Kuolemassa se konkreettinen rakenne joka pitää yllä tietoisuutta täällä maan päällä katoaa. Tuon rakenteen katoamisen myötä muuttuu "itse" irrelevantiksi käsitteeksi.
Minne itse katoaa? Se menee kaikkialle. Aivan kaikkialle. Koska itsen komponentteja ei ole enää yhteenliitettynä aivokudoksessa ne abstraktiot pääsevät vihdoinkin "vapaaksi" ja abstraktio on kuin ympyrän abstarktio - se on läsnä kaikkialla universumissa olemassa kuitenkaan todellinen missään. Niin käy myös "itselle" kuolemassa.
Kuoleman jälkeen "sinä" ei pidä "sinutta" relevanttina. Sillä ei ole merkitustä. Koska "se/hän" on jo läsnä kaikkialla voi se muodostua mihin tahansa ja miten tahansa uudestaan. Mikäli on olemassa rinnakkaisuniversumeita ovat nuo universumit yhtä korrekteja paikkoja abstraktion toteutumiselle kuin ovat kaikki muutkin vaihtoehdot. Kaikki rakenteet ovat mahdollisia, ne edustavat todellisuuden itseä, eivät kuolleen itseä. Kuolemassa kuolevan itsestä tulee sama kuin tulee kaikkien muiden kuolleiden itsestä - todellisuuden laajempi itse. Ja ... todellisuudesta me kaikki olemme syntyisin. Me olemme fyysinen todellisuuden itse ja koemme että olemme "erillinen itsemme" koska voimme vedellä karkeita rajoja ja kiinnitellä nimilappuja mielemme mukaisesti ja kuvitella että se on validi tapa havainnoida myös todellista tietoisuutta ja itseä.
Minuus - kuolemassa koskettaessaan kaikkea ja ikuisuutta - "muistaa" olevansa kaikki - muistaminen on huono sana koska me käsittelemme aivokemiallista muistamista. Tämä "muistaminen" josta puhun on huomattavasti erilaista - se on havainnoitsijan muuttumista havaittavaksi kohteeksi, kaiken "itseistämistä". Tämä tekee havainnoijasta havaittavan ja tekee koko jälleensyntymästä identiteetiksi joka kuoli täysin irrelevantin - vaikka se olisi ehkä mahdollista ei ole mitään erityistä syytä valita sitä kuin mitään muutakaan identiteetin ilmentymää. Kuolema on täydellinen unohdus; se on kaiken muistamista; kun muistaa kaiken on aivan sama muistaako vaiko eikö vaan tilat ovat vain negaatiot toisestaan.
Mielestäni koko "kuolemanjälkeinen elämä" aihetta riivaa ihmisen taipumus egoistiseen itsesäilytykseen, oman identiteetin säilyttämiseen tuon rajan jälkeenkin. Ehkäpä kuolema onkin sen identiteetin tarpeen säilymisen purkautumista ja äärimmäisyyden kohtaamista osana konkreettista itseä; sinkoutumista olemaan suoraan yhteydessä tosiolevaiseen ja siksi "itsen" raukeamista tarpeettomana koska sekin sisältyy kaikkeuteen. Tämän ajatuksen kannalta kuolemanjälkeinen elämä on kysymys jolla ei enää ole lainkaan merkitystä kuin vain niille jotka yhä eksistoivat todellisina fyysiseen hahmoon sidottuina identiteetteinä ja pyrkivät säilyttämään tuon hahmon tai identiteetin rajat koska luulevat että se on jotenkin tarpeellista?
Minne itse katoaa? Se menee kaikkialle. Aivan kaikkialle. Koska itsen komponentteja ei ole enää yhteenliitettynä aivokudoksessa ne abstraktiot pääsevät vihdoinkin "vapaaksi" ja abstraktio on kuin ympyrän abstarktio - se on läsnä kaikkialla universumissa olemassa kuitenkaan todellinen missään. Niin käy myös "itselle" kuolemassa.
Kuoleman jälkeen "sinä" ei pidä "sinutta" relevanttina. Sillä ei ole merkitustä. Koska "se/hän" on jo läsnä kaikkialla voi se muodostua mihin tahansa ja miten tahansa uudestaan. Mikäli on olemassa rinnakkaisuniversumeita ovat nuo universumit yhtä korrekteja paikkoja abstraktion toteutumiselle kuin ovat kaikki muutkin vaihtoehdot. Kaikki rakenteet ovat mahdollisia, ne edustavat todellisuuden itseä, eivät kuolleen itseä. Kuolemassa kuolevan itsestä tulee sama kuin tulee kaikkien muiden kuolleiden itsestä - todellisuuden laajempi itse. Ja ... todellisuudesta me kaikki olemme syntyisin. Me olemme fyysinen todellisuuden itse ja koemme että olemme "erillinen itsemme" koska voimme vedellä karkeita rajoja ja kiinnitellä nimilappuja mielemme mukaisesti ja kuvitella että se on validi tapa havainnoida myös todellista tietoisuutta ja itseä.
Minuus - kuolemassa koskettaessaan kaikkea ja ikuisuutta - "muistaa" olevansa kaikki - muistaminen on huono sana koska me käsittelemme aivokemiallista muistamista. Tämä "muistaminen" josta puhun on huomattavasti erilaista - se on havainnoitsijan muuttumista havaittavaksi kohteeksi, kaiken "itseistämistä". Tämä tekee havainnoijasta havaittavan ja tekee koko jälleensyntymästä identiteetiksi joka kuoli täysin irrelevantin - vaikka se olisi ehkä mahdollista ei ole mitään erityistä syytä valita sitä kuin mitään muutakaan identiteetin ilmentymää. Kuolema on täydellinen unohdus; se on kaiken muistamista; kun muistaa kaiken on aivan sama muistaako vaiko eikö vaan tilat ovat vain negaatiot toisestaan.
Mielestäni koko "kuolemanjälkeinen elämä" aihetta riivaa ihmisen taipumus egoistiseen itsesäilytykseen, oman identiteetin säilyttämiseen tuon rajan jälkeenkin. Ehkäpä kuolema onkin sen identiteetin tarpeen säilymisen purkautumista ja äärimmäisyyden kohtaamista osana konkreettista itseä; sinkoutumista olemaan suoraan yhteydessä tosiolevaiseen ja siksi "itsen" raukeamista tarpeettomana koska sekin sisältyy kaikkeuteen. Tämän ajatuksen kannalta kuolemanjälkeinen elämä on kysymys jolla ei enää ole lainkaan merkitystä kuin vain niille jotka yhä eksistoivat todellisina fyysiseen hahmoon sidottuina identiteetteinä ja pyrkivät säilyttämään tuon hahmon tai identiteetin rajat koska luulevat että se on jotenkin tarpeellista?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Niin, onko tietoisuus vain aivojemme tuotos?
Einsteinin mukaan aine on tiivistynyttä energiaa. Ruumiimme on siis atomien luomaa ainetta.
Jo 1950 luvulla on todistettu, että protonilla on antiprotoni, eli atomilla on antiatomi.
Veeda-filosofian mukaan aineellinen maailmankaikkeus, joita on lukemattomia seitsemässä eri tasossa on "Herran reunaenergiaa".
Ns. henkisiä planeettoja, joita on myös lukemattomia, on myös seitsemää eri tasoa.
Maa-planeettamme kuuluu aineellisista tasoista neljänteen, joka tuottaa ruumiimme.
Lyhyesti sanottuna, henkemme on vankina ruumiissamme.
Tällä planeetalla ollessamme meillä on mahdollisuus vapautua aineellisesta muodosta "uhraamalla persoonallinen itsemme persoonattomalle itsellemme", eli saavuttaa kosminen ja universaalinen ykseys.
Mitä Raamatun opetuksiin tulee Paavalihan totesi, että hänet temmattiin "seitsemänteen taivaaseen".
Jeesus näytti saman konkreettisesti luopumalla ruumiistaan hän "nousi ylös", hänen tietoisuutensa oli sama ja hän jopa pystyi ottamaan aineellisen muodon opetuslapsiaan varten, että nämä uskoisivat hänen elävän yhä.
Niin, että mikä on tietoisuus? Tieteemme tekijät eivät ole pystyneet antamaan siihen vielä vastausta.
tiedät totuuden. :D
Asiaahan voit pohtia koko elämäsi ja järjelläsi päästä tulokseen, jonka koet relevantiksi.
Usko, johon kuolemanjälkeinen elämä vahvasti kytkeytyy, ei kuitenkaan ole järjen pohdinnan tulos. Se on jotain, minkä Jumala ihmiselle lahjoittaa. Ihminen ei valitse Jumalaa vaan Jumala ihmisen. Jeesuksen ristinkuoleman tähden jokaiselle on kasteen ja uskon kautta paikka taivaassa. Kaikkea ei pieni ihmispää pysty käsittämään, ja siksi on hienoa saada turvata Suurempaan.
Siunausta sinulle ja pohdinnoillesi. Lisätietoa Raamatusta.
"Kuolema on täydellinen unohdus; se on kaiken muistamista..."
Siis kumpaa...?
Totta että ihminen jossainmäärin varmasti hälventää kuolemanpelkoaan uskonnoilla, koska siitähän niissä usein on kysymys. Mutta outoja kokemuksia kuitenkin on kuten esim. deja vu, telepatia jne. joita esiintyy. Lisäksi on outoja "kuvia" tai muistikuvia jostain kaukaisuudesta esineistä tai paikoista ainakin itselläni. Jokin "muistikuva" saattaa tulla esimerkiksi jostain esineestä tai paikasta ja niin edelleen nykyäänkin.