Isälläni oli tapana käydä viimeisinä aikoinaan eräässä kahvilassa.Hän kykeni loppuun saakka ajamaan autolla. Matkaa kahvilaan on 5km,mutta meiltä n. 20km. Olisin voinut sopia äidin kanssa,että soittaa kun isä lähtee käymään kirkolla,olisin voinut lähteä käymään siellä kahvilassa.
Miksi aina tulee kaikki mieleen liian myöhään.
Muutoinkin ahdistaa; kun äidistäni aika jättää en enää kuule hänen ääntään,enkä näe häntä enää tässä elämässä enää koskaan.
Tottakai uskon,että ihminen menee kuoltuaan Taivaaseen. Että sitten Taivaassa..tapaamme jälleen.
Miksi aina tulee kaikki mieleen liian myöhään.
Muutoinkin ahdistaa; kun äidistäni aika jättää en enää kuule hänen ääntään,enkä näe häntä enää tässä elämässä enää koskaan.
Tottakai uskon,että ihminen menee kuoltuaan Taivaaseen. Että sitten Taivaassa..tapaamme jälleen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Elämä perheessä ja suvussa pysähtyy kun jäsen kuolee ja vielä yllättäen. Ja kuolemaan ei koskaan totu. Jokaisen läheisen lähtö koskettaa. Vaikka omat vanhempani, menetin isän nuorena aikuisena ja äidin ollessani keski-iässä, aina myös tuttujen, ystävien ja kaukaisempien kuolema jättää ukon ja kysymyksiä jälkeensä.
Ihan samanlaisia ajatuksia itselläni oli kun vanhempani kuolivat. Kuitenkin kristittynä jälleennäkemisen usko lohduttaa.
Se ilo sinulla ainakin on, että isä sai elää normaalia elämään loppuun saakka. Ei tarvinnut virua laitoksessa ja ihan vaikeasti sairaana.
Voimia ja siunausta.
Yksi pyhäpäivä on(en oikein osaa ajatella,että oli) tärkeä isälleni ja henkisesti erittäin raskas päivä,koska hänen oma äitinsä kuoli tuolloin.
Näen mielessäni,miten isä viettää tuota päivää hiljaisuudessa äitini kanssa.Sitten muistan,että eihän sillä päivällä ole enää niin väliä,koska isä on nyt Taivaassa äitinsä tykönä.(sekä tietysti muiden perheenjäsenten.)
Talo missä asumme,on yksi murhe lisää. En kerta kaikkiaan pystyisi muuttamaan tästä pois,sillä ikäänkuin näen, kuinka isäni jää seisomaan verannan portaille,vaikka eihän hän tietenkään siellä ole,en kertakaikkiaan pysty muuttamaan tästä pois. Järki sanoo että meidän tästä muutettava pois,liian iso kahdelle,kun lapsetkin ovat jo isoja. Liikaa kuluja,isoja korjauksia ja remontteja edessä. On jo aivan tarpeeksi raskasta jonain päivänä joutua tyhjentämään äitini koti.
Minun täytyisi ajatella miestänikin,hän tähän taloon laittanut hirveästi omaa rahaa,työtä ja vaivaa. Olisi vain oikeus ja kohtuuus,että hän pääsisi jo helpommalla,eikä olisi niin paljon huolehtimista. Mutta en pysty ajattelemaan miestäni juuri nyt. Enkä pysty antamaan hänelle anteeksi jos joutuisimme tästä nyt muuttamaan.
Kiitos. Samoin sinulle voimia ja siunausta.
On hienoa että suvussa säilyvät suhteet noin läheisinä ja tiiviinä polvesta polveen ja on varmaan turvallista ja ihanaa saada jäädä elämään kotikonnuille ja jopa omien vanhempien taloon tai heidän vanhempiensa taloon. Yleensä pojille aukeaa tämä mahdollisuus useammin, kun jatkavat vanhempien tilaa ja tuovan miniän nuoreksi emännäksi.
Saattaa se koitua sitten jopa liian raskaaksi taakaksi, kun elämänolosuhteet muuttuvat ja enää ei jää jatkajaa paikkaan omasta jälkikasvusta.
Ystäväpiiriini kuuluu pariskunta, jotka ovat jo iäkkäitä. Mies on yli 80 ja vaimokin päälle 70 kymmentä. Pariskunta on lapseton ja rouva tullut toiselta paikkakunnalta. Miehelle oli aikoinaan kova paikka äidin kuolema ja lieneekö toipunut siitä vieläkään, vaikka aikaa on jo kauan. Kyllä pariskunnalla on jo kaupunkiasunto, mutta mies ei mitenkään osaa elää muualla kuin kotimökissään, joka on jo ja mukavuuden puuttuvat. Nainen ei enää jaksaisi millään pitää yllä huushollia ja mies ikänsä ja muutenkin ei ole aktiivinen kotitöissä.
Ei ole kyllä sekään sitten hyvä jos ihminen kiintyy liikaa juurilleen ja läheisiin, ettei voi luovuttaa ja hyväksyä sitä totuutta, että koti joskus muuttuu, iäkkäämpi sukupolvi siirtyy rajan taakse.
Kertomassani tapauksessa vaimon mielenterveys ja fyysisetkin voimat alkavat olla äärirajoilla. Joskus hän on ajatellut jopa eroa, kun mies ei ymmärrä. No yksin pappa ei kyllä mökissään pärjäisi.
Sorry nyt vain, mutta kyllä aikuisen pitää ajatella ja kantaa vastuuta myös puolisosta. Sanoohan Iso kirjakin, että miehen pitää luopua isästä ja äidistään ja liittyä vaimoonsa ja niin he tulevat yhdeksi lihaksi. Matt. 19:5.
Sama koskee vaimoa. Ei se tarkoita, etteikö tulisi pitää yhteyttä ja huolta vanhemmista, mutta se henkinen napanuora tulisi katkaista sitten että puolison kanssa hankittu oma koti ja perhe on ykkössijalla. Tämän mukaan ymmärrän, että Jumalan tahto on, että avioliittoon mentäessä puoliso on läheisin omainen ja sitten yhteiset lapset. Niin asian käsittää myös Suomessa juridinen taho perinnön jaossa ja kun määritellään lähiomaisia.
Miehenikään ei oikein haluaisi muuttaa,meidän on ajateltava myös äitiäni,tähän hän tulisi asumaan. Mielestäni 5 v on se aika,jolloin voi harkita uudelleen tästä luopumista,mutta juuti NYT se olisi äärettömän raskasta ja suorastaan mahditonta.
Uskon,että pystyn tarvittaessa olemaan hyvinkin epäitsekäs ja ajattelemaan myös miestäni. Pienenpi talo,tai 2-kerroksinen rivitalo asunto.
Olen ajatellut, että kuoleman hetkellä, kun läheisemme kuolee, niin kuollut läheisemme viipyy hetken vielä tänne jäävien seurassa ja hyvästelee heidät, ennekuin siirtyy rajan yli tuonpuoleiseen.
Emme tiedä kuinka siirtyminen tapahtuu, mutta varmaan se on tapahtuma, joka tapahtuu silmänräpäyksessä ja sen tapahduttua saamme todeta, että näihän sen pitikin tapahtua, vaikka emme sitä täällä eläessämme pysty ymmärtämään.
Eiköhän se ihankaikkinen elämä ole järjestetty, niin että saamme viettää se rakkaiden läheistemme seurassa, joita rakastamme.
Monasti elämä rakkaidemme kanssa täällä saattaa jäädä hyvinkin lyhytaikaiseksi sairauden saatua yliotteen ja jäämme kaipaamaan poisnukkunutta läheistämme.
Nuoren ihmisen kuolemaa moni pitää epäoikeudenmukaisena, mutta yhtä epäoikeudenmukaista on, kun nuorena menettää oman vanhempansa.