Kamalaksi menee kun Jeesus kielletään!
Osa pastori Matti Väisäsen
KIISTELTY JEESUS
Kuopion Kansanläh.päivillä pitämästä puheesta!
03.07.2004
Harhaopillisia suuntauksia USA:sta ja Kanadasta , Ruotsista ja Suomesta
Piispa John Spong (USA) Helsingin kirkkopäiville vuosi sitten vierailevaksi puhujaksi kutsuttu
amerikkalainen episkopaalinen piispa Spong ehdottaa protestanttisille kirkoille ohjelmaa, jossa luovutaan inkarnaatiosta, Kristuksen jumaluudesta ja ylösnousemuksesta.
Anteeksiantamusta ei enää tunneta, ja puhetta ristin sovituksesta pidetään barbaarisena ideologiana. Spong esiintyy mielellään uutena uskonpuhdistajana. Hän on verrannut itseään Lutheriin ja katsoo tuovansa tätä rajumman uudistuksen mukanaan.
"Minun teesejäni on lukumääräisesti paljon vähemmän (12 kpl) kuin Martti Lutherin (95) kpl), mutta ne ovat teologisesti huomattavasti pelottavampia.”
Ehkä keskeisin piispan hyökkäyksen kohteena olevista termeistä on teismi, usko persoonalliseen Jumalaan. Spong julistaa teismin kuolleeksi. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että hänen mukaansa ei ole olemassa persoonallista Jumalaa, joka vaikuttaisi tämän maailman asioihin tai kohtaloon.
Todellisuuteen kuuluu vain näkyvä materiaalinen maailma, joka on tutkittavissa ja periaatteessa myös täydellisesti selitettävissä. Teologian sopeutuminen materialismiin onkin Spongin teeseissä täydellistä. Häneltä kaikkoavat niin apostolinen tunnustus kuin soteriologia. Kristus ei ole hänelle Jumalan Poika eikä Vapahtaja.
Piispa Spong saarnasi vanhanaikaista valistuksen tieteisuskontoa, jossa mysteerille, ihmeelle tai selittämättömälle ja tuonpuoleiselle ei jää tilaa.
Hänen uskonnossaan ihminen korotetaan jumalaksi, ja ihmisen järjestä tehdään totuuden mittapuu.
Jälkikäteen kirkkopäivien järjestäjät antoivat ymmärtää, ettei kirkkopäivillä ole teologista ohjelmaa. Ne ovat vain keskustelufoorumi. Heikki Tervosen teologinen arvio Kotimaassa oli Spongia myötäilevä: Tervosen mukaan teismi eli persoonallinen Jumala saa mennä. Inkarnaatio voidaan tulkita uudella tavalla uuden Jumala-kuvan myötä, ja Jeesuksen neitseellistä
syntymistä voidaan pitää vertauskuvallisena. Jeesuksen ylösnousemuksesta Tervonen sentään halusi pitää kiinni.
Kirkkomme arkkipiispa irrotti Kuhmon kirkkopäi-vien saarnassaan Spongin tavoin Jumalan ilmoituksen sanasta. Hän julisti, että ”Uskomme kohde ei ole Raamattu vaan Jumala.”
Ilmaisu on harhainen. Raamatusta irrotettu Jumala on mielikuvituksen luomus. Sellaiseen uskominen johtaa yleisuskonnollisuuteen, joka ei periaatteessa eroa pakanuudesta.
Piispa Gene Robinson (Kanada)
Amerikkalaisen anglikaanipastorin Gene Robinsonin vihkiminen Kanadan episkopaalikirkon piispaksi marraskuussa 2003 oli kirkkohistoriallinen
tapahtuma. Robinson tunnustautuu avoimesti homoseksuaaliksi ja asuu toisen miehen kanssa.
Tapauksen taustalla ovat suuret kysymykset Raamatun asemasta ja Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisuudesta. Piispa Robinsonin mukaan
kysymystä homoseksuaalisuudesta ei voi ratkaista Raamatun perusteella.
Hänen mukaansa Raamattu ei osaa vastata tämän päivän kysymyksiin seksuaalisuudesta. Robinson ei myöskään pidä Raamattua Jumalan ilmoituksena. Hänen mielestään Jeesusta ei voida pitää ainoana tienä elämään, vaikka Raamatussa niin lukeekin.
Episkopaalisessa kirkossa yritään ”reformaatioon”, perinteisen
uskonkäsityksen täydelliseen muuttamiseen ja Kristuksen syrjäyttämiseen, toisin sanoen kristinuskon pakanallistamiseen. Uudistuksen symboliksi on nyt noussut piispa Robinson, sen ideologina on piispa Spong, ja ohjelman
toteuttaa kirkkokunnan johtajana toimiva piispa Frank Griswold.
Yhtä hämmentävä oli meidän arkkipiispamme kannanotto parisuhdelain ympärillä Suomessa käydyn keskustelun yhteydessä. Hän sanoi: ”Jos
tietäisimme, miten Jeesus olisi menetellyt, noudattaisimme sitä tukka putkella.” Apostolien opetus asiasta Raamatussa ei tunnu sitovan
arkkipiispaa, vaikka Jeesus sanoo apostoleista: ”Joka kuulee teitä, se kuulee
minua ja joka hylkää teidät, hylkää minut. Mutta joka hylkää minut, hylkää hänet, joka on minut lähettänyt.” (Lk 10:16.)
Piispa Riekkinen sanoi piispainkokouksen avajaispuheessaan Kuopiossa (10.9.02), että Luterilaisessa reformaatiossa korostettu ”Raamatun sola scriptura (yksin Raamattu) periaate, jonka mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin auktoriteetti ... on ongelmallinen silloin, kun puhutaan … etiikan
piiriin kuuluvista asioista. Joiltakin osin tosin jo pystytään tunnustamaan, että Raamattu sisältää selvästi vanhentuneita tai moraalisesti kyseenalaisia näkemyksiä tai käytännön ratkaisuja.” Kyseisessä puheessaan piispa
kehottaa myös, että ”on oltava rohkea esittämään Raamatun asiakritiikkiä, milloin jokin Raamatun kohta näyttää olevan vastoin kirjan Jumalan
rakkaudesta kertovaa ydinsanomaa.”
Koska Raamattu ei ole ko. piispoille Jumalan ilmoitusta vaan kirjoittajiensa
uskon dokumentti, he nostavat omat ja aikamme sivistyneen ihmisen uskonnolliset näkemykset Raamatun yläpuolelle ja julistavat mm. Raamatun
etiikan vanhentuneeksi, joten se ei kelpaa modernin ajan ihmiselle elämän ohjeeksi. Lopputuloksena on, että kirkon moraaliset arvot ovat ihmisten määrättävissä sen mukaan, mitä enemmistö kulloinkin kannattaa.
Ruotsin arkkipiispa K. G. Hammar
Saksan 82 miljoonasta asukkaasta suurin osa on jo nyt uskonnottomia tai kuuluvat ei-kristillisiin yhteisöihin. Saksasta on hyvää vauhtia tulossa pakanamaa.
Ruotsin luterilainen kirkko on kulkemassa kovaa vauhtia samaan suuntaan. Arkkipiispa K. G. Hammarin näkemyksiä koskeva kiista kertoo tästä.
Hammar ei pidä Jeesuksen jumaluutta kristilliselle uskolle välttämättömänä. Hän
katsoo, että nimitys ”Jumalan Poika” ei kerro mitään Jeesuksen olemuksesta.
Hänen mielestään se on vain kunnianimi, joka oli myös tavallisilla kuninkailla.
Meidän ei tarvitse ajatella, että Jeesus olisi ollut jumalallinen Jumalan Poika syntymästään asti.
Hammarille Raamatun ja Jeesuksen puheet viimeisistä tapahtumista ovat sadunomaisia kertomuksia. Piispa ei usko Jumalan tuomion todellisuuteen. Hän pitää aivan mahdottomana ajatusta kuoleman jälkeisestä helvetistä. Tuleeko
kuoleman jälkeen sitten mitään? Hammar ajattelee, että ihmiset jatkavat elämää korkeintaan sillä tavalla, että elävät Jumalan ajatuksissa.
Kirkolla katsotaan olevan oikeus määritellä sanomansa miten se kulloinkin tahtoo
riippumatta Raamatusta ja tunnustusperinnöstä. Kirkosta on tullut demokraattinen. Se ratkaisee myös opilliset kysymykset äänestämällä. Kansan ääni on kirkon ääni. Raamatulla tai tunnustuksella ei enää ole määräävää asemaa.
Ruotsin kirkko on suuressa kriisissä. Kirkon edustajat arvioivat uusimpien tilastojen valossa, että lähitulevaisuudessa joudutaan lakkauttamaan jopa 1000 (kuulitte oikein: tuhat) paikallisseurakuntaa. Ruotsin kirkkolaki määrää, että jumalanpalvelus tulee vuoden mittaan järjestää jokaisessa seurakunnassa joka sunnuntai ja pyhäpäivä. Maassa on ajankohtaisen tilaston mukaan 2221 seurakuntaa, ja näistä ainoastaan 720 on kyennyt järjestämään säännölliset jumalanpalvelukset. Kahdella kolmasosalla on tässä
ongelmia.
Syy on siinä, että seurakunnan jäsenet eivät käy kirkossa. Eräillä pienillä paikkakunnilla jumalanpalveluksissa käy ennalta sovitun vuorolistan mukaan kourallinen "pakkokuulijoita". Näin on suojeltu seurakuntaa lakkauttamisuhalta.
Kirkon edustajien mukaan noin 40 % seurakunnista tultaneen vähitellen sulauttamaan suurempiin seurakuntiin. Tuhannella paikkakunnalla jäävät sen
jälkeen jumalanpalvelukset pitämättä.
Emeritusarkkipiispamme John Vikström sanoi jokin aika sitten (Pohjoismaisessa piispojen kokouksessa Tanskassa?) pitämässään puheessa profeetalliset sanat:
”Pohjoismaissa kirkko tulee säilymään, mutta ei enää klassisessa muodossa.”
Piispa Wille Riekkinen
Vuonna 1995 ilmestynyt Riekkisen teos ”Pieni kirja Jeesuksesta” sisältää
neljä päälukua: (1) Historian tutkimuksen Jeesus, (2) Ensimmäisten
kristittyjen Jeesus, (3) Raamatuntutkijan Jeesus ja (4) Tämän päivän Jeesus.
Riekkiselle Raamattu on Bultmannin tavoin keerygmaa, saarnaa, todistusta
ensimmäisten opetuslasten uskosta, uskon tulkintaa Jeesuksesta. Siitä, että
Raamattu olisi kirjoittajiensa kautta Jumalan antamaa pelastusilmoitusta,
Riekkinen kirjassaan vaikenee. Raamatun ulkopuoliset profaanit uskonnottomat lähteet näyttävät olevan hänelle Raamattua
todistusvoimaisempia. Riekkisen mielestä eri evankeliumien ylösnousemuskertomuksissa on epäilemättä historiallista pohjaa, mutta niihin
sisältyy myös runsaasti legendaarisia piirteitä. Evankelistojen kertomukset riittävät kuitenkin kuvaamaan pääasian: Jeesus ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin. Ylösnousemuksen todistusvoimaa niillä ei ilmeisesti ole, sillä
Riekkisen mukaan pääsiäisusko on uskoa julistuksessa läsnä olevaan Kristukseen.
Riekkinen sanoo pitävänsä ihmeitä mahdollisina. Toisaalta hän sanoo, että varhaiskristillisyydessä Jeesuksesta kerrottiin paljon ihmekertomusia, jotka evankeliumeissa saavat legendanomaista sädekehää. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö Jeesus tosiaan olisi tehnyt sellaisia tekoja,jotka hänen aikalaistensa silmissä olivat ihmeitä. Sen selittämiseen, mikä evankeliumien ihmekertomusissa pohjautuu Jeesukseen, mikä taas on seurakunnan tai
evankelistan keksimää, tarvitaan historiallista tutkimusta.
Jos epäaidon kertomuksen sanoma puhuu Jeesuksessa toimivasta Jumalasta, tätä teologista sanomaa ei ole mitään syytä asettaa kyseenalaiseksi. Siksi myöhäsyntyisetkin, täysin hellenistisen mallin mukaan muotoillut ihmekertomukset voivat julistaa Jeesuksen merkitystä uskolle. Ne tekevät sen yhtä tehokkaasti kuin vanhimmat ihmekertomukset, jotka ovat lähempänä historian Jeesusta.
Siitä, että Jeesusta kutsutaan Jumalan Pojaksi, Riekkinen esittää kaksi tulkintaa: juutalais-kristillisen ja hellenisti-kristillisen. Juutalais-kristillisessä perinteessä Jumalan pojaksi kutsuttiin Israelin kansaa, kansan kulloistakin kuningasta ja Jumalan erityisiä sanansaattajia. Sanat ”valinta”, ”valtuutus” ja
”adoptio” leimasivat juutalais-kristillistä näkemystä Jumalan pojasta.
Juutalais-kristittyjen oli vaikea ajatella, että ”Jumalan pojaksi” tultaisiin
syntymän kautta. Meille on Riekkisen mukaan paljon tutumpi hellenisti-kristillinen näkemys
Jumalan pojista, koska hellenismissä kutsuttiin Jumalan pojiksi huomattavia hallitsijoita sekä myös ihmeidentekijöitä. Hellenismissä jumalan poikiin liitettiin ennen muuta heidän ihmeellinen syntymänsä. Hellenismissä adoptioajatus oli käymätön. Neitseestä syntymisiä tapaamme antiikin
kirjallisuudessa runsaasti. ”Jumalan poika” -termillä sekä juutalainen että hellenistinen kulttuuri korosti, että Jeesus on jollakin tavalla epätavallinen ja suuri.
Riekkisen mukaan juutalais-kristityt ymmärsivät asian niin, että Jumala valitsi kasteessa Jeesuksen Pojakseen eli adoptoi hänet edustajakseen. Sen sijaan hellenistis-kristillisissä piireissä Jeesuksen asema Jumalan Poikana katsotaan alkaneen jo hänen ihmeellisestä syntymästään. Riekkinen sanoo, että meidän kiusauksemme on kysyä, mikä näistä linjoista sitten on se oikea? Ja Riekkinen vastaa: Juutalais-kristityille edellinen linja on luontevampi ja pakana-kristityille taas jälkimmäinen. Tämän valossa Jeesusta ei tee
ainutlaatuiseksi hänen ihmeellinen syntymänsä, eivät hänen ihmeensä, vaan usko hänen ylösnousemukseensa. Ilmeisesti Jeesus ei Riekkisen mielestä tosiasiassa kuitenkaan noussut kuolleista, koska hän sivuuttaa sen
kysymyksen kokonaan.
Viimeisessä kirjansa luvussa Riekkinen kyselee sitä, tapaammeko me joskus Jeesuksen, ja jos tapaamme, niin missä. Lähtökohdaksi hän palauttaa mieliin jo aikaisemmin sanomansa, tämän: ”Pääsiäisusko on aina ollut uskoa
julistuksessa läsnä olevaan Kristukseen. Sitten Riekkinen jatkaa: Jeesus tavataan julistetussa sanassa, rukouksessa ja sakramenteissa, vähimmissä
veljissä ja sisarissa ja kirkossa, joka on Kristuksen ruumis.
Riekkinen päättää Jeesus-kirjansa Paavalin armolahjaopetuksen tarkasteluun, sillä armolahjat
mahdollistavat sellaisen julistuksen, jossa ihminen voi kohdata Kristuksen. – Siinä kaikki Jeesuksesta ja hänen kohtaamisestaan! Ilmeisesti muuta Jeesuksen kohtaamista ei Riekkisen mukaan tulekaan. Mielestäni Riekkisen eksistentialistinen saarna-allegoria on uskoa uskoon ja pohjimmiltaan suurta huijausta.
Teol. tri Kari Kuula
Vuonna 2001 julkaisemassaan kirjassa ”Paavali. Kristinuskon ensimmäinen teologi" Kari Kuula herättää huomiota monilla oudoilla väittämillään.
Kuulan mukaan Paavali ei pitänyt Jeesusta Jumalana eikä jumalallisena olentona eikä opettanut Jeesuksen jumaluutta (s. 194–195, 197). Paavali ei uskonut Jeesuksen jumaluuteen. Kuulan mukaan korkea käsitys Jeesuksesta tuli kristinuskoon vasta hellenistisistä pakanauskonnoista.
Koska mysteeriuskonnoissa puhuttiin paljon jumalallisista olennoista, myös kristityt alkoivat selittää Jeesuksen olevan jumalallinen.
Brittiläisen E. P. Sandersin näkemyksiin nojaten Kuula selittää, ettei lakiteologia enempää kuin vanhurskauttaminenkaan olleet Paavalille tärkeitä.
Paavalin pelastuskäsitys perustui uskonnolliseen hurmoskokemukseen.
Paavali piti kaikkea opillista toisarvoisena. Siksi lähes kaikki Paavalin teologiset aiheet ovat sepitelmiä, jotka tämä kehitteli seurakunnissa vallinneiden tilanteiden mukaan. Lakiteologialla, sovitusajatuksella tai
vanhurskauttamisella ei ollut mitään pysyvää merkitystä. Kuulan mukaan Kristus-yhteys, partisipaatio, on kaiken ydin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sovitusteologian tai vanhurskauttamisen kanssa. Kuulan pelastuksen teologia muistuttaa eräänlaista äärikarismaattisuutta, jossa hengellinen kokemus on irrotettu kaikista teologisista aiheista ja
historiallisista faktoista.. Kuulan teologiassa Paavalin käsitteet määritellään uudelleen. Esimerkiksi Kristuksen kuolemalla ei ollut Paavalin ajattelussa keskeistä sijaa. Puhe
Jeesuksen verestä tai Kristuksen kuolemasta ’meidän tähtemme’ ei välttämättä viittaa uhrikuoleman ajatukseen.
Edelleen Kuula selittää, että Paavali kehitti opin vanhurskauttamisesta puolustaakseen pakanoiden asemaa Kristus-uskossa. Muuta merkitystä vanhurskauttamisella ei ole (s. 261). Kuula kutsuu vanhurskauttamista Paavalin teologian sivuteemaksi ja päättelee, ettei Paavali liittänyt millään
tavoin edes sovituksen ajatusta vanhurskauttamiseen (s. 267).
Kuula hylkää myös Paavalin käsityksen Jumalan tuomiosta aikojen lopulla.
Kristuksesta osattomien olemassa olo raukeaa tyhjiin. (s. 162–164.)
Kristittyjä taas ei tuomita sen tähden, koska heidän elämässään ei enää ole
mitään tuomittavaa, sillä he elävät Jumalan tahdon mukaan ja saavat
iankaikkisen elämän” (s.163). Kuulan mielestä armo ei merkitse
anteeksiantamusta Kristuksen tähden.
Kuulan mukaan Paavali opettaa pelastumista lain noudattamisen kautta.
Kuula näyttää luottavan voimaevankelioimiseen ja Kristus-yhteyden,
partisipaation, tuottamaan synnittömyyteen. Amerikkalaisen
voimaevankelioimisen tapaan Kuula nostaa esille synnittömyysopin ja
pyhityskristillisyyden. Kuula tuo Kristuksen sovitustekoon ja
uskonvanhurskauteen perustuvan anteeksiantamuksen tilalle ihmiskeskeisen
lakihenkisyyden.
Myös Kuulan sakramenttinäkemys on Raamatulle ja luterilaisuudelle vieras.
Hänen mielestään kaste ei välitä syntien anteeksiantamusta eikä lahjoita
Pyhää Henkeä. Hänen kastenäkemyksensä on baptistinen (s. 258.)
Myöskään ehtoollinen ei ole hänelle muuta kuin yhteyden ateria. Syntien
anteeksiantamisen teeman ehtoollisen yhteydessä hän sivuuttaa täysin.
Kuulan ehtoollisnäkemys on äärikalvinistinen, lähinnä zwingliläinen.
Irrottamalla kasteen ja ehtoollisen kristologiasta Kuula on tehnyt niistä
soteriologialle merkityksettömiä ihmistekoja.
Näin Kuula hylkää sovitusteologian, vanhurskauttamisen, sakramentit ja
Jeesuksen jumaluuden. Saadakseen Paavalista teologiansa tukijan Kuula on
joutunut tekemään hänestä kreikkalaisen uskonnollisuuden palvelijan,
ihmiskeskeisen legalistin ja Jumalan armon vihollisen.
Teol. tri Sakari Häkkinen
Lasten Keskus julkaisi viime vuonna kirkon perhetyön tueksi teol. tri Sakari
Häkkisen teoksen, joka on sekoitus äärilaidan eksegetiikkaa ja marginaalisia
käsityksiä Jeesuksen suhteesta perheeseen ja perhearvoihin. Kirjan nimi on
”Kenen poika sinä olet? Isättömän Jeesuksen perhearvot” Häkkinen tarjoilee kirjassaan kirkkomme lapsityön ohjaajille amerikkalaisen
Jeesus-seminaarin (R. Funk) kiistanalaista antia bultmannilaisella eksgetiikalla höystettynä.
Mikä on kirjan pääjuonne? Häkkisen mukaan Jeesus-seminaarin tulokset poikkeavat evankeliumien Jeesus-kuvasta itse asiassa vain ”yhdessä
pienessä kohdassa”. Tässä: Jeesusta pidetään vain ihmisenä (s. 28). Jeesus ei ole Jumalan Poika eikä kenenkään Vapahtaja. Hän ei ole
neitseestäsyntynyt Messias, joka sovitti ihmiskunnan. Jeesuksen perhettä tarkastellessaan Häkkinen käyttää paljon aikaa Joosefin
roolin pohtimiseen. Hän toteaa, että mahdollisuuksia on kaksi. Joko Jeesuksen biologinen isä oli Joosef, vaikka tästä ei paljon tiedetäkään, tai sitten Jeesus oli avioton lapsi. Pienen epäröinnin jälkeen Häkkinen jatkaa
esitystään siitä näkökulmasta, että Jeesus oli äpärälapsi. Tämä sen ajan yhteiskunnassa vaikeaksi koettu asia vaikutti tekijän mukaan lähes kaikkeen Jeesuksen toiminnassa.
Häkkinen löytää ainakin kahdenlaisia perusteita väitteelleen: Ensinnäkin Matteuksen sukuluettelossa esiintyy vähemmän kunniallisia Vanhan testamentin naisia. Evankelista halusi näin siis tietenkin sovitella Marian haureutta.
Toiseksi perusteeksi Häkkinen tarjoaa myöhäistä legendaa, jonka mukaan Jeesuksen isä oli roomalainen sotilas nimeltä Panthera (s. 43).
Mitä hyötyä tuollaisesta äpärä-teoriasta sitten on Häkkisen opetukselle perhearvoista? Ohjelmansa mukaisesti hän poimii kirjassaan esille isättömän
Jeesuksen katkeria, perhettä vastustavia lauseita: Jeesuksen seuraajan täytyy luopua isästään ja äidistään (esim. Matt. 10:37; Luuk. 14:26).
Häkkisen mukaan kysymys on äpäräpojan kapinasta. Jeesus kuului "toisen luokan kansalaisiin" ja "antoi köyhälistölle äänen". Hän hyökkäsi
"yhteiskunnan valtarakenteita vastaan". Kukaan, joka ei kapinoi sen ajan tavallista isäkeskeistä perhemallia, eli ”alistamiseen perustuvaa hierarkkista järjestelmää vastaan", ei voi liittyä Jeesuksen seuraajaksi (s. 87).
Häkkisen Jeesus näyttää yllättäen olevan lähes tulkoon amerikkalainen feministi, joka pyrkii murtamaan patriarkaalisen alistamisjärjestelmän
väkivaltakoneiston. Onpa siinä kirkon perhetyön ohjaajilla pureksittavaa.
Radikaalisuudellaan kirjan kirjoittaja tietysti pyrkii parrasvaloihin. Ilmeisesti myös Lasten Keskuksen johtajat haluavat, että kirkkomme perhetyön opetuksessa käsitys Jeesuksesta lapsia ja perhettä rakastavana Vapahtajana korvattaisiin vihasta motivaationsa ammentavalla äpärä-
Jeesuksella?
Summa summarum: Ei ihme, että savolaiset vääräleuat ovat antaneet Riekkiselle ja hänen kahdelle suojatilleen nimen ”Kuopion epäpyhä
kolminaisuus”. Surullisinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että mikä on totta Kuopiossa, se on totta laajemminkin kirkossamme. Tilannetta ei tee yhtään lohdullisemmaksi se, että muualla sama jumalattomuus esiintyy peitetymmin.
Esimerkiksi kirkolliskokouksessa se näkyy siten, että erään pitkäaikaisen kirkolliskokousedustajan mukaan Raamattu on viime vuosina menettänyt
merkityksensä kirkolliskokouksen päätöksenteossa ja päätösten argumentoinnissa.
Matti Väisänen
Raimo: Herra armahda maatamme ja kirkkoamme, lähetä edes muutama uskovainen teologi! Jeesuksen tähden! Amen
Osa pastori Matti Väisäsen
KIISTELTY JEESUS
Kuopion Kansanläh.päivillä pitämästä puheesta!
03.07.2004
Harhaopillisia suuntauksia USA:sta ja Kanadasta , Ruotsista ja Suomesta
Piispa John Spong (USA) Helsingin kirkkopäiville vuosi sitten vierailevaksi puhujaksi kutsuttu
amerikkalainen episkopaalinen piispa Spong ehdottaa protestanttisille kirkoille ohjelmaa, jossa luovutaan inkarnaatiosta, Kristuksen jumaluudesta ja ylösnousemuksesta.
Anteeksiantamusta ei enää tunneta, ja puhetta ristin sovituksesta pidetään barbaarisena ideologiana. Spong esiintyy mielellään uutena uskonpuhdistajana. Hän on verrannut itseään Lutheriin ja katsoo tuovansa tätä rajumman uudistuksen mukanaan.
"Minun teesejäni on lukumääräisesti paljon vähemmän (12 kpl) kuin Martti Lutherin (95) kpl), mutta ne ovat teologisesti huomattavasti pelottavampia.”
Ehkä keskeisin piispan hyökkäyksen kohteena olevista termeistä on teismi, usko persoonalliseen Jumalaan. Spong julistaa teismin kuolleeksi. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että hänen mukaansa ei ole olemassa persoonallista Jumalaa, joka vaikuttaisi tämän maailman asioihin tai kohtaloon.
Todellisuuteen kuuluu vain näkyvä materiaalinen maailma, joka on tutkittavissa ja periaatteessa myös täydellisesti selitettävissä. Teologian sopeutuminen materialismiin onkin Spongin teeseissä täydellistä. Häneltä kaikkoavat niin apostolinen tunnustus kuin soteriologia. Kristus ei ole hänelle Jumalan Poika eikä Vapahtaja.
Piispa Spong saarnasi vanhanaikaista valistuksen tieteisuskontoa, jossa mysteerille, ihmeelle tai selittämättömälle ja tuonpuoleiselle ei jää tilaa.
Hänen uskonnossaan ihminen korotetaan jumalaksi, ja ihmisen järjestä tehdään totuuden mittapuu.
Jälkikäteen kirkkopäivien järjestäjät antoivat ymmärtää, ettei kirkkopäivillä ole teologista ohjelmaa. Ne ovat vain keskustelufoorumi. Heikki Tervosen teologinen arvio Kotimaassa oli Spongia myötäilevä: Tervosen mukaan teismi eli persoonallinen Jumala saa mennä. Inkarnaatio voidaan tulkita uudella tavalla uuden Jumala-kuvan myötä, ja Jeesuksen neitseellistä
syntymistä voidaan pitää vertauskuvallisena. Jeesuksen ylösnousemuksesta Tervonen sentään halusi pitää kiinni.
Kirkkomme arkkipiispa irrotti Kuhmon kirkkopäi-vien saarnassaan Spongin tavoin Jumalan ilmoituksen sanasta. Hän julisti, että ”Uskomme kohde ei ole Raamattu vaan Jumala.”
Ilmaisu on harhainen. Raamatusta irrotettu Jumala on mielikuvituksen luomus. Sellaiseen uskominen johtaa yleisuskonnollisuuteen, joka ei periaatteessa eroa pakanuudesta.
Piispa Gene Robinson (Kanada)
Amerikkalaisen anglikaanipastorin Gene Robinsonin vihkiminen Kanadan episkopaalikirkon piispaksi marraskuussa 2003 oli kirkkohistoriallinen
tapahtuma. Robinson tunnustautuu avoimesti homoseksuaaliksi ja asuu toisen miehen kanssa.
Tapauksen taustalla ovat suuret kysymykset Raamatun asemasta ja Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisuudesta. Piispa Robinsonin mukaan
kysymystä homoseksuaalisuudesta ei voi ratkaista Raamatun perusteella.
Hänen mukaansa Raamattu ei osaa vastata tämän päivän kysymyksiin seksuaalisuudesta. Robinson ei myöskään pidä Raamattua Jumalan ilmoituksena. Hänen mielestään Jeesusta ei voida pitää ainoana tienä elämään, vaikka Raamatussa niin lukeekin.
Episkopaalisessa kirkossa yritään ”reformaatioon”, perinteisen
uskonkäsityksen täydelliseen muuttamiseen ja Kristuksen syrjäyttämiseen, toisin sanoen kristinuskon pakanallistamiseen. Uudistuksen symboliksi on nyt noussut piispa Robinson, sen ideologina on piispa Spong, ja ohjelman
toteuttaa kirkkokunnan johtajana toimiva piispa Frank Griswold.
Yhtä hämmentävä oli meidän arkkipiispamme kannanotto parisuhdelain ympärillä Suomessa käydyn keskustelun yhteydessä. Hän sanoi: ”Jos
tietäisimme, miten Jeesus olisi menetellyt, noudattaisimme sitä tukka putkella.” Apostolien opetus asiasta Raamatussa ei tunnu sitovan
arkkipiispaa, vaikka Jeesus sanoo apostoleista: ”Joka kuulee teitä, se kuulee
minua ja joka hylkää teidät, hylkää minut. Mutta joka hylkää minut, hylkää hänet, joka on minut lähettänyt.” (Lk 10:16.)
Piispa Riekkinen sanoi piispainkokouksen avajaispuheessaan Kuopiossa (10.9.02), että Luterilaisessa reformaatiossa korostettu ”Raamatun sola scriptura (yksin Raamattu) periaate, jonka mukaan Raamattu on uskon ja elämän ylin auktoriteetti ... on ongelmallinen silloin, kun puhutaan … etiikan
piiriin kuuluvista asioista. Joiltakin osin tosin jo pystytään tunnustamaan, että Raamattu sisältää selvästi vanhentuneita tai moraalisesti kyseenalaisia näkemyksiä tai käytännön ratkaisuja.” Kyseisessä puheessaan piispa
kehottaa myös, että ”on oltava rohkea esittämään Raamatun asiakritiikkiä, milloin jokin Raamatun kohta näyttää olevan vastoin kirjan Jumalan
rakkaudesta kertovaa ydinsanomaa.”
Koska Raamattu ei ole ko. piispoille Jumalan ilmoitusta vaan kirjoittajiensa
uskon dokumentti, he nostavat omat ja aikamme sivistyneen ihmisen uskonnolliset näkemykset Raamatun yläpuolelle ja julistavat mm. Raamatun
etiikan vanhentuneeksi, joten se ei kelpaa modernin ajan ihmiselle elämän ohjeeksi. Lopputuloksena on, että kirkon moraaliset arvot ovat ihmisten määrättävissä sen mukaan, mitä enemmistö kulloinkin kannattaa.
Ruotsin arkkipiispa K. G. Hammar
Saksan 82 miljoonasta asukkaasta suurin osa on jo nyt uskonnottomia tai kuuluvat ei-kristillisiin yhteisöihin. Saksasta on hyvää vauhtia tulossa pakanamaa.
Ruotsin luterilainen kirkko on kulkemassa kovaa vauhtia samaan suuntaan. Arkkipiispa K. G. Hammarin näkemyksiä koskeva kiista kertoo tästä.
Hammar ei pidä Jeesuksen jumaluutta kristilliselle uskolle välttämättömänä. Hän
katsoo, että nimitys ”Jumalan Poika” ei kerro mitään Jeesuksen olemuksesta.
Hänen mielestään se on vain kunnianimi, joka oli myös tavallisilla kuninkailla.
Meidän ei tarvitse ajatella, että Jeesus olisi ollut jumalallinen Jumalan Poika syntymästään asti.
Hammarille Raamatun ja Jeesuksen puheet viimeisistä tapahtumista ovat sadunomaisia kertomuksia. Piispa ei usko Jumalan tuomion todellisuuteen. Hän pitää aivan mahdottomana ajatusta kuoleman jälkeisestä helvetistä. Tuleeko
kuoleman jälkeen sitten mitään? Hammar ajattelee, että ihmiset jatkavat elämää korkeintaan sillä tavalla, että elävät Jumalan ajatuksissa.
Kirkolla katsotaan olevan oikeus määritellä sanomansa miten se kulloinkin tahtoo
riippumatta Raamatusta ja tunnustusperinnöstä. Kirkosta on tullut demokraattinen. Se ratkaisee myös opilliset kysymykset äänestämällä. Kansan ääni on kirkon ääni. Raamatulla tai tunnustuksella ei enää ole määräävää asemaa.
Ruotsin kirkko on suuressa kriisissä. Kirkon edustajat arvioivat uusimpien tilastojen valossa, että lähitulevaisuudessa joudutaan lakkauttamaan jopa 1000 (kuulitte oikein: tuhat) paikallisseurakuntaa. Ruotsin kirkkolaki määrää, että jumalanpalvelus tulee vuoden mittaan järjestää jokaisessa seurakunnassa joka sunnuntai ja pyhäpäivä. Maassa on ajankohtaisen tilaston mukaan 2221 seurakuntaa, ja näistä ainoastaan 720 on kyennyt järjestämään säännölliset jumalanpalvelukset. Kahdella kolmasosalla on tässä
ongelmia.
Syy on siinä, että seurakunnan jäsenet eivät käy kirkossa. Eräillä pienillä paikkakunnilla jumalanpalveluksissa käy ennalta sovitun vuorolistan mukaan kourallinen "pakkokuulijoita". Näin on suojeltu seurakuntaa lakkauttamisuhalta.
Kirkon edustajien mukaan noin 40 % seurakunnista tultaneen vähitellen sulauttamaan suurempiin seurakuntiin. Tuhannella paikkakunnalla jäävät sen
jälkeen jumalanpalvelukset pitämättä.
Emeritusarkkipiispamme John Vikström sanoi jokin aika sitten (Pohjoismaisessa piispojen kokouksessa Tanskassa?) pitämässään puheessa profeetalliset sanat:
”Pohjoismaissa kirkko tulee säilymään, mutta ei enää klassisessa muodossa.”
Piispa Wille Riekkinen
Vuonna 1995 ilmestynyt Riekkisen teos ”Pieni kirja Jeesuksesta” sisältää
neljä päälukua: (1) Historian tutkimuksen Jeesus, (2) Ensimmäisten
kristittyjen Jeesus, (3) Raamatuntutkijan Jeesus ja (4) Tämän päivän Jeesus.
Riekkiselle Raamattu on Bultmannin tavoin keerygmaa, saarnaa, todistusta
ensimmäisten opetuslasten uskosta, uskon tulkintaa Jeesuksesta. Siitä, että
Raamattu olisi kirjoittajiensa kautta Jumalan antamaa pelastusilmoitusta,
Riekkinen kirjassaan vaikenee. Raamatun ulkopuoliset profaanit uskonnottomat lähteet näyttävät olevan hänelle Raamattua
todistusvoimaisempia. Riekkisen mielestä eri evankeliumien ylösnousemuskertomuksissa on epäilemättä historiallista pohjaa, mutta niihin
sisältyy myös runsaasti legendaarisia piirteitä. Evankelistojen kertomukset riittävät kuitenkin kuvaamaan pääasian: Jeesus ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin. Ylösnousemuksen todistusvoimaa niillä ei ilmeisesti ole, sillä
Riekkisen mukaan pääsiäisusko on uskoa julistuksessa läsnä olevaan Kristukseen.
Riekkinen sanoo pitävänsä ihmeitä mahdollisina. Toisaalta hän sanoo, että varhaiskristillisyydessä Jeesuksesta kerrottiin paljon ihmekertomusia, jotka evankeliumeissa saavat legendanomaista sädekehää. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö Jeesus tosiaan olisi tehnyt sellaisia tekoja,jotka hänen aikalaistensa silmissä olivat ihmeitä. Sen selittämiseen, mikä evankeliumien ihmekertomusissa pohjautuu Jeesukseen, mikä taas on seurakunnan tai
evankelistan keksimää, tarvitaan historiallista tutkimusta.
Jos epäaidon kertomuksen sanoma puhuu Jeesuksessa toimivasta Jumalasta, tätä teologista sanomaa ei ole mitään syytä asettaa kyseenalaiseksi. Siksi myöhäsyntyisetkin, täysin hellenistisen mallin mukaan muotoillut ihmekertomukset voivat julistaa Jeesuksen merkitystä uskolle. Ne tekevät sen yhtä tehokkaasti kuin vanhimmat ihmekertomukset, jotka ovat lähempänä historian Jeesusta.
Siitä, että Jeesusta kutsutaan Jumalan Pojaksi, Riekkinen esittää kaksi tulkintaa: juutalais-kristillisen ja hellenisti-kristillisen. Juutalais-kristillisessä perinteessä Jumalan pojaksi kutsuttiin Israelin kansaa, kansan kulloistakin kuningasta ja Jumalan erityisiä sanansaattajia. Sanat ”valinta”, ”valtuutus” ja
”adoptio” leimasivat juutalais-kristillistä näkemystä Jumalan pojasta.
Juutalais-kristittyjen oli vaikea ajatella, että ”Jumalan pojaksi” tultaisiin
syntymän kautta. Meille on Riekkisen mukaan paljon tutumpi hellenisti-kristillinen näkemys
Jumalan pojista, koska hellenismissä kutsuttiin Jumalan pojiksi huomattavia hallitsijoita sekä myös ihmeidentekijöitä. Hellenismissä jumalan poikiin liitettiin ennen muuta heidän ihmeellinen syntymänsä. Hellenismissä adoptioajatus oli käymätön. Neitseestä syntymisiä tapaamme antiikin
kirjallisuudessa runsaasti. ”Jumalan poika” -termillä sekä juutalainen että hellenistinen kulttuuri korosti, että Jeesus on jollakin tavalla epätavallinen ja suuri.
Riekkisen mukaan juutalais-kristityt ymmärsivät asian niin, että Jumala valitsi kasteessa Jeesuksen Pojakseen eli adoptoi hänet edustajakseen. Sen sijaan hellenistis-kristillisissä piireissä Jeesuksen asema Jumalan Poikana katsotaan alkaneen jo hänen ihmeellisestä syntymästään. Riekkinen sanoo, että meidän kiusauksemme on kysyä, mikä näistä linjoista sitten on se oikea? Ja Riekkinen vastaa: Juutalais-kristityille edellinen linja on luontevampi ja pakana-kristityille taas jälkimmäinen. Tämän valossa Jeesusta ei tee
ainutlaatuiseksi hänen ihmeellinen syntymänsä, eivät hänen ihmeensä, vaan usko hänen ylösnousemukseensa. Ilmeisesti Jeesus ei Riekkisen mielestä tosiasiassa kuitenkaan noussut kuolleista, koska hän sivuuttaa sen
kysymyksen kokonaan.
Viimeisessä kirjansa luvussa Riekkinen kyselee sitä, tapaammeko me joskus Jeesuksen, ja jos tapaamme, niin missä. Lähtökohdaksi hän palauttaa mieliin jo aikaisemmin sanomansa, tämän: ”Pääsiäisusko on aina ollut uskoa
julistuksessa läsnä olevaan Kristukseen. Sitten Riekkinen jatkaa: Jeesus tavataan julistetussa sanassa, rukouksessa ja sakramenteissa, vähimmissä
veljissä ja sisarissa ja kirkossa, joka on Kristuksen ruumis.
Riekkinen päättää Jeesus-kirjansa Paavalin armolahjaopetuksen tarkasteluun, sillä armolahjat
mahdollistavat sellaisen julistuksen, jossa ihminen voi kohdata Kristuksen. – Siinä kaikki Jeesuksesta ja hänen kohtaamisestaan! Ilmeisesti muuta Jeesuksen kohtaamista ei Riekkisen mukaan tulekaan. Mielestäni Riekkisen eksistentialistinen saarna-allegoria on uskoa uskoon ja pohjimmiltaan suurta huijausta.
Teol. tri Kari Kuula
Vuonna 2001 julkaisemassaan kirjassa ”Paavali. Kristinuskon ensimmäinen teologi" Kari Kuula herättää huomiota monilla oudoilla väittämillään.
Kuulan mukaan Paavali ei pitänyt Jeesusta Jumalana eikä jumalallisena olentona eikä opettanut Jeesuksen jumaluutta (s. 194–195, 197). Paavali ei uskonut Jeesuksen jumaluuteen. Kuulan mukaan korkea käsitys Jeesuksesta tuli kristinuskoon vasta hellenistisistä pakanauskonnoista.
Koska mysteeriuskonnoissa puhuttiin paljon jumalallisista olennoista, myös kristityt alkoivat selittää Jeesuksen olevan jumalallinen.
Brittiläisen E. P. Sandersin näkemyksiin nojaten Kuula selittää, ettei lakiteologia enempää kuin vanhurskauttaminenkaan olleet Paavalille tärkeitä.
Paavalin pelastuskäsitys perustui uskonnolliseen hurmoskokemukseen.
Paavali piti kaikkea opillista toisarvoisena. Siksi lähes kaikki Paavalin teologiset aiheet ovat sepitelmiä, jotka tämä kehitteli seurakunnissa vallinneiden tilanteiden mukaan. Lakiteologialla, sovitusajatuksella tai
vanhurskauttamisella ei ollut mitään pysyvää merkitystä. Kuulan mukaan Kristus-yhteys, partisipaatio, on kaiken ydin, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sovitusteologian tai vanhurskauttamisen kanssa. Kuulan pelastuksen teologia muistuttaa eräänlaista äärikarismaattisuutta, jossa hengellinen kokemus on irrotettu kaikista teologisista aiheista ja
historiallisista faktoista.. Kuulan teologiassa Paavalin käsitteet määritellään uudelleen. Esimerkiksi Kristuksen kuolemalla ei ollut Paavalin ajattelussa keskeistä sijaa. Puhe
Jeesuksen verestä tai Kristuksen kuolemasta ’meidän tähtemme’ ei välttämättä viittaa uhrikuoleman ajatukseen.
Edelleen Kuula selittää, että Paavali kehitti opin vanhurskauttamisesta puolustaakseen pakanoiden asemaa Kristus-uskossa. Muuta merkitystä vanhurskauttamisella ei ole (s. 261). Kuula kutsuu vanhurskauttamista Paavalin teologian sivuteemaksi ja päättelee, ettei Paavali liittänyt millään
tavoin edes sovituksen ajatusta vanhurskauttamiseen (s. 267).
Kuula hylkää myös Paavalin käsityksen Jumalan tuomiosta aikojen lopulla.
Kristuksesta osattomien olemassa olo raukeaa tyhjiin. (s. 162–164.)
Kristittyjä taas ei tuomita sen tähden, koska heidän elämässään ei enää ole
mitään tuomittavaa, sillä he elävät Jumalan tahdon mukaan ja saavat
iankaikkisen elämän” (s.163). Kuulan mielestä armo ei merkitse
anteeksiantamusta Kristuksen tähden.
Kuulan mukaan Paavali opettaa pelastumista lain noudattamisen kautta.
Kuula näyttää luottavan voimaevankelioimiseen ja Kristus-yhteyden,
partisipaation, tuottamaan synnittömyyteen. Amerikkalaisen
voimaevankelioimisen tapaan Kuula nostaa esille synnittömyysopin ja
pyhityskristillisyyden. Kuula tuo Kristuksen sovitustekoon ja
uskonvanhurskauteen perustuvan anteeksiantamuksen tilalle ihmiskeskeisen
lakihenkisyyden.
Myös Kuulan sakramenttinäkemys on Raamatulle ja luterilaisuudelle vieras.
Hänen mielestään kaste ei välitä syntien anteeksiantamusta eikä lahjoita
Pyhää Henkeä. Hänen kastenäkemyksensä on baptistinen (s. 258.)
Myöskään ehtoollinen ei ole hänelle muuta kuin yhteyden ateria. Syntien
anteeksiantamisen teeman ehtoollisen yhteydessä hän sivuuttaa täysin.
Kuulan ehtoollisnäkemys on äärikalvinistinen, lähinnä zwingliläinen.
Irrottamalla kasteen ja ehtoollisen kristologiasta Kuula on tehnyt niistä
soteriologialle merkityksettömiä ihmistekoja.
Näin Kuula hylkää sovitusteologian, vanhurskauttamisen, sakramentit ja
Jeesuksen jumaluuden. Saadakseen Paavalista teologiansa tukijan Kuula on
joutunut tekemään hänestä kreikkalaisen uskonnollisuuden palvelijan,
ihmiskeskeisen legalistin ja Jumalan armon vihollisen.
Teol. tri Sakari Häkkinen
Lasten Keskus julkaisi viime vuonna kirkon perhetyön tueksi teol. tri Sakari
Häkkisen teoksen, joka on sekoitus äärilaidan eksegetiikkaa ja marginaalisia
käsityksiä Jeesuksen suhteesta perheeseen ja perhearvoihin. Kirjan nimi on
”Kenen poika sinä olet? Isättömän Jeesuksen perhearvot” Häkkinen tarjoilee kirjassaan kirkkomme lapsityön ohjaajille amerikkalaisen
Jeesus-seminaarin (R. Funk) kiistanalaista antia bultmannilaisella eksgetiikalla höystettynä.
Mikä on kirjan pääjuonne? Häkkisen mukaan Jeesus-seminaarin tulokset poikkeavat evankeliumien Jeesus-kuvasta itse asiassa vain ”yhdessä
pienessä kohdassa”. Tässä: Jeesusta pidetään vain ihmisenä (s. 28). Jeesus ei ole Jumalan Poika eikä kenenkään Vapahtaja. Hän ei ole
neitseestäsyntynyt Messias, joka sovitti ihmiskunnan. Jeesuksen perhettä tarkastellessaan Häkkinen käyttää paljon aikaa Joosefin
roolin pohtimiseen. Hän toteaa, että mahdollisuuksia on kaksi. Joko Jeesuksen biologinen isä oli Joosef, vaikka tästä ei paljon tiedetäkään, tai sitten Jeesus oli avioton lapsi. Pienen epäröinnin jälkeen Häkkinen jatkaa
esitystään siitä näkökulmasta, että Jeesus oli äpärälapsi. Tämä sen ajan yhteiskunnassa vaikeaksi koettu asia vaikutti tekijän mukaan lähes kaikkeen Jeesuksen toiminnassa.
Häkkinen löytää ainakin kahdenlaisia perusteita väitteelleen: Ensinnäkin Matteuksen sukuluettelossa esiintyy vähemmän kunniallisia Vanhan testamentin naisia. Evankelista halusi näin siis tietenkin sovitella Marian haureutta.
Toiseksi perusteeksi Häkkinen tarjoaa myöhäistä legendaa, jonka mukaan Jeesuksen isä oli roomalainen sotilas nimeltä Panthera (s. 43).
Mitä hyötyä tuollaisesta äpärä-teoriasta sitten on Häkkisen opetukselle perhearvoista? Ohjelmansa mukaisesti hän poimii kirjassaan esille isättömän
Jeesuksen katkeria, perhettä vastustavia lauseita: Jeesuksen seuraajan täytyy luopua isästään ja äidistään (esim. Matt. 10:37; Luuk. 14:26).
Häkkisen mukaan kysymys on äpäräpojan kapinasta. Jeesus kuului "toisen luokan kansalaisiin" ja "antoi köyhälistölle äänen". Hän hyökkäsi
"yhteiskunnan valtarakenteita vastaan". Kukaan, joka ei kapinoi sen ajan tavallista isäkeskeistä perhemallia, eli ”alistamiseen perustuvaa hierarkkista järjestelmää vastaan", ei voi liittyä Jeesuksen seuraajaksi (s. 87).
Häkkisen Jeesus näyttää yllättäen olevan lähes tulkoon amerikkalainen feministi, joka pyrkii murtamaan patriarkaalisen alistamisjärjestelmän
väkivaltakoneiston. Onpa siinä kirkon perhetyön ohjaajilla pureksittavaa.
Radikaalisuudellaan kirjan kirjoittaja tietysti pyrkii parrasvaloihin. Ilmeisesti myös Lasten Keskuksen johtajat haluavat, että kirkkomme perhetyön opetuksessa käsitys Jeesuksesta lapsia ja perhettä rakastavana Vapahtajana korvattaisiin vihasta motivaationsa ammentavalla äpärä-
Jeesuksella?
Summa summarum: Ei ihme, että savolaiset vääräleuat ovat antaneet Riekkiselle ja hänen kahdelle suojatilleen nimen ”Kuopion epäpyhä
kolminaisuus”. Surullisinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että mikä on totta Kuopiossa, se on totta laajemminkin kirkossamme. Tilannetta ei tee yhtään lohdullisemmaksi se, että muualla sama jumalattomuus esiintyy peitetymmin.
Esimerkiksi kirkolliskokouksessa se näkyy siten, että erään pitkäaikaisen kirkolliskokousedustajan mukaan Raamattu on viime vuosina menettänyt
merkityksensä kirkolliskokouksen päätöksenteossa ja päätösten argumentoinnissa.
Matti Väisänen
Raimo: Herra armahda maatamme ja kirkkoamme, lähetä edes muutama uskovainen teologi! Jeesuksen tähden! Amen
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kirkko on kuin juna, joka läpi vuosisatojen kiitää kohti päämäärää. Vain harvoin matkustajat kyselevät toisiltaan, minne me olemme menossa. Matkustajat ovat tottuneet yksitoikkoiseen matkantekoon ja monet nukkuvat. Vaunupalvelijat tarkkailevat matkustajia, mutta silti junassa elää sitkeä huhu: "Tämä juna on menossa helvettiin ja junan ohjaimissa istuu Saatana."
Varovasti, vaunupalvelijoita ja urkkijoita vältellen, ihmiset yrittävät saada selkoa totuudesta. Vaunupalvelijat vievät itsepäiset kyselijät pois, joitakin toisia poltetaan varoitukseksi muille julkisesti. Joskus junassa syntyy kapinoita, osa vaunuista asettaa omat vaunupalvelijansa estämään teloituksia. Mutta hekin ovat vielä junassa, matkalla kohti tuhoa.
ole väärässä kaste- vaan opetuskäytännössä...sellaiseksi penseäksi kirkkomme on mennyt...onneksi uuspietistiset ja
muutamat muut herätysliikkeet opettavat vielä lakia synnintunnon heräämiseksi...ja terveitä Jumalanlapsia syntyy....se on suurta armoa vaikkakin harvinaista!
TUOMMOISET PIISPAT ULOS!!!
MITÄ NE TEKEE KIRKON JOHDOSSA PUHUMASSA PASKAA!!!
Tuohan on kyllä raamatussa sanottu tulevan,ihan kirjaimellisesti.
Se siinä on karmeata,että nuo pääsevät julkisesti
purkamaan ja sotkemaan kaiken puhtaan raamatunsanan.
Kaiken hirvityksen keskellä kuuluu Jeesuksen sanat;Kun näette näiden alkavan tapahtua,nostakaa päänne,sillä vapautuksenne on lähellä.
Pitkä oli juttu, mutta oli lukemisen arvoinen. Kyllä Jeesuksen paluu täytyy olla lähellä kun kaikenlaiset harhat hiipii kirkkoomme.
Kiitos Raimo kun olit nähnyt vaivan tuon kokoamisessa ja julkaisemisessa. Nyt oli kerrankin tosi tärkeää asiaa.
kirkkomme vääryyksiä hellinyt saatika hyväksynyt!
Ilman 1700-1800-lukujen herätyksiä ja niiden jälkiliikehdintää luterilainen ulkokuori olisi
virallisesti vallalla...kannatta tutustua esim.
norjalaisen Haugen elämänkertaan...aivan valtava Hengen ihminen ja lopuksi joutui ilkeiden uudestisyntymättömien pappien ja piispojen vaikutuksesta vankeuteen...mutta selvisi Herran voimin! Sellaista se on uskovaisen elämä!
Kolmesti olen arkkipiispallemme pistänyt yhtä henkilökohtaista viestiä ja pyysin yhden tärkeän asian tähden yhteydenottoa ja ei yhtään vastausta!
Pyysin samaa tuon jutun tekijältä pastori Väisäseltä ja heti tuli myöntävä vastaus...siitäkin tuntee jo mikä arkkipiispamme oikeasti on!
Heidän yhteytensä, joissa Jeesuksen tuoma sana Jumalasta on muuttunut lihaksi, on säilynyt ja tulee sailymään aina.
Kirkollisveroja maksamalla pidämme siis yllä luopiokirkkoa.
"Kirkollisveroja maksamalla pidämme siis yllä luopiokirkkoa."
Mutta mihin kristilliseen seurakuntaan voi liittyä, jos ei halua kuulua luopiokirkkoon mutta ei myöskään halua tulla uudelleen kastetuksi?
H.P.E. on tärkeä ja välttämätön asia, mutta se annetaan vain kunkin seurakunnan omille jäsenille.
Älkää olko uskovaisia.
sanottukin, että lopun aikana kirkko on porttokirkko ja siihen yhteiseen ekumeeniseen maailmankirkkoon luterilaisetkin ovat lopulta liittymässä, mutta herätyksiä voi silti odottaa...tulisi vain oikeas uususkonpuhdistus
ja piispainpuhdistus...oikein kunnolla!
vielä ole tarpeen erota kirkosta...kyllä siellä on vielä uskoviakin pappeja...etsi viidesläisiä...Kansanlähetyksen...Raamattuopiston
jne...ja kyllä Jumala vielä omistaan kirkossakin huolen pitää...ties vaikka leipäpapitkin tulisi uskoon...Herra armahda ja johdata!