Jotta ymmärrätte paremmin mikä vaaraa Suomea on uhkaamassa johtavien upseereidemme sooloilun takia muistellaan vähän menneitä. Opimme niistä jotain.
Yhteistyö natsi-Saksan kanssa
Yksi epämiellyttävä historiallinen tosiasia on Suomen sotajohdon yhteistyö natsi-Saksan kanssa, joka antoi varmasti Neuvostoliitolle aggressiivisemman kuvan Suomen ulkopolitiikasta, kuin mitä hallitus pyrki luomaan. Markku Jokisipilä kirjoittaa Kolmannen valtakunnan vieraat -kirjassa:
Ulkopolitiikan alalla armeijan korkein johto osoitti erityisesti Saksan-suhteiden hoidossa myös huomattavaa omaa aktiivisuutta, joka välillä oli avoimessa ristiriidassa Kolmanteen valtakuntaan pidättyväisemmin suhtautuvan virallisen ulkopoliittisen linjan kanssa. Korkeimmalla upseeristolla ja Pääesikunnalla oli toimivat ja tiiviit keskusteluyhteydet sekä Saksan Helsingin-lähetystöön että maan armeijaan.
[...]
Neuvostoliiton ulkoministeriössä Suomen laskettiin olevan aikeiltaan Japanin, Saksan ja Puolan jälkeen aggressiivisin valtio.
Suomen ja Saksan sotilassuhteiden vahvistuminen alkoi 1930-luvun alkupuolella. Marsalkka Gustaf Mannerheimin vierailu Saksaan vuonna 1934, ilmailuministeri ja Luftwaffen komentaja Hermann Göringin isännöimänä, johti osaltaan suhteiden voimistumiseen sekä tiiviiseen keskinäiseen upseerien ja sotilasasiantuntijoiden vierailuun, joista osa oli virallisia ja osa salaisia. Jokisipilä kertoo myös Mannerheimin vuoden 1935 "yksityisestä metsästysmatkasta" Itä-Preussiin, Göringin metsästyslinnan lähettyville:
Tiedot tämän matkan tapahtumista ovat kovasti ohuita ja ristiriitaisia. Kansainvälisen lehdistön mukaan Göring isännöi ulkoministeri Ribbentropin kanssa seuruetta, johon Mannerheimin lisäksi kuului Unkarin pääministeri Gyula Gömbös ja Puolan yleisesikunnan korkeita upseereita. Metsästyksen ohella ohjelmassa oli lehtien mukaan myös keskusteluja Saksan, Suomen, Unkarin ja Puolan ilmavoimien yhteistoiminnasta.
[...]
Siitä mistä Mannerheim ja Göring tavatessaan keskustelivat, ei ole jäänyt jälkiä tämänkään vertaa. Ainoa lähdemaininta löytyy T.M. Kivimäen kirjeestä ulkoministeri Wittingille kesäkuulta 1941, jossa ensin mainittu kertoo tapaamisestaan Göringin kanssa juhannuspäivänä 1941:
"Lausuin suurristiäni ojentaessani muutamia sanoja, joissa muistutin mieliin hänen helmikuussa 1940 minulle antamaansa neuvoa, että Venäjän kanssa olisi tehtävä rauha nopeasti sekä samassa tilaisuudessa esittämäänsä lupausta, että Suomi oli saava takaisin kaiken, mitä se joutuu menettämään, koron kanssa, sekä niitä terveisiä, jotka hän sotamarsalkka Mannerheimin kautta lähetti minulle pääministerinä kesällä 1935 ja joissa oli luvattu, että jos Venäjä hyökkää Suomeen, Göring heti lähettää lentokonelaivueen avuksemme."
Pääministeri Toivo Kivimäen kirjeen mukaan Mannerheim olisi käynyt keskusteluja jo 1930-luvun puolivälissä suursodasta, johon Saksa olisi lupautunut antamaan sotilaallista tukea, ja välittänyt tämän tiedon myös Suomen hallitukselle. Tämä luo särön historialliseen narratiiviin, jossa Suomi oli sotaan johtaneissa tapahtumissa ainoastaan passiivinen, ei-aggressiivinen. T.M Kivimäen kirje viittaa Mannerheimin 1935 yksityiseen Itä-Preussin "metsästysmatkaan".
Suomen hallituksen ulkopoliittiset pyrkimykset neutraalimpaan pohjoismaiseen yhteistyöhön todennäköisesti vesittyivät, koska Suomen sotilasjohto osoitti natsi-Saksaa kohtaan niin voimakasta yhteistyöhalukkuutta. Tämä heijastui diplomatiassa Neuvostoliiton kanssa. Poliittisella ja kulttuurisella oikeistolla oli hyvin vahva näkyvyys Suomessa, mikä muokkasi ulospäin näkyvää kuvaa siitä, mitkä maan pyrkimykset ja tavoitteet olivat.
Nämä valinnat ohjasivat Suomea voimakkaammin kohti kauttakulkusopimusta, joka sinetöi meidät lopullisesti hyökkäyssodan osapuoleksi jatkosodassa, osana operaatio Barbarossan rintamaa. Molotov-Ribbentrop -sopimus ja sen salaisen etupiirijaon pohjalta Neuvostoliiton aloittama talvisota synnyttivät eittämättä liekkejä revanssihengelle, mutta oliko jatkosota silti täysin välttämätön Suomelle?
Jokisipilä vastaa:
"Siinä uhkapelissä, johon Saksan rinnalla 1940-41 ryhdyttiin, demokratia asetettiin uhanalaiseksi aivan itse ja omin toimin. Jatkosotaan ei lähdetty itsenäisyyttä puolustamaan vaan hyökkäämään, ottamaan revanssia, palauttamaan talvisodassa menetetyt alueet ja valtaamaan Suomeen milloinkaan kuulumattomia uusia alueita. Jos jatkosota hyväksytään puolustussodaksi, samalla logiikalla on myönnettävä myös Neuvostoliiton hyökkäyksen 1939 olleen pohjimmiltaan defensiivinen toimenpide.
Suurin osa Helsingin Sanomien kyselyyn osallistuneista historian professoreista näki Suomen natsi-Saksan liittolaisena, hyläten erillissotateesin. Professori Pertti Haapalan mukaan julkisessa ja poliittisessa keskustelussa ei asian käsittelyyn olla kuitenkaan vielä valmiita."
Yhteistyö natsi-Saksan kanssa
Yksi epämiellyttävä historiallinen tosiasia on Suomen sotajohdon yhteistyö natsi-Saksan kanssa, joka antoi varmasti Neuvostoliitolle aggressiivisemman kuvan Suomen ulkopolitiikasta, kuin mitä hallitus pyrki luomaan. Markku Jokisipilä kirjoittaa Kolmannen valtakunnan vieraat -kirjassa:
Ulkopolitiikan alalla armeijan korkein johto osoitti erityisesti Saksan-suhteiden hoidossa myös huomattavaa omaa aktiivisuutta, joka välillä oli avoimessa ristiriidassa Kolmanteen valtakuntaan pidättyväisemmin suhtautuvan virallisen ulkopoliittisen linjan kanssa. Korkeimmalla upseeristolla ja Pääesikunnalla oli toimivat ja tiiviit keskusteluyhteydet sekä Saksan Helsingin-lähetystöön että maan armeijaan.
[...]
Neuvostoliiton ulkoministeriössä Suomen laskettiin olevan aikeiltaan Japanin, Saksan ja Puolan jälkeen aggressiivisin valtio.
Suomen ja Saksan sotilassuhteiden vahvistuminen alkoi 1930-luvun alkupuolella. Marsalkka Gustaf Mannerheimin vierailu Saksaan vuonna 1934, ilmailuministeri ja Luftwaffen komentaja Hermann Göringin isännöimänä, johti osaltaan suhteiden voimistumiseen sekä tiiviiseen keskinäiseen upseerien ja sotilasasiantuntijoiden vierailuun, joista osa oli virallisia ja osa salaisia. Jokisipilä kertoo myös Mannerheimin vuoden 1935 "yksityisestä metsästysmatkasta" Itä-Preussiin, Göringin metsästyslinnan lähettyville:
Tiedot tämän matkan tapahtumista ovat kovasti ohuita ja ristiriitaisia. Kansainvälisen lehdistön mukaan Göring isännöi ulkoministeri Ribbentropin kanssa seuruetta, johon Mannerheimin lisäksi kuului Unkarin pääministeri Gyula Gömbös ja Puolan yleisesikunnan korkeita upseereita. Metsästyksen ohella ohjelmassa oli lehtien mukaan myös keskusteluja Saksan, Suomen, Unkarin ja Puolan ilmavoimien yhteistoiminnasta.
[...]
Siitä mistä Mannerheim ja Göring tavatessaan keskustelivat, ei ole jäänyt jälkiä tämänkään vertaa. Ainoa lähdemaininta löytyy T.M. Kivimäen kirjeestä ulkoministeri Wittingille kesäkuulta 1941, jossa ensin mainittu kertoo tapaamisestaan Göringin kanssa juhannuspäivänä 1941:
"Lausuin suurristiäni ojentaessani muutamia sanoja, joissa muistutin mieliin hänen helmikuussa 1940 minulle antamaansa neuvoa, että Venäjän kanssa olisi tehtävä rauha nopeasti sekä samassa tilaisuudessa esittämäänsä lupausta, että Suomi oli saava takaisin kaiken, mitä se joutuu menettämään, koron kanssa, sekä niitä terveisiä, jotka hän sotamarsalkka Mannerheimin kautta lähetti minulle pääministerinä kesällä 1935 ja joissa oli luvattu, että jos Venäjä hyökkää Suomeen, Göring heti lähettää lentokonelaivueen avuksemme."
Pääministeri Toivo Kivimäen kirjeen mukaan Mannerheim olisi käynyt keskusteluja jo 1930-luvun puolivälissä suursodasta, johon Saksa olisi lupautunut antamaan sotilaallista tukea, ja välittänyt tämän tiedon myös Suomen hallitukselle. Tämä luo särön historialliseen narratiiviin, jossa Suomi oli sotaan johtaneissa tapahtumissa ainoastaan passiivinen, ei-aggressiivinen. T.M Kivimäen kirje viittaa Mannerheimin 1935 yksityiseen Itä-Preussin "metsästysmatkaan".
Suomen hallituksen ulkopoliittiset pyrkimykset neutraalimpaan pohjoismaiseen yhteistyöhön todennäköisesti vesittyivät, koska Suomen sotilasjohto osoitti natsi-Saksaa kohtaan niin voimakasta yhteistyöhalukkuutta. Tämä heijastui diplomatiassa Neuvostoliiton kanssa. Poliittisella ja kulttuurisella oikeistolla oli hyvin vahva näkyvyys Suomessa, mikä muokkasi ulospäin näkyvää kuvaa siitä, mitkä maan pyrkimykset ja tavoitteet olivat.
Nämä valinnat ohjasivat Suomea voimakkaammin kohti kauttakulkusopimusta, joka sinetöi meidät lopullisesti hyökkäyssodan osapuoleksi jatkosodassa, osana operaatio Barbarossan rintamaa. Molotov-Ribbentrop -sopimus ja sen salaisen etupiirijaon pohjalta Neuvostoliiton aloittama talvisota synnyttivät eittämättä liekkejä revanssihengelle, mutta oliko jatkosota silti täysin välttämätön Suomelle?
Jokisipilä vastaa:
"Siinä uhkapelissä, johon Saksan rinnalla 1940-41 ryhdyttiin, demokratia asetettiin uhanalaiseksi aivan itse ja omin toimin. Jatkosotaan ei lähdetty itsenäisyyttä puolustamaan vaan hyökkäämään, ottamaan revanssia, palauttamaan talvisodassa menetetyt alueet ja valtaamaan Suomeen milloinkaan kuulumattomia uusia alueita. Jos jatkosota hyväksytään puolustussodaksi, samalla logiikalla on myönnettävä myös Neuvostoliiton hyökkäyksen 1939 olleen pohjimmiltaan defensiivinen toimenpide.
Suurin osa Helsingin Sanomien kyselyyn osallistuneista historian professoreista näki Suomen natsi-Saksan liittolaisena, hyläten erillissotateesin. Professori Pertti Haapalan mukaan julkisessa ja poliittisessa keskustelussa ei asian käsittelyyn olla kuitenkaan vielä valmiita."
Vastaukset 6
Vanhimmat
Suomi on tänä päivänä valitsemassa tien, joka tekee meistä aggressiivisemman valtion itänaapurimme näkökulmasta. Naton aktiivisuus on lisääntynyt vuodessa 80 prosenttia Venäjän rajoilla, minkä johdosta Venäjä on lisännyt puolustusvalmiuttaan viime aikoina. Suomen tekemä isäntämaasopimus on antanut voimakkaan signaalin maamme ulkopoliittisista pyrkimyksistä. Valitettavasti tämä vie pohjaa aidon puolueettomuuspolitiikan suunnalta eikä se ole kansan tahdon mukaista, koska enemmistö suomalaisista vastustaa edelleen Nato-jäsenyyttä. Tämän lisäksi isäntämaasopimuksesta tehtyjen tutkintapyyntöjen johdosta Suojelupoliisi nimesi tutkinnanjohtajan sopimuksen laillisuuden selvittämiseksi.
Entinen Suomen ulkoministeri, alivaltiosihteeri ja YK-suurlähettiläs Keijo Korhonen:
"Sopimuksen luettuaan huomaa, miksi hallituksen oli syytäkin väistää demokratian pelisääntöjä ja pelätä julkisuutta. Kysymyksessä ei ole pelkästään yhteisymmärrys Suomen "Nato-operaatioille, harjoituksille ja vastaavalle sotilaalliselle toiminnalle" antamista tukitoimista. Kysymys on Suomen valtion maa-, vesi- ja ilma-alueen varauksettomasta ja sitovasta luovuttamisesta sotilasliitto Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa sotilaallisia operaatioita varten. Syyskuun 4. päivän 2014 sopimus on nyky-Suomen historian suuria häpeätahroja ja pitkä naula lisää Suomen itsenäisyyden ruumisarkkuun"
Paasikivi taisi olla oikeassa suomalaiset (poliitikot?) ovat vähä-älyistä väkeä. Sauli Niinistöstä voidaan ainakin sanoa että hänellä ei ole riittävästi panna ojennukseen viime vuosina sooloilleita kenraaleita kenraaleita, UPI:n "asiantuntijoita" ja nuoria politiikkonilkkejä. Suomi saattaa ajautua ojasta allikkoon ja menettää lopullisesti ulkopoliittisen uskottavuutensa tällä surkealla seikailullaan.
Keijo Korhonen:
"Nato-jäsenyyden ulottaminen Venäjän läntisiin naapureihin on ollut paitsi Mihail Gorbatšovin kanssa tehtyjen välipuheiden karkea loukkaus, myös Venäjän suurvalta-aseman avointa halveksimista. Miten mahtaisi Washington reagoida, jos Kiina perustaisi kansainvälisen "Pohjoisen Tyynenmeren Turvallisuusjärjestön", ulottaisi sen jäsenyyden Meksikoon, Guatemalaan ja Karibianmeren saarille, ja sijoittaisi ohjuksia ja lentotukikohtia - tietenkin rauhanomaisessa ja edistyksellisessä tarkoituksessa - USA:n etelärajan tuntumaan?"
Suomi oli Saksalle vain pelinappula.
Jos 30-luvulla on ollutkin yhteistyötä,-39 Saksa joutui hylkäämään Suomen talvisotaan,
mutta Suomipa kostikin olematta täysin liittolainen,eikä hyökännyt Sorokkaan,eikä Pietariin,sekä teki sitten erillisrauhan Saksan selän takana.
Ihan oikein Sakuille.
Elias Simojoki, IKL oli varsinainen kansankiihottaja joka totesikin AKS:n veljesillassa vuonna 1938 puhuessaan armeijalle:
"Melkein jokaisella AKS:n jäsenellä on upseerin valtakirja taskussaan. Tämän taistelujärjestön ensimmäinen ja tärkein tehtävä on Suomen nuorison militarisoiminen. Sen hyväksi ei mikään uhri saa olla liian suuri."
Eliaskin päätti kiihotuksensa luotisateeseen talvisodassa.