoitusta ja eräänlaista vihaa lihassa olevia synnin jäänteitä vastaan. Liha kapinoi henkeä ja uskoa vastaan. Kerta kerran jälkeen pyhät tuntevat kauhut. Siinä taistelee usko epäuskoa ja epätoivoa vastaan ja samoin himoa, vihaa, ylpeyttä ja rangaistusta vastaan. Tämä taistelu säilyy hurskaissa niin kauan kuin he elävät, toisissa ankarampana, toisissa lievempänä. Heillä on siis murhe ja viha syntiä kohtaan yhtä aikaa uskon kanssa. Siksi he huutavat yhdessä Paavalin kanssa: "Minä viheliäinen ihminen. Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Luther).
"Staupitzilla oli tapana sanoa, että hurskaiden on toivottava kuolemaa siksi, että tässä elämässä ei synnin tekeminen koskaan lopu, ja niin asia totisesti on. Hurskaiden mielissä on enemmän murhetta synneistä ja kuoleman pelosta kuin iloa lahjaksi annetusta elämästä ja Kristuksen sanomattomasta armosta. He kuitenkin painiskelevat tuota epäuskoa vastaan ja uskon avulla he voittavat sen, mutta silti tuo murheen henki aina palaa. Siksi heissä pysyy parannus kuolemaan asti" (Luther).
”Olen särkynyt saviruukku, pala palalta murtui pois. Vain ihmettelin ja itkin, en millään murtunut ois. Sinä, Herra, minut murskasit, vaan talletit kaikki palat, niin paljon minua rakastit, tahdoit uutta kokonaan. Anna savelle uusi muoto, tee minusta minusta uusi ruukku niin rakkautesi nyt näytät, taas murtunutta käytät. Tahdon kertoa särkyneille ei siruja heitetä pois. Kallista halpa savikin, Mestarin kädessä ois.”
"Kun me kauhistusten keskellä rohkaistumme ja saamme lohdutusta, vahvistuvat meissä samalla muut hengen voimat: Jumalan tuntemus ja jumalanpelko, toivo sekä rakkaus Jumalaan. Näin me, kuten (Kol. 3:10) Paavali sanoo, ’synnymme uudesti Jumalan tuntemukseen’ ja katsellessamme Jumalan (2. Kor. 3:18) kirkkautta me ’muutumme saman kuvan kaltaisiksi’, toisin sanoen meissä viriää todellinen Jumalan tuntemus, niin että meissä on todellinen jumalanpelko ja me todella luotamme siihen, että hän pitää meistä huolta ja kuulee rukouksemme. Tämä uudestisyntyminen on kuin iankaikkisen elämän alkua, niin kuin Paavali (Room. 8:10) sanoo: ’Jos Kristus on teissä, niin ruumis tosin on kuollut synnin tähden, mutta henki on elämä vanhurskauden tähden jne.’ Samoin: (2. Kor. 5:2s) ’Me saamme pukeutua, ja kun me kerran olemme pukeutuneet, ei meitä enää havaita alastomiksi.’ Tämän nojalla vilpitön lukija voi päätellä, että se usko, josta me puhumme, syntyy katumuksessa ja sen on määrä jatkuvasti kasvaa katumuksessa. Me käsitämmekin kristillisen ja hengellisen täydellisyyden juuri siten, että katumus ja usko kasvavat yhtä rintaa" (Luther).
Kasvu jää salaisuudeksi
Neljäs juurta alaspäin kasvun salaisuus on Jeesuksen vertauksen selityksessä: "Tällainen on Jumalan valtakunta. Mies kylvää siemenen maahan. Hän nukkuu yönsä ja herää aina uuteen päivään, ja siemen orastaa ja kasvaa eikä hän tiedä miten. Maa tuottaa sadon aivan itsestään, ensin korren, siten tähkän, sitten täydet jyvät tähkään (Mark 4:26-28). Olemme salaisuuden edessä. Kasvu on aina Jumalan ihme. Ihminen voi lisätä jonkun tavaran tuotantoa, mutta ihminen ei koskaan pysty luomaan elämää ja kasvussa on aina kysymys elämän salaisuudesta.
Kristillisessä uskossa terve kokemus on aina kätkeytyneenä vastakohtaansa. Ilo suruun, valo pimeyteen, Jumalan läheisyys hänen etäisyyteensä, Jumalan apu siihen, ettei hän auta, Jumalan hyvyys siihen, että hän jättää lapsensa tuskaan. Taivas on kätkeytyneenä helvettiin. Ja kuitenkin uskova on juuri siinä uskova, että hän keskellä syntiään uskon armahdukseen, keskellä pimeyttä toivoo valoa, keskellä voimattomuutta kuitenkin kestää luottamuksessa. Vaikka hän ei saakaan mitään aikaan, hän kuitenkin palvelee lähimmäisiään siinä vähässä, missä pystyy. Hän uskoo vaikka kokeekin, ettei hän uskalla ja voi uskoa. Hänen uskonsa on kokemuksellista epäuskoa. Hänen ilonsa masennusta, hänen voittona tappioita
Suostun elämään uhanalaisena ja siihen, että Jumala murskaa kaiken inhimillisen varmuuden saadakseen olla ainoa. Taivun elämään uhanalaisena Jumalan sanan lupausten varassa tuntuu miltä tuntuu ja näyttää miltä näyttää.
Pyrin olemaan avoin ja totuudellinen silloinkin, kun se johtaa tuskallisten, vastaamattomien kysymysten eteen ja jään ehkä pysyvästikin neuvottomaksi. Myönnän, ettei minulla ole mitään järkevää vastausta useimpiin ahdistaviin elämän ongelmiin. Saan olla täysin varma ja vakuuttunut Jumalan todellisuudesta, mutta en halua olla liian varma omasta käsityksestäni Jumalasta ja hänen todellisuudestansa luonteesta. Opettelen luottamaan Jumalaan, mutta en halua luottaa inhimillisiin kuvauksiin Jumalasta. Luotan nimenomaan siihen Jumalaan, joka on ilmoittanut itsensä Raamatussa lain ja evankeliumin sanan kautta. Antaudun, sitoudun tietoisesti Herraan ja samalla tunnustan, että uskoni, luottamukseni ja antautumiseni on alati puolinaista ja kovin haurasta. Suostun jatkuvasti kohtaamaan ja tunnustamaan oman syntisyyteni. Myönnän, että saatan olla oman sydämeni petollisuuden harhauttama (Jer 17:9). Tarvitsen jatkuvasti pyyntöä: "Jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle" (Ps 139:24).
Rukous: "Ah, rakas Herrani Jeesus, sinä olet minun, ja siksi minäkin tahdon olla sinun. Kaikki mitä minä teen ja mitä minulla on, minun ruumiini ja sieluni, minun voimani ja lahjani, koko minun elämäni olkoon pyhitetty yksin sinulle. Pane sinä minun kannettavakseni mitä tahdot, minä tahdon mielelläni sen kestää. Johdata minua läpi kaikkien vaiheitten, tuskan tai riemun, onnen tai onnettomuuden kautta, johdata minua häpeän tai kunnian kautta, johdata minua läpi pitkän elämän tai varhaisen kuoleman. Minä tyydyn siihen kaikkeen. Kulje vain minun edelläni, minä tahdon seurata sinua!" (C. F. W. Walther, k. 1887)
Oliko tarkoitus, että joku jaksaisi lukea kirjoittelusi? Eikö tämä ole tarkoitettu keskustelusivustoksi? Tuntui aika tekopyhältä tekstiltä.