Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilee elämäämme valoa
(2 Kor 4:4).
Evankeliumia kuunnellessamme Kristuksen kasvoilta säteilevä Jumalan kirkkaus valaisee joka kerta sydämemme
(4:6). Se loistaa koimmepa itsemme sitten tunkion jätevesilammikoksi tai puhtaaksi lähdelammeksi. Se loistaa kehitysmaan miljoonakaupungin slummin likaiseen ja köyhään majaan yhtä lailla kuin suomalaisen esikaupunkialueen tilavaan ja kauniiseen omakotitaloon.
Kaikkialla missä ristiinnaulittua Kristusta julistetaan ja häneen uskotaan – täysin ympäristöstä, läsnäolevista ihmisistä riippumatta, sinne loistaa tämä ihmeellinen valo.
Missä evankeliumia julistetaan, siellä ”kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa loistaa valkeus”
(Jes 9:1; Matt 4:16). Siksi vaikka juuri nyt ”kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi”
(Ps 23:6). Herra johdattaa silloinkin vaikka kivut tuntuvat sietämättömiltä ja ongelmat täysin ylivoimaisilta. Siksi ”katson hyljättynäkin silmiis helliin, Jeesus” (virsi 288:4).
Yksikään Kristukseen evankeliumin valon kohdannut ihminen ei voi sille mitään, että hänen elämänsä on merkillinen sekoitus kärsimystä ja iloa. Siinä vaihtelee luottamus ja toiveissa pettyminen, turvallisuus ja pelko, menestys ja vastoinkäymiset, perheriidat, jopa erot, mutta myös sopu, epätoivo ja toivo, kiitos ja panettelu, katkera itku ja vapauttava nauru, sairaus ja terveys. Lopuksi - kaikkein varmimpana vaiheena, usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema.
Keskiaikainen sanonta ilmaisee tämän elämän moniselitteisyyden ja kaksinaisuuden sanoilla: keskellä elämää olemme kuolemassa..
Tähän monella tavoin niin heikkoon, haparoivaan ja mitättömältä tuntuvaan elämäämme loistaa evankeliumissa Kristuksen rakkauden valo.
Se valo ei muuta täällä alhaalla elämäämme eikä olosuhteitamme.
Se antaa rohkeuden kohdata todellisuus, jota meidän on elettävä.
Se valo ohjaa tietämme askeleen verran eteenpäin maanpäällisessä helvetissämmekin ja muuta emme tarvitsekaan tänään.
Sen valon varassa jaksamme vaeltaa ja kantaa ne kuormat, jotka meille on annettu.
(2 Kor 4:4).
Evankeliumia kuunnellessamme Kristuksen kasvoilta säteilevä Jumalan kirkkaus valaisee joka kerta sydämemme
(4:6). Se loistaa koimmepa itsemme sitten tunkion jätevesilammikoksi tai puhtaaksi lähdelammeksi. Se loistaa kehitysmaan miljoonakaupungin slummin likaiseen ja köyhään majaan yhtä lailla kuin suomalaisen esikaupunkialueen tilavaan ja kauniiseen omakotitaloon.
Kaikkialla missä ristiinnaulittua Kristusta julistetaan ja häneen uskotaan – täysin ympäristöstä, läsnäolevista ihmisistä riippumatta, sinne loistaa tämä ihmeellinen valo.
Missä evankeliumia julistetaan, siellä ”kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa loistaa valkeus”
(Jes 9:1; Matt 4:16). Siksi vaikka juuri nyt ”kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi”
(Ps 23:6). Herra johdattaa silloinkin vaikka kivut tuntuvat sietämättömiltä ja ongelmat täysin ylivoimaisilta. Siksi ”katson hyljättynäkin silmiis helliin, Jeesus” (virsi 288:4).
Yksikään Kristukseen evankeliumin valon kohdannut ihminen ei voi sille mitään, että hänen elämänsä on merkillinen sekoitus kärsimystä ja iloa. Siinä vaihtelee luottamus ja toiveissa pettyminen, turvallisuus ja pelko, menestys ja vastoinkäymiset, perheriidat, jopa erot, mutta myös sopu, epätoivo ja toivo, kiitos ja panettelu, katkera itku ja vapauttava nauru, sairaus ja terveys. Lopuksi - kaikkein varmimpana vaiheena, usein vähiten sitä odottaessamme - kuolema.
Keskiaikainen sanonta ilmaisee tämän elämän moniselitteisyyden ja kaksinaisuuden sanoilla: keskellä elämää olemme kuolemassa..
Tähän monella tavoin niin heikkoon, haparoivaan ja mitättömältä tuntuvaan elämäämme loistaa evankeliumissa Kristuksen rakkauden valo.
Se valo ei muuta täällä alhaalla elämäämme eikä olosuhteitamme.
Se antaa rohkeuden kohdata todellisuus, jota meidän on elettävä.
Se valo ohjaa tietämme askeleen verran eteenpäin maanpäällisessä helvetissämmekin ja muuta emme tarvitsekaan tänään.
Sen valon varassa jaksamme vaeltaa ja kantaa ne kuormat, jotka meille on annettu.
Vastaukset 1
Vanhimmat
''Keskiaikainen sanonta ilmaisee tämän elämän moniselitteisyyden ja kaksinaisuuden sanoilla: keskellä elämää olemme kuolemassa..''