Evankeliumin riemu

Kun ihminen löytää tämän levon, hän löytää loputtoman riemun lähteen keskellä tuskaa, sairautta ja kuolemaansa. Vain yksin Jumalan armon evankeliumi hänen Pojastaan Jeesuksesta Kristuksesta voi antaa täydellisen ja lopullisen ilon ja levon sielullemme.

2. VASTAVÄITE:

Evankeliumiko tarjoaisi meille koko elämämme ajan kestävää rajatonta riemua? Sellainen väite, jos mikä, on mieletön väite! Evankeliumihan on pelkkä väite, pelkkää puhetta - mitä sellainen voi auttaa??

Evankeliumi ei todellakaan ole mitään muuta kuin lyhyt saarna siitä, että "KRISTUS KUOLI MEIDÄN SYNTIMME VUOKSI, NIIN KUIN OLI KIRJOITETTU, HÄNET HAUDATTIIN, HÄNET HERÄTETTIIN KUOLLEISTA KOLMANTENA PÄIVÄNÄ, NIIN KUIN OLI KIRJOITETTU" (1 Kor 15:3-4).

Tällainenko loputtoman monta kertaa toistettu, yksinkertainen väite, saman asian jankuttaminen muka toisi meidän elämäämme rajattoman ja kestävän riemun - mitä hullua puhetta! Se ei voi olla mahdollista. Mikä ihmeen pulppuava lähde voisi löytyä näistä sanoista?

Mutta kerta kaikkiaan Jumala ei ole meidän kanssamme kosketuksessa ilman sanaa. Emme voi kohdata syntisinä ihmisinä häntä välittömästi. Me palamme poroksi hänen edessään hänen pyhyytensä ja meidän syntisyytemme tähden

3. KOKEMUS:

Olemmeko todella Kristukseen uskovina kokeneet evankeliumin antamaa rajatonta riemua? Miksi sitten aivan liian usein meillä kuitenkin on otsa syvissä rypyissä? Miksi olemme niin synkän ja ahdistuneen oloisia ja näköisiäkin? Ei taida meistä ainakaan ulospäin näkyä, että olemme jatkuvasti evankeliumin ja sen antaman riemun vallassa.

Se on kyllä totta, ettei ainakaan minusta näy jatkuvaa riemua. Oikeastaan ei minua edes kiinnostakaan se, mikä minusta näkyy. Yhtä vähän minua kiinnostaa se, että minulla pitäisi olla joku ihmeellinen riemuntunne aina päällä.

Mutta heti kun alan miettiä arkielämän harmauden, tylsyyden ja kivun keskellä vähänkin syvemmin elämää ja todellisuutta, uskallan väittää, että silloin evankeliumin alituisesta jankuttama ja loputtomasti kertaama yksinkertainen uutinen, nostaa joka kerta syvän ja pohjattoman kiitollisuuden, ilon, jopa riemun pintaani.

Tuo ja tuo ja tuo asia minun elämässäni on kyllä tällä hetkellä ihan sekaisin tai täysin tylsää. Mutta tämä pääasia, asioiden asia, elämän varsinainen tarkoitus ja mielekkyys on evankeliumiin uskomisen tähden elämässäni ihan o key! Minä itse en ole o key, mutta elämäni ja asiani lopputuloksen kannalta on o key. Lopputuloshan kaiken ratkaisee. Silloinhan sanotaan se viimeinen sana kunkin meidän elämästämme.

Uskova on ihminen, joka halua ja nimenomaan lukee elämänsä kirjaa lopusta käsin ja on saanut kiitollisen varmuuden siitä, että evankeliumin tähden hän on todella pelastettu ja autuas Jumalan lapsi jo nyt. Minuakin kannattavat ikuiset käsivarret (5 Moos 33:27)

4.1. Evankeliumin sisältö on Jumalan rakkaus Golgatan uhrikuolemassa.

Evankeliumi on sanoma ja iäti varma ja kestävä Jumalan vakuutus ihmiselle siitä, että hän rakastaa tätä pahaa ja jumalatonta maailmaa. Jokainen meistä osaa ulkoa Joh 3:16: "Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut..."

On äärimmäisen tärkeä huomata ja suostua siihen rajoitukseen, minkä Raamattu antaa Jumalan rakkaudelle. Rakkaus kohtaa tämän maailman siinä kärsivällisyydessä, jota Jumala osoittaa, kun hän antaa saarnata ristin hulluutta kaikilla kielillä ja kaikille sukupolville ennen kuin tulee tulentuomio. "Hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä". Evankeliumi on siis sanomaa Jumalan sovitusrakkaudesta, joka tulee julki maailmanhistoriassa siinä, "että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi" (1 Joh 4:10).

Jumalan rakkaus ei ole sitä, että hän muuttaa ajallisen elämämme onnelliseksi, että hän poistaa sodat, sairaudet, nälän jne. Paha ja kärsimys ovat edelleen ihmiskunnan osa. Myös minun on suostuttava Jumalan minulle laatimaan kärsimyssuunnitelmaan. Sen yksityiskohdat selviävät vain päivä kerrallaan.

Jumalan rakkaus ei muuta minua paremmaksi eikä ehkä sen pahemmaksikaan, ei ainakaan lähimmäisteni silmissä. Mutta Jumalan rakkaus antaa minulle evankeliumin. Se on fantastinen asia, sillä se julistaa, että Jeesus "uhrasi itsensä meidän syntiemme tähden pelastaakseen meidät nykyisestä pahasta maailmasta" (Gal 1:4). Jeesus rukoilee: "En pyydä, että ottaisit heidät pois maailmasta, vaan että varjelisit heidät pahalta" (Joh 17:15)

4.2. Evankeliumi kertoo, miksi Jumala rakastaa minua

"Miksi siis Jumala rakastaa sinua? Ilman mitään sinussa olevaa syytä... Hän ei rakasta sinua hyvien taipumuksiesi tai suurten lahjojesi perusteella, ei sen tähden, että hän on vaatinut, että sinusta tulisi jotain tai että sinä tulevaisuudessa haluaisit ottaa vastaan hänen armonsa. Hän ei rakasta hyvää ihmistä enemmän kuin pahaa, voittajaa enemmän kuin langennutta, pyhää enemmän kuin syntistä. Hän ei rakasta sinua sen tähden, että olisit hienompi tai parempi kuin muut, sillä sinä olet mato ja tomuhiukkanen. Hän rakastaa sinua siksi, että hän rakastaa sinua (5 Moos 7:7), se merkitsee: siksi että hän on rakkaus (1 Joh 4:8,16) ja hänellä on rakkautensa peruste itsessään...

Miksi Jumala rakastaa sinua? Kristuksen tähden. Siksi hän on rakastanut sinua Pojassaan ikuisuudesta asti, hän rakastaa sinua Kristuksen uhrissa Golgatalla, hän rakastaa sinua Jeesuksen pyhyydessä ja vanhurskaudessa, hän rakastaa sinua kaikkine synteinesi, jotka ovat anteeksiannetut Jumalan Karitsan kautta, rakastaa sinua Jeesuksen haavoissa...

umala puhuu meille jokaiselle ja sanoo: Yhtä vähän kuin minä tuomitsen sinua synneistäsi, sillä ne minä tuomitsin Pojassani, yhtä vähän minä rakastan sinua luonnonlahjojesi ja mahdollisuuksiesi tähden, yhtä vähän minä rakastan sinua niiden armon vaikutusten tähden, jotka itse olen vaikuttanut sinun sydämessäsi. En rakasta sinua siksi, että olet kääntynyt, vaan sinä olet kääntynyt sen tähden, että minä rakastan sinua. En rakasta sinua sen tähden, että uskot minuun. Sinä uskot minuun sen tähden, että minä olen rakastanut sinua. En rakasta sinua sen tähden, että olet uudestisyntynyt ja elät pyhitettyä elämää. Sinä olet uudestisyntynyt ja elät pyhityksessä siksi, että minä olen rakastanut sinua ja ottanut sinut yhteyteeni" (Olav Valen-Sendstad, Ihminen kohtaa Jumalan).

Minulle ei koskaan maailmassa voi käydä syvimmältään hullusti, vaikka kaikki menisikin elämässäni aivan hullusti, sillä Kaikkivaltias rakastaa minua. Se merkitsee, että hän näkee minun ahdistukseni ja hänellä on voima ja valta auttaa ja ottaa ahdistus pois. Mutta vaikka hän jättääkin minut tuskaan, niin hän rakastaa senkin keskellä minua.

Toki elämä on täynnä arvoituksia. En ymmärrä kaikkea. En osaa ottaa kantaa, en tiedä mitä minun pitäisi ajatella. Sen vain tiedän, että on olemassa iankaikkinen ja kaikkivaltias Jumala ja hän rakastaa minua persoonallisella ja aidolla tavalla. Hän rakastaa, vaikka en koe enkä näe hänen rakkauttaan millään ihmeellisellä tavalla omassa elämässäni. Hän rakastaa Kristuksessa, vaikka kaikki näyttäisi menevän elämässäni harhaan ja minusta ei tullutkaan yhtään mitään. Hän rakastaa minua yksin Jeesuksessa Kristuksessa. Jeesuksen ulkopuolella ei ole mitään Jumalan rakkautta. On vain hänen tuomionsa synneistäni ja rangaistuksena iankaikkinen kadotus.

HÄNEN RAKKAUTENSA KOHDISTUU MINUUN ILMAN MITÄÄN ANSIOITA MINUN PUOLELTANI JA ILMAN MITÄÄN EHTOJA HÄNEN PUOLELTAAN. MUTTA TÄLLAISEN RAKKAUDEN KOHTAAN VAIN GOLGATAN RISTIN JUURELLA, VAIN KATSOMALLA JA HUUTAMALLA AVUKSENI RISTIINNAULITTUA JEESUSTA KRISTUSTA.

4.3. Evankeliumi vakuuttaa, että saan kaiken lahjaksi

Suuri ja riemullinen asia evankeliumissa on myös vakuutus siitä, että saan Kristuksen tähden kaikki lahjaksi ja ilmaiseksi ilman mitään oma ansiotani. En tiedä mitään tapaa, jolla voisin kuvailla sitä iloa ja riemua, kun vihdoinkin olen oivaltanut, että Jumalalta saan kaiken lahjaksi ja ilmaiseksi.

Lainaan erään norjalaisen julistajan sanoja: "Evankeliumin salaisuus on, että saamme kaiken ilmaiseksi. Armo raamatullisessa mielessä on sitä, että Jumala rakastaa meitä ilman, että meissä on mitään perustaa rakkaudelle. Tämä koskee kaikkia kysymyksiä, ennen kaikkea syntien anteeksiantamuksen ja Jumalan lapsioikeuden suurta pääkysymystä... Tämä ilmaiseksi on kristityn elämän autuas salaisuus. Mutta myös juuri sitä vastaan luonnollinen uskonnollisuutemme ja meidän järkemme taistelevat".

Voiko enää mitään tämän huimempaa minua koskevaa sanoa Jumalan sanana ja sen taakse Jumala asettuu koko arvovallallaan. Mutta tästä huolimatta huomaan kerta toisensa jälkeen, ettemme tahdo osata ottaa tätä hyvää uutista vastaan. Ja kuitenkin nämä muutamat sanat ilmaisevat sen todellisuuden, joka synnyttää ainakin minussa pohjattoman syvää kiitollista iloa. Voin nyt kokea sitä, koska lopulta olen oppinut vapautumaan Jumalan lain esittämistä vaatimuksista: sinun pitää, sinun tulee ja oppinut luottamaan yksin armoon, joka antaa kaiken lahjaksi vaatimatta mitään.

Meidän luonnollinen ajattelumme ilman muuta lähtee siitä, ettei Jumala mitään anna ilmaiseksi. Hän vaatii aina ensin jotain meiltä - edes jonkinlaista kohentumista ja parannusta, muutosta ja selvittelyä. Aina minun on omasta mielestäni maksettava jotain Jumalalle hänen lahjoistaan. Saan jatkuvasti opetella, että Jumalalla on varaa antaa minulle lahjoista suurimman, iankaikkisen elämän ja autuuden ilmaiseksi ja lahjaksi. Minun kykyni vastata hänen odotuksiinsa, hänen tahtoonsa vaatimuksiin on niin heikkoa, ettei hän koskaan voi antaa mitään minulle, jos hänen antamisensa olisi sidottu minun kyvykkyyteen ja tahtoni voimaan.

Opi erottamaan armo omalla sydämelläsi ja armo Jumalan sydämellä, Jumalan armo ja Jumalan armon vaikutus elämässäsi. Edellinen on suurenmoinen todellisuus Kristuksen sovituskuoleman tähden. Saan siihen katsoa, saan siitä pitää kiinni ja siihen luottaa koko sydämestäni. Se on järkähtämätön niin kauan kuin lapsenomaisella tavalla luotan Vapahtajaani. Mutta sen sijaan armon vaikutukset sydämessäni ja elämässäni ovat vähän sitä ja vähän tätä. Ainakaan minulla ei ole mahdollisuutta kerskata niistä. Kun katson armon vaikutuksiin elämässäni masennun heti. Mutta kun luotan Jumalan sydämellä olevaan armoon, jaksan jälleen kamppailla.

oistan itselleni ja välillä toisillekin Jeesuksen sanoja: "Tulkaa minun tyköni kaikki " (Matt 8). Luen mielelläni: "Kuulkaa, kaikki janoavat. tulkaa veden ääreen! Te joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa" (Jes 55:1-2). Kuitenkaan en osaa selvittää tätä käsittämätöntä lahjan helppoutta ja yksinkertaisuutta niin kirkkaasti kuin toivoisin. Armo on loppuun asti elämässämme sisäisesti meille vastenmielistä. Joudumme jatkuvasti rukoilemaan: "Voittosi voimalla tielleni loista, Herrani, terveeksi uskoni tee! Pakanamieleni paljasta poista, armoa vastaan se juonittelee. Sydän ja suu, että raitistuu, valoksi anna vain ristisi puu".

4.4. Evankeliumi on otettava vastaan

Jumala tarjoaa ja antaa. Me saamme uskossa ottaa vastaan, saamme ottaa vastaan silläkin tavoin, ettemme koe emmekä tunne mitään. Meidän ainoa toimintamme on Raamatun lupauksesta kiinni pitäminen.

Eihän koskaan usko minussa ole mikään minun suoritukseni, suuren ponnistuksen ja pinnistämisen tulos. Se on pelkkä lahja. Minä vain yksinkertaisesti ja asiallisesti uskon ja luotan Jumalan sanan lupauksiin. Eikä minulla ole muuta taetta lupausten varmuudesta kuin Raamatun sana armosta.

Jumala tarjoa evankeliuminsa juuri nytkin näiden silmiesi edessä olevien sanojen kautta. Toki nämä sanat saattavat tuntua tyhjiltä. Älä anna sen tunteen voittaa. Sittenkin tärkeintä lopulta on se, että osaan "palauttaa mieleen", "olen ottanut vastaan" ja "pidän kiinni" evankeliumista kertovasta sanasta juuri sillä tavoin kuin kykenen (1 Kor 15:1). Tämän yksinkertaisen ilouutisen avulla minä pelastun, jos vain osaan säilyttää sen sellaisena kuin olen sen lukenut Raamatustani (1 Kor 15:2).

Kaikki on siis kiinni siitä, että otan vastaa, syön ja juon. Nälkäistä ei kai tarvitse neuvoa syömään pitopöydän äärellä eikä janoista tarvitse opettaa juomaan lähteen äärellä. Oikeastaan minulla ei ole mitään muuta todellista käsin kosketeltavaa suhdetta Jumalaan kuin ehtoollisen leivän syöminen ja viinin juominen. Se riittää iankaikkisuuteen.

4.5. Evankeliumin tuoma riemu on siinä, että pelastun kadotuksesta

Pelastuminen on sentään varsin suuri asia tässä elämässä - itse pidän sitä kaikkein suurimpana, jonka rinnalla sairastuminen syöpään tai sydäninfarkti tai mielisairaus ei ole mitään erikoisempaa. Jälkimmäiset kuuluvat tähän ajalliseen elämään ja ne ovat jonkun meidän elämänkohtaloamme.

Mutta pelastuminen, pääseminen iankaikkiseen elämään niin, että tämän iankaikkisen elämän osallisuus alkaa jo nyt "täällä maitten päällä ja jatkuu iäti taivaassa" - se vasta on jotakin! Mitä sen rinnalla, vaikka voittaisin maailman tai saavuttaisin koko ihmiskunnan suosion. Pelastumisen rinnalla kaikki tuollainen on yhtä tyhjän kanssa.

Evankeliumin varsinainen arvo nähdään vasta elämän rajan tuolla puolen. Paavali jopa sanoo äärimmäisen terävästi: "Jos olemme panneet toivomme Kristuksen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävämpiä kaikista ihmisistä" (1 Kor 15:19). Sillä niin olemattoman vähän evankeliumi antaa ajallista mukavuutta, rikkautta, helppoutta, voimaa ja iloa.

Välillä meillä on paha olla ja on ahdistuksia. Mutta mennään silloin kuuntelemaan evankeliumin uutisia ja taas opetellaan olemaan evankeliumista kiitollisia. Sillä sehän lupaa meille iankaikkisen elämän ja autuuden. Suostutaan siihen, että ensin on risti ja vasta sitten kruunu.

Tästä on poistettu viesti sääntöjen vastaisena.

Elämä evankeliumista

Todellinen aarre on evankeliumi

Uskonpuhdistaja naulasi aikoinaan Wittenbergin kirkon oveen teesinsä. Niistä alkoi Jumalan seurakunnan elämään eräs syvimmin vaikuttaneista mullistuksista. 62:n teesin mukaan kirkon todellinen aarre on JUMALAN KUNNIAN JA ARMON KAIKKEIN PYHIN EVANKELIUMI. Teesi jatkuu: "Mutta tätä aarretta pidetään luonnollisesti vähässä arvossa, sillä sehän vaikuttaa, että viimeiset tulevan ensimmäisiksi".

Jumalan kansan todellinen aarre on siis Jumalan kunnian ja armon evankeliumi. Jumalan kunnia tulee näkyviin hänen pyhyydessään ja sen edessä vaikenee kaikki maa ja jokaisen ihmisen suu tukitaan. Jumalan armo on pelastumisemme syy ja perusta ja se tulee ilmi hänen ainoan Poikansa lähettämisessä, ristin kuolemassa ja ylösnousemuksessa syntiemme tähden. Evankeliumi on tämän Jumalan armon saarnattu ja kaikille tarkoitettu hyvä uutinen. Se on kuin annettu väline, ikään kuin pelastusrengas, joka yksin tuo armon ja pelastuksen tämän ajallisen elämän keskelle. "Jumala näki hyväksi saarnauttamansa hullutuksen kautta pelastaa ne, jotka uskovat" (1 Kor 1:21).

Onko evankeliumi todellinen aarre?

Hengellinen kasvu

HENGELLINEN KASVU – JUURTA ALASPÄIN

ARK 1999

1. En havaitse kasvaneeni mihinkään!

Puhun avoimesti, puhun niin kuin näen ja koen. En väitä, että opetukseni olisi täydellistä asiasta, jossa jokaiselle Kristukseen uskovalla on omakohtaista kokemusta. Saatamme nähdä ja kokea asiat hyvinkin eri tavoin. Sen kuitenkin sanon suoraan, etten enää vuosiin ole itse havainnut mitään ihmeellisempää kasvamista tai muuttumista, en ainakaan omasta mielestäni. Poljen vain paikoillani ja puhun uudelleen ja uudelleen samoista hengellisistä asioista. Toki jotain olen vuosien kuluessa saattanut oppia!

Kasvuni omasta mielestäni on kuin vanhan maalaistuvan lattian tai puusillan kannen kuluminen. Oksakohdat ovat tulleet yhä selvemmin koholle, kun pehmeä puu on kulunut ympäriltä. Kuinka hyvin aikoinaan Osmo Tiililä kirjoittikaan: "Aluksi ehkä "juos­tiin yl­peinä" ja kuvitel­tiin paljonkin pyhyyden saavut­tamisesta, mutta usein käy aivan päinvas­toin. Ihanne jää saavuttamattomak­si, juoksus­ta tulee kompastelua, kaikki saattaa paljastua pelkäksi kehnoudeksi, ja kun uskova ihminen katsoo vuosien jälkeen elämänsä tuloksia, ne näyttävät toinen toistaan huonoimmilta. En osannut tehdä oikein sitäkään, mitä luulin hel­poimmaksi, en osannut enkä jaksanut pitää pahaa luontoa­ni kurissa, vaan tieni varrella näen monen monia loukkaamiani ihmisiä, paljon rakkaudettomuutta, paljon sellaista, mikä on varmasti tehnyt Pyhä Hengen murheelliseksi. Oikeastaan on kaikki pelkkää suurta epäon­nistumista. Elämäni on särkynyttä, niin huonoa, että ehkä olisi ollut parempi, jollei minua ollenkaan olisi maailmassa ollutkaan".

Kuinka usein onkaan ollut suorastaan pakokauhuntapainen tunne siitä, että sahaan poikki sitä oksaa, jolla istun. Se vähäinenkin myönteinen, jota olen saanut aikaan tai joka on tullut esiin itsessäni, rapi­see ja itse tuhoan omaa elämäntyötäni luonteeni heikkouksilla, ilkeydelläni, pahuudel­lani, itsehillinnän puutteella jne.

Olen ollut aina sama ihminen, samoine erheineni, synteineni, vikoineni, puuttei­neni. Kun 1960-luvun lopulla kirkastui jumalattoman vanhurskauttaminen (Room 4:5) niin siitä lähtien uskonelämän taistelu on vain ollut tämän löydön täsmentämistä ja sen entistä määrätietoi­sempaa omaksumista vastoin yleistä uskovien ajattelua.

Minua ei kiinnosta hengen täyte­ys, ei armolahjat, ei lopun ajan tapahtumat, ei Jeesuksen tulemus. Minua kiinnostaa vain kaksi asiaa: Kristuksen sovituskuolema ristillä ja uskonvanhurskaus, jossa Jumala Kristuksen tähden ei tänäänkään lue minulle minun syntejäni vaan antaa ne anteeksi. Antaako hän todella tänäänkin anteeksi kaiken ja peittää kurjuuteni ja syntini, jotka ovat edelleenkin piinty­neenä lihassani ja jotka jatkuvasti kiusaavat itseäni ja lähimmäisiän? Siinä lopulta keskeisin uskonelämäni ongelma.

Olenko tällaisine kokemuksineni ja ajatuksineni harhainen, vain kristityn pelkästään nimeä kantava ihminen, mutta en todellisuudessa. Miten vanha virsi sanoikaan? ”Kun kristityn on nimi mulla, tee siksi minut todella, suo sanan tekijäksi tulla, myös nuhteitasi totella, seurassa ystäviesi sinulle elää, Herrani. Johdata tielle parannuksen jo täällä armon aikana. Suo, että Hengen uudistuksen löytäisin, Jeesus, sinussa. Taluta täältä taivaaseen, elämään, iloon iäiseen” (virsi 409:3-4).

2. Kasvu onkin kasvua alaspäin

Valaisemme kasvun salaisuutta erään VT:n sanan avulla: "Juurta alaspäin - hedelmää ylöspäin" (2 Kun 19:30). Siksi ensin kiinnitämme huomiomme juuriin, en hedel­miin. Jos juurrumme syvälle oikeaan maaperään, niin aivan varmasti hedelmä aikanaan kasvaa ylöspäin ja kasvaa silloinkin vaikka emme itse sitä huomaa. Juuren kasvu ei näy, he­delmä näkyy ulospäin. Mikä juurruttaa meitä Herran tuntemisessa?

2.1. Yhä syvenevä synnintunto

Ensimmäinen todellisen juurta alaspäin kasvun salaisuus on yhä syvenevä synnin tunto. En pääse irti, että Paavalin tunnustus Room 7:14-24:ssä on mitä aidoin ja totuudel­lisin Jumalan ihmisen sydämen tunnustus. Se tunnustus ei lakkaa täällä alhaalla eläes­sämme koskaan. Se on hengen köyhyyttä ja Jeesus sanoi, että autuaita ovat hengessään köyhät (Matt. 5:3). Olen siis silloinkin Jeesuksen sanojen mukana autuas, kun olen surkimus: "Minä… olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty (7:14). En edes ymmärrä, mitä teen: en tee sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan… sen tekee minussa asuva synti (17). Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen (18). En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo… sen tekee minussa asuva synti (20)… haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta (21)…. olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki (22). Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? (24) Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia (26).

Pomarkussa viime vuosisadalla syntynyt vanha körttisaarnaaja Oskari Vihantola uskalsi tunnustaa: "Koko elämäni on yhtä syntiä. En ole mitään tehnyt, en puhunut, en ajatellut, ettei synti olisi sitä turmellut... Pyhimmät hetketkin Jumalan edessä ovat synnin turmelemat. Totuuden sanassa syntynyt hengellinen elämä­kin on synnin turmelemaa. Syntejäni tunnustaessani olen syntiä tehnyt... Ruumiin olen synnille pyhittänyt ja henkeeni olen vilpin särpinyt. Minä olen Jeesuksen synti, jonka täh­den hän on kärsinyt, kuollut ja verensä vuodattanut". "En ole suurimmassakaan katumuk­sessa itkenyt yhtään puhdasta kyyneltä. Vilpittöminkin rakkaus Herraan ja ystäviin on ollut petollista".

Rosenius kirjoittaa: "Lukiessani kirjettäsi ajatte­lin: on kummallista, että tämän ystäväni laita on aivan samoin niinkuin minun itsenikin? Tässä nyt istun ja olen elänyt armon va­rassa pian 32 vuotta ja voin valitetta­vassa heik­koudessani ottaa uskollisen Jumalani todis­tajakseni kuinka näinä 30:nä vuotena en ole mitään niin hartaasti pyytänyt kuin vakavam­paa rukous­ta, vakavampaa parannusta, valvomista ja jumalan­pelkoa, samoin kuin olen pyytänyt enemmän uskoa, elämää ja rakkautta. Mutta siitä huolimat­ta olen yhtä köyhä ja kurja. Ja kuitenkin jatkan vain enkä voi ikinä luopua tästä ihmeellisestä elämästä".

Ei synnintunto koskaan häviä Jumalan sanan vaikutuksen alla olevan uskovan elämäs­tä. Vaikka viat ehkä jonkun kohdalla ovatkin vähentyneet lähimmäisten iloksi, niin omissa silmissä synti on vain suurentunut, koska valo on tullut entistä kirkkaammaksi ja tunkeutunut yhä syvemmälle sydämeen.

2.2. Oman minän vallan väheneminen kärsimyksissä

Toinen juurta alaspäin kasvun salaisuus on oman minän vallan väheneminen: "Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi" (Joh 3:30). Juuri siksi Paavalin joutui koemaan saatanan enkelin rusikoimista omassa lihassaan (2 Kor 12:7, KR38).

Sanomattoman kipeä totuus on se, että joka hetki ja täysin elämääni pyrkii hallitsemaan vanha, lihallinen ihminen. Minä varsinaisesti omana persoonana olen juuri tämä vanha ihminen. Uusi ihminen minussa on vain Jumalan sana lakina ja evankeliumi­na ja sanan kautta Kristus minussa asuvana Pyhässä Hengessä.

Jos sallin Jumalan evankeliumin sanan ohjata ajatuk­siani, tunteitani, mielenliikkei­täni, silloin uusi ihminen ja Kristus hallitsee minua. Mutta siinä määrin kuin oma haluni, toiveeni, tahtoni, tunteeni ilman Jumalan lain sanan kuritusta ja ilman evankeliumin lohdutusta hallitsee minua, mi­nua hallitsee oma minä, lihallinen ihminen.

Lihallinen ihminen on aina päällimmäisenä. Se ensimmäisenä haluaa määrätä silmieni katseeni suuntaa, mielialani sisältöä, ajatuksiani, käsieni ja jalkojeni liikkeitä. Joka hetki uuden on tultava ulkopuolel­tani, ja kuitenkin uusi on minussa. Uusi on Pyhä Henki, joka käyttää sanaa. Uusi on kuin hiljainen tuulen humina - näin­hän Elia koki Jumalan todellisen läheisyyden (1 Kun 19:12-13). Jollen ole tarkkaavainen, jollen valvo ja kil­voittele joka hetki, en huomaa Pyhän Hengen ää

Jollen ole tarkkaavainen, jollen valvo ja kil­voittele joka hetki, en huomaa Pyhän Hengen ääntä, vaan luonnostani, ilman muuta, huo­maamattani sallin oman minän hallita.

Se hengellinen innostus ja voima, joka valtaa minut puhuessani kielillä tai ollessani ka­rismaatti­sessa vireessä tai kokouksessa, on ytimeltään sielullista inspiraatiota, innoitusta. Toki Pyhä Henki voi käyttää tätä sielullista virittäytymistä ja tunnetta hyväkseen. Se voi olla se väylä, joka on Hengen käytössä, mutta joka kerta asia on kontrolloitava erikseen. En koskaan ollessasi karismaattisen tunteen vallassa voi olla varma, kuka lähestyy minua tässä ilon, vapauden ja hyvän olon vireessä. Ja mitä on luonteel­taan se, että suustani pulppuaa: Jeesus, Jeesus. Se ei ilman muuta ole syvän hengellisen kokemuksen merkk

Minun minäni ei vähene muuten kuin kärsimysten ja tappioiden koulussa, taisteluissa voittamattomien syntieni kanssa, jolloin näen kuinka heikko ja avuton olen auttamaan itse itseäni. Hyvässä tapauksessa jotain oman minän vallasta murenee kärsimyksen koulussa. Miten Joosef totesikaan: "Jumala on tehnyt minut hedelmälliseksi kärsimysteni maassa (1 Moos 41:52).

"Joka siis toivoo pääsevänsä Kristuksen kanssa kunniaan, Jumala vie hänet kärsi­mään Kristuksen kanssa. Joka toivoo, että vanhurskas tuomari antaa hänelle vanhurskau­den kruunun, Jumala tutustuttaa hänet Kristuksen orjantappurakruunuun. Joka toivoo pää­sevänsä taivaaseen, Jumala antaa hänelle pääsylipuksi Kristuksen arvet hänen ruumii­seensa, Kristuksen kyyneleet hänen silmiinsä ja Kristuksen tuskan tuottamat huokaukset hänen sydämeensä, joista hänet tunnetaan taivaan ovella. Kristuksen risti ahdistaa hänet lähelle Jumalaa ja kiusausten helle sanan lähteelle. Heidän elämänsä täällä maailmassa on parasta silloin, kun se on tuskaa, vaivaa, työtä ja levotonta menoa. Ellei heillä ole paha maailmassa, ei Jumalan sana heitä elätä" (Vihantola).

2.3. Jeesuksen persoonan ja hänen armonsa tuntemisen kasvu

Kolmas juurta alaspäin kasvun salaisuus on liiankin itsestään selvältä kuulostava, mutta käytännössä vaikea Jeesuksen ja hänen armon tuntemisen kasvu. Ilman Jeesuksen tun­temista ei ole mitään kasvua elämässämme. Minä alas, Kristus ylös, minä pieneksi, Kristus suureksi.

Kristus kasvaa silloin suureksi, jos hän on meille aina yhtä tarpeellinen syntiemme anteeksiantajana kuin uskoon tullessamme. Näin siksi, ”koska lihaamme rasittaa ikuinen synti ja niin kauan kuin maan päällä elämme eivätkä virheemme ja erehdyksemme lopu. Siksi on todella tarpeen olla olemassa meitä varten ikuinen ja aina vaikut­tava anteeksianta­mus niin ettemme syntiemme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan pysyisimme anteek­siantamuksen tähden alati armon autettavana" (Luther).

Koska minussa vielä asuu pysyvänä synti, tarvitsen jatkuvaa anteeksiantamusta - pysyvä synty - pysyvä anteeksiantamus: Ambrosius sanoo: "Koska alituisesti teen syntiä, tarvitsen alituisesti parantavaa lääkettä." (Tunnustuskirjat). On ihmeellistä, että juuri tällainen on Jeesus Kristus. Tuomaskin tunsi ja tunnisti ylösnousseen Jeesuksen vasta sitten kun oli nähnyt haavat hänessä. Ne haavat lyötiin Tuomaksenkin epäuskon syntien tähden.

Oleellisinta on kuitenkin pysyä tosi viinipuussa. "Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa" (Joh 15:4). Pysymme Herrassa vain armon alaisina, ei milloinkaan lain alaisina (Gal 3:22, 25, Room 12:1). Joudumme läpi elämän rukoilemaan: "Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhri Golgata". Kasvu on kasvua yhä syvemmälle ristin salaisuuteen. Mutta juuri sitä meidän lihamme, ympäril­lämme oleva ajan henki ja perkele vastustavat. Siksi Paavali joutuikin ihmeissään kysymään oman aikansa ihmisiltä: "Kuka on lumonnut teidät, joiden silmien eteen Jeesus Kristus oli kuvattu ristiinnaulittuna" (Gal 3:1).

Siksi kasvu on kasvua meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armossa ja tuntemisessa (2 Piet 3:18). Hän tulee niin suureksi, että aavistellen voimme sanoa Paavalin tavoin: "Pidän todella sitä kaikkea pelkkänä tappiona, sillä Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on minulle arvokkaampaa kuin mikään muu" (Fil 3:8).

Emme millään tahdo suostua jatkuvasti asettamaan uskonelämämme keskukseksi ja voimanlähteeksi ristiinnaulittua Jeesusta ja evankeliumi hänestä. Vaikka kuinka tiedämme Raamatun sanasta, että evankeliumi on Jumalan voima (Room 1:16), emme millään osaa tai halua päästää tätä voimaa elämämme hallitsijaksi.

Peruskysymyksemme on jälleen se, miten Jeesus voisi kasvaa niin suureksi ja tärkeäksi, että edes lyhyeksi hetkeksi unohtaisimme oman tärkeän minämme ja keskittyisimme yksin hänen katseluunsa ja korottamiseensa yli kaiken. Miten opimme edes jotain elämän todeksi Paavalin sanoista: "Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto" (Fil 1:21).