"........ Oli keskiviikko ja olin jälleen marjamatkalla. Tällä kertaa puolukassa veljeni Pertin kanssa Javaruksen tienvarressa olevassa Haikarakuusikossa. Edellisenä päivänä oli saarnaajamme Erkki Mäkinen soittanut. Hän oli lomansa aikana seurannut touhujani ja oli kiinnostunut niistä ja halusi tietää, aioinko minä lähteä päätoimisesti Jumalan palveluksen työhön? Olin vastannut, että jotain sellaista oli tapahtumassa, mutta täyttä varmuutta minulla ei kuitenkaan vielä ollut. "Jos saat varmuuden niin ilmoita minulle. Hoitelen sitten eteenpäin", oli Erkki-veljen sanat puhelun päättyessä.
Nyt tämä edellisen päivän puhelinsoitto pyöri jatkuvasti mielessäni. Tiesin sisimmässäni että jotain suurta ja valtavaa oli minulle tapahtumassa. Kaikki tapahtumat, alkaen heinäkuisesta murroksesta, olivat kehittyneet vain yhtä päämäärää ja kysymystä kohti; onko minulla varmuutta kutsumuksestani ja valmiutta lähteä kutsumustani seuraamaan? Vielä ei täyttä varmuutta ollut, vaikka olin hamasta nuoruudestani saakka ollut tietoinen siitä, että minusta tulee Jumalan mies. Nyt sinä keskiviikkona sain kokea hengellisen kokemuksen, joka pyyhki kaikki epäilyt mielestäni:
Oli aurinkoinen syyskuun päivä ja oltiin jo pari tuntia poimittu puolukoita hakatussa ja auratussa Haikarakuusikossa ja kaiken aikaa oli merkillinen tunne sisimmässäni. Suoristin monet kerrat itseni ja tähyilin kauas taivaanrannan taa. Siinä silmieni alla oli peilityynenä vähäinen pieni lampi, jolta olin vuosia sitten ampunut kaksi hanhea. Tuossa alhaalla oli kuusikko, jossa oli kaverin kanssa kerran maattu ja odotettu lammella olevia hanhia tulevaksi lähemmäksi. Tuolla kauempana oli Siurunselkä, jossa olin monet yöt rakotulilla viettänyt, silloin kun tämä oli vielä suurta humisevaa erämaata eikä ollut näitä metsäautoteitä eikä moottorisahaa oltu vielä tänne tuotu. Kauempana pohjoisessa kohosi Vuovaaran teräväkärkinen huippu. Siellä olin poikavuosieni ensimmäiset homenokat koiran haukusta tiputtanut ja äidilleni repussani kantanut. Siitä itään kohosi Luostotunturi, siitä kaakkoon Kapusta ja Huttutunturit ja suoraan idässä Pyhätunturin mahtava tunturiryhmä.
Tämä erämaa oli hallitseva osa minun menneisyyttäni ja osa minun sieluani ja nyt katselin tuota erämaata ikään kuin kyynelverhon läpi ymmärtämättä oikein itsekään mistä oli kysymys kunnes mieleeni muistui kertomus eräästä koirasta, joka oli tiennyt hetkensä koittavan ja vetäytynyt metsän kätköihin jäädäkseen sinne lopullisesti. Lähtiessään koira oli pysähtynyt veräjälle ja katsellut kauan tuttua pihapiiriä, jossa se oli saanut pennusta saakka elää. Tämän muistikuvan myötä ymmärsin, että minähän katselen tuota erämaata, kuin tuo koira pihapiiriään; viimeistä kertaa. Samalla myös ymmärsin, mistä siinä oli kysymys: Tällä kaikella Herra tahtoo hengessäni kysyä, tahdonko minä jättää tämän kaiken ja lähteä hänen tahtoaan seuraamaan ja kun tämän oivalsin, oli minulla myös vastaus valmiina: "Herra, jos tämä on sinun tahtosi, niin Herra, katso tässä minä olen. Sinun tahtosi, Herra, olkoon myös minun tahtoni".
Kun tämän ratkaisun ja lupauksen olin tehnyt, laskeutui valtava rauha ja Pyhän Hengen voima koko olemukseeni. Sain kokea jotain sellaista valtavaa, jota en koskaan ennen ollut kokenut. Olin vastannut Jumalan kutsuun myöntävästi ja uhrannut lopullisesti elämäni Jumalalle. Koko luomakunta loisti kirkkaissa väreissä ja oli kuin jalat eivät olisi enää koskettaneet maata, niin kevyt ja ihana minun oli olla. En puhunut kokemastani veljelleni mitään ja kasailtiin kaikessa hiljaisuudessa sankot autoon ja lähdettiin ajeleen hiljalleen pois.
Illalla oli kokous rukoushuoneella. Jaakko Sahimaa oli vierailevana puhujana ja vaikka oli keskiviikko, pidettiin rukouskokouksen sijasta yleinen kokous. Kokouksen loputtua istuin saarnaajamme vierelle: "Kuuleppa, veljeni, siitä eilisestä, tällainen on tilanne ja tässä on vastaus". Kerroin hänelle kokemuksestani ja Herralle antamastani lupauksesta ja sitä seuranneesta varmuudesta. "Minä puhun tästä vanhemmiston kanssa", oli Erkki-veljen vastaus ja sinä iltana sain laskeutua kaiken kokemani jälkeen tyytyväisenä vuoteeseen..........."
http://www.aretalogia.com/venheeni_2.html
Nyt tämä edellisen päivän puhelinsoitto pyöri jatkuvasti mielessäni. Tiesin sisimmässäni että jotain suurta ja valtavaa oli minulle tapahtumassa. Kaikki tapahtumat, alkaen heinäkuisesta murroksesta, olivat kehittyneet vain yhtä päämäärää ja kysymystä kohti; onko minulla varmuutta kutsumuksestani ja valmiutta lähteä kutsumustani seuraamaan? Vielä ei täyttä varmuutta ollut, vaikka olin hamasta nuoruudestani saakka ollut tietoinen siitä, että minusta tulee Jumalan mies. Nyt sinä keskiviikkona sain kokea hengellisen kokemuksen, joka pyyhki kaikki epäilyt mielestäni:
Oli aurinkoinen syyskuun päivä ja oltiin jo pari tuntia poimittu puolukoita hakatussa ja auratussa Haikarakuusikossa ja kaiken aikaa oli merkillinen tunne sisimmässäni. Suoristin monet kerrat itseni ja tähyilin kauas taivaanrannan taa. Siinä silmieni alla oli peilityynenä vähäinen pieni lampi, jolta olin vuosia sitten ampunut kaksi hanhea. Tuossa alhaalla oli kuusikko, jossa oli kaverin kanssa kerran maattu ja odotettu lammella olevia hanhia tulevaksi lähemmäksi. Tuolla kauempana oli Siurunselkä, jossa olin monet yöt rakotulilla viettänyt, silloin kun tämä oli vielä suurta humisevaa erämaata eikä ollut näitä metsäautoteitä eikä moottorisahaa oltu vielä tänne tuotu. Kauempana pohjoisessa kohosi Vuovaaran teräväkärkinen huippu. Siellä olin poikavuosieni ensimmäiset homenokat koiran haukusta tiputtanut ja äidilleni repussani kantanut. Siitä itään kohosi Luostotunturi, siitä kaakkoon Kapusta ja Huttutunturit ja suoraan idässä Pyhätunturin mahtava tunturiryhmä.
Tämä erämaa oli hallitseva osa minun menneisyyttäni ja osa minun sieluani ja nyt katselin tuota erämaata ikään kuin kyynelverhon läpi ymmärtämättä oikein itsekään mistä oli kysymys kunnes mieleeni muistui kertomus eräästä koirasta, joka oli tiennyt hetkensä koittavan ja vetäytynyt metsän kätköihin jäädäkseen sinne lopullisesti. Lähtiessään koira oli pysähtynyt veräjälle ja katsellut kauan tuttua pihapiiriä, jossa se oli saanut pennusta saakka elää. Tämän muistikuvan myötä ymmärsin, että minähän katselen tuota erämaata, kuin tuo koira pihapiiriään; viimeistä kertaa. Samalla myös ymmärsin, mistä siinä oli kysymys: Tällä kaikella Herra tahtoo hengessäni kysyä, tahdonko minä jättää tämän kaiken ja lähteä hänen tahtoaan seuraamaan ja kun tämän oivalsin, oli minulla myös vastaus valmiina: "Herra, jos tämä on sinun tahtosi, niin Herra, katso tässä minä olen. Sinun tahtosi, Herra, olkoon myös minun tahtoni".
Kun tämän ratkaisun ja lupauksen olin tehnyt, laskeutui valtava rauha ja Pyhän Hengen voima koko olemukseeni. Sain kokea jotain sellaista valtavaa, jota en koskaan ennen ollut kokenut. Olin vastannut Jumalan kutsuun myöntävästi ja uhrannut lopullisesti elämäni Jumalalle. Koko luomakunta loisti kirkkaissa väreissä ja oli kuin jalat eivät olisi enää koskettaneet maata, niin kevyt ja ihana minun oli olla. En puhunut kokemastani veljelleni mitään ja kasailtiin kaikessa hiljaisuudessa sankot autoon ja lähdettiin ajeleen hiljalleen pois.
Illalla oli kokous rukoushuoneella. Jaakko Sahimaa oli vierailevana puhujana ja vaikka oli keskiviikko, pidettiin rukouskokouksen sijasta yleinen kokous. Kokouksen loputtua istuin saarnaajamme vierelle: "Kuuleppa, veljeni, siitä eilisestä, tällainen on tilanne ja tässä on vastaus". Kerroin hänelle kokemuksestani ja Herralle antamastani lupauksesta ja sitä seuranneesta varmuudesta. "Minä puhun tästä vanhemmiston kanssa", oli Erkki-veljen vastaus ja sinä iltana sain laskeutua kaiken kokemani jälkeen tyytyväisenä vuoteeseen..........."
http://www.aretalogia.com/venheeni_2.html
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.