Saanhan pitää sinut...

Elämääni varjostanut jo pitkään menettämisen pelko. Menetin esikoiseni, 13 vuotta sitten.
Pelkään, että menetän myös tyttäreni.
Jos saisin päättää, niin hän kävelisi kanssani käsi kädessä, turvassa lukuisilta maailman vaaroilta.
Näin ei kuitenkaan voi olla.
Tyttöni täyttää seuraavaksi 11v ja menee kokoajan enemmän ja enemmän itsenäisesti, kavereiden kanssa.
En pysty hetkeksikään rentoutumaan, saatikaan nauttimaan "omasta ajastani", kun odotan vaan kokoajan että lapseni tulisi ehjänä kotiin.
Kyse ei ole mistään luottamuspulasta tai sellaisesta, vaan puhtaasti ja ainoastaan omasta menettämisen pelostani.
En ole tästä sen enempää kenellekään puhunut, koska mietin että ehkä muut eivät ymmärrä, tai se että en halua kuulla lauseita tyyliin `vahinko ei tule kello kaulassa`, tai `anna lapsen mennä vaan, niin kaikki muutkin hänen ikäisensä menevät`.
Olen monelle vauvaikäisen vanhemmalle sanonut, että nauttikaa nyt vielä täysillä kun lapsenne on täysin riippuvainen teistä, eikä mene itse vielä minnekkään, korkeintaan ryömii puoli metriä suuntaansa, koska pelko kasvaa lapsen mukana, minulla itselläni ainakin.

Onko muita jotka kamppailevat samojen asioiden kanssa, tai oletko kenties saanut jonkinlaista apua pelkoosi/ajatuksiisi??