Tässä maassa eletään kädestä suuhun monessa perheessä. Voisi olla toisinkin, mutta sitä ei hyväksytä. Mitä tarkoitan?
Vähän rahaa tarkoittaa vähiä menoja. Köyhä karsii elämästään kaiken mukavan ja hauskan, sosiaalinen elämä tyrehtyy ja syrjäytyminen alkaa. Ei ole rahaa mennä minnekkään, käydä missään, ostaa pientä kivaa lapsille, järjestää kutsuja. Rahat menevät pakollisiin menoihin, kuten asumiseen, sähköön, ruokaan, vaatteisiin, ja niin edelleen. Se, että rahat menevät edellämainittuihin asioihin, ei vielä riitä. Asioiden tulee täyttää tietyt standardit. Köyhänkin lapsen tulee olla puettu muodikkaasti, ettei koulussa aleta kiusata. Auton tulee olla nyt edes 2000-luvulta ja asumisen muodon tiloiltaan ja tasoltaan nykyaikainen.
Ihminen ei saa nauttia elämästään, se on köyhiltä kielletty. Jos luovut nykyaikaisuudesta ja säästät siinä, ja sitten viet perheesi lauantaisin ulos syömään ja viettämään laatuaikaa, niin et piru vie ole köyhä! Vaan huijari! Laiskamato, joka elää yhteiskunnan varoilla, niin!
Tämä maa kaipaa kahta asiaa. Suomen on päästävä tilaan, jossa jokaisella ihmisellä on turvattu toimeentulo. Nykymalli ei todellakaan ole mistään kotoisin. Siitä kirjoitetaan jo riittävästi, joten en kajoa siihen enempää.
Olenko minä köyhä? Olen kai sitten. Alitan köyhyyden tulorajan loistokkaasti, ja korkoa kasvavat ainoastaan kenkäni.
Töihin meno on paitsi minun, myös hallituksen tavoite.
Minäpä lähden duuniin. Työpaikka on 45 kilometrin päässä kotoani ja minulla on lapsia, joista osa käy päiväkotia ja osa esikoulua ja peruskoulua. Koulumatkaa on noin 12 kilometriä, josta kolme tulee kulkea itsenäisesti koulubussipysäkille. Koska en saa kunnasta koulukyytiä, joudun itse kuljettamaan lapsiani tuon kolmen kilometrin matkan.
Se siitä työpaikasta sitten. Ja ajan myötä myös maalla asumisesta. Muutan kaupunkiin.
Lähden kotiin edelleen työttömänä ja päätän tehdä puhelinlaskua heti ensi viikolla soittamalla sellaisiin paikkoihin, jotka selkäni kestää. En tosin odota mitään, koska etukäteen on sanottu, että mitään ei nyt tipu.
Sinänsä hassu juttu, mutta kuulen jatkuvasti työntekijäystäviltäni ja tuttaviltani toisenlaista tarinaa. Työtä olisi ja tarvetta työntekijöille. Palkkaava taho on, kuin ei olisi moista kuullutkaan. Mieleeni juolahtaa pieni ilkeä ajatus siitä, että työnantajat odottelevat vastikkeellisen sosiaaliturvan varsinaista toimeenpanoa. Täyttääkseen tarpeensa vasta sitten. En toki väitä mitään, ajattelen vain.
Mene opiskelemaan, hyvä ihminen. Vaihda alaa!
Mielelläni, kiitos. En vain tiedä, miten voisin opiskella ilman, että tulotasoni ei putoa. Pärjäämme kutakuinkin näillä tuloilla, mitä meillä on nyt, mutta opintotukea budjettimme ei kestä.
Joka tapauksessa, tämä työnhaku tuntuu olevan mission impossible.
Vähän rahaa tarkoittaa vähiä menoja. Köyhä karsii elämästään kaiken mukavan ja hauskan, sosiaalinen elämä tyrehtyy ja syrjäytyminen alkaa. Ei ole rahaa mennä minnekkään, käydä missään, ostaa pientä kivaa lapsille, järjestää kutsuja. Rahat menevät pakollisiin menoihin, kuten asumiseen, sähköön, ruokaan, vaatteisiin, ja niin edelleen. Se, että rahat menevät edellämainittuihin asioihin, ei vielä riitä. Asioiden tulee täyttää tietyt standardit. Köyhänkin lapsen tulee olla puettu muodikkaasti, ettei koulussa aleta kiusata. Auton tulee olla nyt edes 2000-luvulta ja asumisen muodon tiloiltaan ja tasoltaan nykyaikainen.
Ihminen ei saa nauttia elämästään, se on köyhiltä kielletty. Jos luovut nykyaikaisuudesta ja säästät siinä, ja sitten viet perheesi lauantaisin ulos syömään ja viettämään laatuaikaa, niin et piru vie ole köyhä! Vaan huijari! Laiskamato, joka elää yhteiskunnan varoilla, niin!
Tämä maa kaipaa kahta asiaa. Suomen on päästävä tilaan, jossa jokaisella ihmisellä on turvattu toimeentulo. Nykymalli ei todellakaan ole mistään kotoisin. Siitä kirjoitetaan jo riittävästi, joten en kajoa siihen enempää.
Olenko minä köyhä? Olen kai sitten. Alitan köyhyyden tulorajan loistokkaasti, ja korkoa kasvavat ainoastaan kenkäni.
Töihin meno on paitsi minun, myös hallituksen tavoite.
Minäpä lähden duuniin. Työpaikka on 45 kilometrin päässä kotoani ja minulla on lapsia, joista osa käy päiväkotia ja osa esikoulua ja peruskoulua. Koulumatkaa on noin 12 kilometriä, josta kolme tulee kulkea itsenäisesti koulubussipysäkille. Koska en saa kunnasta koulukyytiä, joudun itse kuljettamaan lapsiani tuon kolmen kilometrin matkan.
Se siitä työpaikasta sitten. Ja ajan myötä myös maalla asumisesta. Muutan kaupunkiin.
Lähden kotiin edelleen työttömänä ja päätän tehdä puhelinlaskua heti ensi viikolla soittamalla sellaisiin paikkoihin, jotka selkäni kestää. En tosin odota mitään, koska etukäteen on sanottu, että mitään ei nyt tipu.
Sinänsä hassu juttu, mutta kuulen jatkuvasti työntekijäystäviltäni ja tuttaviltani toisenlaista tarinaa. Työtä olisi ja tarvetta työntekijöille. Palkkaava taho on, kuin ei olisi moista kuullutkaan. Mieleeni juolahtaa pieni ilkeä ajatus siitä, että työnantajat odottelevat vastikkeellisen sosiaaliturvan varsinaista toimeenpanoa. Täyttääkseen tarpeensa vasta sitten. En toki väitä mitään, ajattelen vain.
Mene opiskelemaan, hyvä ihminen. Vaihda alaa!
Mielelläni, kiitos. En vain tiedä, miten voisin opiskella ilman, että tulotasoni ei putoa. Pärjäämme kutakuinkin näillä tuloilla, mitä meillä on nyt, mutta opintotukea budjettimme ei kestä.
Joka tapauksessa, tämä työnhaku tuntuu olevan mission impossible.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Eikö ne sinun lapsesi pääse sinne koulukuljetukseen omin avuin sitä 3km? Me nimittäin satutaan asumaan täällä syrjäseudulla ja lasten koulumatkat on kyllä järjestettävissä. Osa lapsista menee kimppakyydeillä ja osa saa kunnan koulukuljetuksen. Ei haittaa työntekoa! Sitä paitsi voitte hakea siihen lasten koulumatkaan poliisilta lausunnon, että tie on vaarallinen ja saatte koulukuljetuksen kotipihasta. Ei kannata alkaa omaa autoaan kuluttamaan tuollaisiin kuljetuksiin.
Oletko harkinnut etätyötä? Meillä toinen tekee perheessä etätyötä ja hieman kodin ulkopuolella, ainoastaan muutamat koulutuspäivät on kaupungissa 200km päässä. Pääsee julkisilla kulkuneuvoilla. Lähin pienempi kaupunki 35km.
Auto on toki 2000-luvulta, mutta oikealla merkin valinnalla kustannukset eivät ole kovin suuret ja autonkäytöstä saadaan kilometrikorvausta/verovähennystä, jolloin työnantaja ja verottaja maksaa käytännössä kaiken autosta aiheutuvan kustannuksen ja jää vielä "voittoakin".
Molemmat saamme täyden työhuonevähennyksen verotuksessa.
Työttömyys ei ole ollut ongelma täällä, työtä on aina ollut tarjolla, jos ei valkkaa.
Asuminen on meillä sieltä halvimmasta päästä, asunnothan ei täällä syrjäseudulla maksa mahdottomia ja muutkaan kustannukset ei ole kovin suuria.
Haiskahtaa taas trollilta koko aloitus, ettei olis nosto/pötköpölvästin aloituksia...
Toivot: "Suomen on päästävä tilaan, jossa jokaisella ihmisellä on turvattu toimeentulo." Mitä ehdotuksia sinulla on tuohon tavoitteeseen pääsemiseksi? Kertomasi mukaan et ainakaan omalla toiminnallasi edesauta sitä.
Suomessa on TODELLA hyvin hoidettu, että kaikilla on turvattu toimeentulo.
Voisiko aloittaja kertoa, että missä maassa on vielä paremmin hoidettu turvatttu toimeentulo?
Kovat on taas yh-ryhiksellä vaatimukset. Mistä näitä idiootteja sikiää?
Jos muuttaa maalle pitkien matkojen taakse, työssä käyminen on lähes mahdotonta. Ei kukaan voi taata metsään kuljetuksia ja jatkuvaa elantoa.
Ja höpö höpö, moni kaupunkilainen tekee enempi työmatkaa, mitä täällä syrjäseudulla joutuu matkaamaan töihin. Julkinen liikennehän täällä on käytännössä koulukuljetusten varassa, mutta monet kulekvat koulukuljetuksilla töihin.
Oma auto käytännössä välttämätön olla jonkinlainen, mutta oman auton käytöstä saa joko työnantajalta kilometrikorvauksen taikka verotuksessa saa vähentää auton kustannukset. Vanhemmalla autolla jää jopa voitolle!
Tiedän tämä ihan kokemuksesta, koska asumme täysin maaseudulla pienessä maalaiskylässä. Kaikki lähimmät palvelut ovat käytännössä 16-17km päässä, lähin koulu 6km, lähin pieni kaupunki 35km ja lähin suurkaupunki (Pietari) n. 350km, joten ollaan todella syrjäseudulla!
Meillä on toisella etätyö, joka on pitkälti kotona tapahtuvaa työskentelyä, minun työni on myös kotona ammatinharjoittajana. Pärjäämme yhdellä autolla, koska voimme tehokkasti hyödyntää autonkäytön kummankin töiden järjestelyillä. Oma automme on 2000-luvun halpiainen.
Töitä on kummallekin jatkuvasti tarjolla, emme ole olleet kumpikaan työttöminä käytännössä päivääkään. Ja töitä meillä riittää niin pitkään, kun haluamme tehdä.