Ensiksi totean, että en usko kuolemanjälkeiseen elämään, jottei tämä jää epäselväksi. Olen erittäin kiinnostunut kuulemaan niin kuoleman jälkeiseen elämään (lähinnä kristinuskon kannalta) uskovien kuin "uskomattomienkin" ajatuksia aiheesta.
Siis: Mielestäni ihmisen persoonallisuus koostuu sekä psyykkisistä että fyysisistä ominaisuuksista. Jos ihminen elää aikuiseksi asti, hänen persoonallisuutensa muotoutuu pikku hiljaa sattumien ja omien ominaisuuksien kautta. Jokainen on sekä psyykkisesti että fyysisesti vajavainen. Suurin osa ihmiselämästä koostuu näiden ongelmien ratkomisesta: sairauksista, erilaisista ongelmista selviämistä, ihmissuhteista toisiin vajavaisiin ihmisiin. Oikeastaan "vajavaisuus" on väärä sana, lähinnä "inhimillisyys" kuvaisi tätä ominaisuutta paremmin.
Myös fyysiset ominaisuudet määrittelevät siis osan persoonallisuutta. Ulkonäkö vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuka meistä kiinnostuu seksuaalisesti. Toisaalta geneettinen epämuodostuma saattaa olla luotaantyöntävä ominaisuus, toisaalta poskeen saatu arpi saattaa antaa elämänmakuisen vaikutelman henkilöstä. Pidän siis ihmistä psykofyysisenä olentona, eikä näitä kahta ominaisuutta voi mielestäni erottaa toisistaan.
Kysynkin siis, että millaista ajattelette kuolemanjälkeisen elämän olevan? Taivaassa ja paratiisissa sanotaan ihmisen saavuttavan tilan, jossa ei ole sairauksia, kipua eikä murheita. Silloinhan ihmisellä ei voisi olla sama vajavainen ulkonäkö kuin maan päällä. Toisaaltahan juuri tuo ulkonäkö on luonut suuren osan persoonaamme. Vai muodostuisiko oleskelu taivaassa pelkästä henkisestä läsnäolosta? Mikä tällöin olisi tarkoitus sillä, että elämme tämän hetkisen maan päällä tässä pois maatuvassa kropassa?
Esimerkiksi seksuaalisuus kuvataan erittäin tärkeäksi osaksi ihmistä. Seksuaalisuus kohdistuu mielestäni hyvin vahvasti vartaloon, tosin tietysti myös muuhun osaan persoonaa. Olisiko kuoleman jälkeen seksuaalisuutta?
Osa lapsista kuolee jo muutaman päivän sisällä syntymästä. Heille ei persoonallisuutta ole edes ehtinyt muodostua, eivätkä he ole ehtineet syntejäkään tehdä. Heidän sanotaan pääsevän automaattisesti taivaaseen. Humoristisesti sanottuna kuulostaa epäreilulta muita kohtaan. Ja jos maanpäällisen elämän olisi tarkoitus opettaa jotain ihmiselle ennen taivaaseen tms siirtymistä, miten nämä vauvana kuolleet sopivat tähän kuvaan?
Siis yhteenvetona: En näe oikein mitään yhteyttä maallisen elämän ja taivaallisen elämän välillä. Logiikka uupuu.
Siis: Mielestäni ihmisen persoonallisuus koostuu sekä psyykkisistä että fyysisistä ominaisuuksista. Jos ihminen elää aikuiseksi asti, hänen persoonallisuutensa muotoutuu pikku hiljaa sattumien ja omien ominaisuuksien kautta. Jokainen on sekä psyykkisesti että fyysisesti vajavainen. Suurin osa ihmiselämästä koostuu näiden ongelmien ratkomisesta: sairauksista, erilaisista ongelmista selviämistä, ihmissuhteista toisiin vajavaisiin ihmisiin. Oikeastaan "vajavaisuus" on väärä sana, lähinnä "inhimillisyys" kuvaisi tätä ominaisuutta paremmin.
Myös fyysiset ominaisuudet määrittelevät siis osan persoonallisuutta. Ulkonäkö vaikuttaa esimerkiksi siihen, kuka meistä kiinnostuu seksuaalisesti. Toisaalta geneettinen epämuodostuma saattaa olla luotaantyöntävä ominaisuus, toisaalta poskeen saatu arpi saattaa antaa elämänmakuisen vaikutelman henkilöstä. Pidän siis ihmistä psykofyysisenä olentona, eikä näitä kahta ominaisuutta voi mielestäni erottaa toisistaan.
Kysynkin siis, että millaista ajattelette kuolemanjälkeisen elämän olevan? Taivaassa ja paratiisissa sanotaan ihmisen saavuttavan tilan, jossa ei ole sairauksia, kipua eikä murheita. Silloinhan ihmisellä ei voisi olla sama vajavainen ulkonäkö kuin maan päällä. Toisaaltahan juuri tuo ulkonäkö on luonut suuren osan persoonaamme. Vai muodostuisiko oleskelu taivaassa pelkästä henkisestä läsnäolosta? Mikä tällöin olisi tarkoitus sillä, että elämme tämän hetkisen maan päällä tässä pois maatuvassa kropassa?
Esimerkiksi seksuaalisuus kuvataan erittäin tärkeäksi osaksi ihmistä. Seksuaalisuus kohdistuu mielestäni hyvin vahvasti vartaloon, tosin tietysti myös muuhun osaan persoonaa. Olisiko kuoleman jälkeen seksuaalisuutta?
Osa lapsista kuolee jo muutaman päivän sisällä syntymästä. Heille ei persoonallisuutta ole edes ehtinyt muodostua, eivätkä he ole ehtineet syntejäkään tehdä. Heidän sanotaan pääsevän automaattisesti taivaaseen. Humoristisesti sanottuna kuulostaa epäreilulta muita kohtaan. Ja jos maanpäällisen elämän olisi tarkoitus opettaa jotain ihmiselle ennen taivaaseen tms siirtymistä, miten nämä vauvana kuolleet sopivat tähän kuvaan?
Siis yhteenvetona: En näe oikein mitään yhteyttä maallisen elämän ja taivaallisen elämän välillä. Logiikka uupuu.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Suurin osa ihmiselämästä todellakin koostuu mainitsemiesi ongelmien ratkomisesta: sairauksista, erilaisista ongelmista selviämistä, ihmissuhteista toisiin vajavaisiin ihmisiin. Se on inhimillistä. Samoin fyysiset ominaisuudet määrittelevät siis osan persoonallisuutta, ja mitä sanoit, pitää paikkaansa.
Kysymykseesi siitä, millaista ajattelen kuolemanjälkeisen elämän olevan, vastaus riippuu täysin yksilöstään. Koska olen itse hyvin intellektuaalisesti suuntautunut, oletan saavani vihdoinkin katsoa elämän suuren kuvakudoksen nurjalle puolelle ja nähdä, miten koko maailmankaikkeuden salaisuudet avautuvat minulle. Ehkäpä tulen ymmärtämään, mikä on Diracin deltafunktio.
Taivaassa elämä ennen ruumiin ylösnousemusta on kuolemanrajakokemusten pohjalta täysin henkistä. Mikä tällöin olisi tarkoitus sillä, että elämme tämän hetkisen maan päällä tässä pois maatuvassa kropassa? Olemme täällä oppimassa; saamassa kokemusta ja kehittymässä. Seksuaalisuus lähtee lisääntymisestä, ja siitä, että elämä poikii uutta elämää. Onko kuoleman jälkeen seksuaalisuutta? En tiedä, mutta en pidä mahdottomuutena. Toisaalta he, jotka ovat kohdanneet Jumalan, kuvaavat Jumalaa niin valtavaksi rakkaudeksi - siis konkretisoituneeksi rakkaudeksi - että siihen verrattuna mikä tahansa seksuaalisuus jää kakkoseksi ja täysin sen varjoon.
Kirjoitat: Osa lapsista kuolee jo muutaman päivän sisällä syntymästä. Heille ei persoonallisuutta ole edes ehtinyt muodostua, eivätkä he ole ehtineet syntejäkään tehdä. Heidän sanotaan pääsevän automaattisesti taivaaseen.
Ja kuolemanrajakokemusten mukaan näin todella myös käy. Toisaalta ne ihmiset, joilla on ollut tällainen kokemus vauvana tai taaperoikäisenä, ovat kuvanneet olleensa taivaassa paljon kehittyneemmässä ja aikuisemmassa kunnossa kuin maan päällä.
Tsekkaapa http://www.nderf.org ja http://www.near-death.com. Sieltä voit löytää melko hyvää referenssimateriaalia. Tosin joihinkin asioihin on syytä suhtautua cum grano salis.
Uskotko sielun vaellukseen?
En, taidan olla vähän tällainen kroppaani jumittunut yksilö :)
"Oikeastaan "vajavaisuus" on väärä sana, lähinnä "inhimillisyys" kuvaisi tätä ominaisuutta paremmin."
Niin se ilmeisesti on tarkoitettu - synnyimme "vajavaisina" talle pallolle ja kun "tarina on loppu" eli (tama) elama on loppu, niin tarkoitus olisi kai olla viisaampi ja oppineempi...? (Se on eri asia, kayko niin, mutta se kai oli tarkoitus.)
"Mikä tällöin olisi tarkoitus sillä, että elämme tämän hetkisen maan päällä tässä pois maatuvassa kropassa?"
Taytyyhan hengella olla "asunto" maan paalla...mina veikkaan, etta kuoleman jalkeen palaamme samaan "tilaan", jossa olimme ennen syntymaan...tai ei ehka tilaan, vaan ulottuvuuteen...eli jotenkinhan me siellakin "parjasimme" ilman fyysista vartaloa ennen syntymaa.
"Esimerkiksi seksuaalisuus kuvataan erittäin tärkeäksi osaksi ihmistä. Seksuaalisuus kohdistuu mielestäni hyvin vahvasti vartaloon, tosin tietysti myös muuhun osaan persoonaa. Olisiko kuoleman jälkeen seksuaalisuutta?"
Itse asiassa voisi ollakin. Koska seksihan on pitkalti "korvien valissa"...eihan kroppa ohjaa aivoja, vaan aivot kroppaa...:) Mutta loppujen lopuksi uskon, etta ihminen on siina vaiheessa vapautunut kaikesta "maallisesta", joka aiheuttaa vain tuskaa tai liikoja haluja.
"Ja jos maanpäällisen elämän olisi tarkoitus opettaa jotain ihmiselle ennen taivaaseen tms siirtymistä, miten nämä vauvana kuolleet sopivat tähän kuvaan?"
Niiden vauvana kuolleiden tarkoitus oli sitten (minun mielestani) vain kuolla vauvana, koska he olivatkin enemmankin opetus MUILLE elaman rajallisuudesta jne! Ne "vauva-sielut" saattavatkin tosiasiassa olla jo monta elamaa elaneita "vanhoja sieluja", jotka vain kavivat "kaantymassa taalla" ja jattivat omalla tavallaan sanoman.
"Siis yhteenvetona: En näe oikein mitään yhteyttä maallisen elämän ja taivaallisen elämän välillä. Logiikka uupuu."
Eivathan ne samoja asioita olekaan...no - joka tapauksessa - joku paiva jokainen saa omakohtaisesti kokea, mita TODELLA tapahtuu.
Onko tämä näkökanta, että olemme olemassa henkisesti jo ennen syntymää ihan kristinuskon perusjuttuja? Jos näin on, täytyy sanoa että olipa aukko sivistyksessä.
Kuinka tällöin perimän laita? Enkö olisikaan peräisin vanhemmistani, vaan he olisivat ainoastaan minun porttini maan päälle? Miten tähän sopii se, että monien luonteenpiirteiden on katsottu olevan perinnöllisiä?
"Onko tämä näkökanta, että olemme olemassa henkisesti jo ennen syntymää ihan kristinuskon perusjuttuja? Jos näin on, täytyy sanoa että olipa aukko sivistyksessä.
Kuinka tällöin perimän laita? Enkö olisikaan peräisin vanhemmistani, vaan he olisivat ainoastaan minun porttini maan päälle? Miten tähän sopii se, että monien luonteenpiirteiden on katsottu olevan perinnöllisiä?"
Ei ole kristinuskon perusjuttuja, vaan MINUN teoriani.:) Mita siihen perimaan tulee, niin tokihan vauva/uusi ihminen perii vanhempiensa geenit, kuten tiedetaan, mutta eihan se poissulje sita, etta itse HENKI on jo lapikaynyt monta elamaa ja ulottuvuutta henkimuodossaan. Se, mita maan paalle syntyy, olisi sitten vain vanhempien geenien "sanelemaa".
Lueskelin jo muutaman aikaisemman kommentin ja siellä oli hyviä kommentteja. Mutta haluaisin vielä sanoa vauvoista sen verran, että miten heillä ei muka olisi 'yksilöllisyyttään' tai persoonallisuuttansa. Ainakin jokainen pikkuvauva jonka olen nähnyt on ollut aina erilainen. Toinen vauva on hiljainen, toinen ulvoo kokoajan, toinen on ujo. Siis aivan heti huomaa tälläisiä piirteitä, ja aivan varmasti jokaisella vauvalla on jo syntyessään oma persoonallisuutensa.
Kasvaessamme me ainoastaan opimme ilmaisemaan tätä persoonallisuuttamme erilailla. Monesti ihmiset eivät elä perusluonteensa mukaisesti. Esimerkiksi yleisen painostuksen vuoksi yrittävät olla ylirohkeita tai vastaavaa. Tästä tulee kaikenmaailman ongelmia. Toki myös erilaiset seikat vaikuttavat 'persoonallisuuteen', eli esim kolaukset joita on kokenut elämänsä aikana, mutta ne kumminkin jokainen käsittelee sen oman luonteensa mukaisesti mikä jokaisella yksilöllä on. Toista kun sattuu niin hän vain jatkaa, toinen vetäytyy taaksepäin.
Seksuaalisuudesta sen verran että seksuaalisuuskin on jaettava kahteen alueeseen, sekä henkiseen että fyysiseen. Henkisessä mielessähän seksissä on kysymys yhdistymisestä toiseen sieluun, ja se ei lopu taivaassakaan. Jos et ole huomannut niin me uskovaisethan harjoittamme hengen seksiä Jumalan kanssa!
Mitä taas tulee maanpäälliseen elämään ja sen järjellisyyteen niin, sen verran että tunteakseen materiantunteet on tultava materiaaliseksi. Siis vanha kunnon 'puhuaksesi puulle, sinun on tultava puuksi'. Esimerkiksi henkiolento ei tunne kylmää eikä kuumaa, ei kipua materialistisessa mielessä, vaan ainoastaan hengen kipua. Siis fyysisessä muodossamme pystymme tuntemaan monia asioita, joita emme pysty henkisessä olomuodossamme tuntemaan. Lisäksi juuri fyysisen olomuodon tuomat erilaiset tilanteet esimerkiksi juuri seksi fyysisessä muodossa. Seksissähän ei ole syntiä luonnossaan, vaan siinä vaiheessa kun siitä puuttuu tunne niin se on sitä, eli kun se on pelkkää mielihalun, hyvän fyysisen tunteen takia tehtyä. Elämä siis maanpäällä on myös uusi haaste, saada fyysinen muoto ja pitää itsensä samalla myös henkisenä. Taivasten valtakunnalla tarkoitetaan juuri sitä että päästään siihen tilaan, jossa pystymme toteuttamaan henkistä minäämme fyysisen olemuksemme kautta, niin ettei fyysinen minämme ole se joka meitä ohjaa. Taivasten valtakunta on tässä ja nyt jokaisessa meissä, jos siihen tilaan pystymme.
Eli siis me emme ole mitenkään huonompia verrattuna henkiolentoihin ollessamme ruumiissa. On turha alkaa miettimään 'mitä kuoleman jälkeen on' sillä me elämme tässä ja nyt, ja ainoastaan tämä hetki merkitsee. (Toki tämän hetken merkityksen johdosta myös seuraava hetki määräytyy ;)
Mutta kun fyysinen ruumiimme kuolee, tai siis meidät riisutaan ruumiistamme pois, niin mitä meille jää jäljelle? Autot lähtee, korut lähtee, koti lähtee, rahatkin jää tilille. Ainoastaan henkinen minämme jää meille, tai siis meidän kykymme tuntea ja tiedostaa itsemme. En tiedä minkänäköinen meidän 'henkinen' olemuksemme on, itselläni ei ole siihin silmiä nähdä. Mutta esimerkiksi jotkut ihmiset pystyvät näkemään auroja ihmisten ympärillä. Näillä lienee tekemistä meidän henkisen olemuksemme kanssa. Me näymme, tai meidän olemuksemme ilman ruumistamme on meidän tunteidemme summa.
Oletan että sielu on sinulle tuttu käsite? ehkä on kumminkin parempi että yritän sitä nopeasti selittää.. Sielu on meidän tunnekeskus, meidän kykymme tuntea erilaisia tunteita, rakkautta, iloa, surua ynnä muuta. Sielu on meidän kaikkein keskeisin osa, vaikkakin usein käsitämme 'minä olen' tietoisuutemme olevan keskeisempi, mutta tietoisuudessamme me emme ole lopulta yhtään mitään, ilman tunteitamme. Tietoisuutemme tarkoituksena on lyhyesti järjestellä tunteitamme, ohjata sieluamme tuntemaan oikeanlaisia tuntemuksia.
Tästä tulemme sitten mielihaluihin, joilla tarkoitetaan sitä että tietoisuudessamme rupeamme määräämään sielua tuntemaan erilaisia tunteita sen mukaan mikä meistä tuntuu milloinkin hyvältä. Näin asian ei tulisi milloinkaan olla, sillä pahimmillaan tämä johtaa siihen että uhraamme tunteitamme sen takia että saisimme esimerkiksi tuntea itsemme arvostetuiksi sen takia että meillä on rahaa tai vastaavaa. Mietippä mitä tapahtuu kun häneltä viedään nämä asiat. Eli siis rikas ihminen yhtäkkiä menettää kaiken omaisuutensa. Viedään vielä eteenpäin. Ihminen kuolee fyysisesti. Miten luulet että tämä ihminen tuntisi muuta kuin suurta häpeää henkiolentona, koska hänellä ei olisi enään sitä 'arvostusta' jonka hän sai sen rahan kautta joka hänellä oli. Helvetillistä häpeää se on ;) Tätä me uskovaiset tarkoitamme kun puhumme että kuoleman jälkeen voi joutua helvettiin.
Tästä tulemme sitten taas siihen että ei pieni lapsi, joka ei ole kerennyt 'myymään' sieluaan millekkään ulkoisille arvostuksille joudu mihinkään helvettiin, hän vain palaa takaisin siihen tilaan mistä oli tullutkin, yhtä lyhyttä kokemusta rikkaampana. Voidaan ajatella että jotkut henkiolennot voivat olla jopa niin ujoja omasta luonnostaan että pelkkä lyhyt elämänkatsastus 'ovenraosta sisälle vilkaisu', voi olla jo suuri askel. Ei henkiolennot välttämättä mitään superolioita, superrohkeita ja supervoimakkaita aina ole. Me kaikki ihmiset olemme myös henkiolentoja!
Totta tämäkin. Mutta ajattelin asiaa siltä kannalta, kun psykologiankirjoissa sanotaan ihmisen persoonallisuuden muokkautuvan hyvin suureksi osaksi kahden ensimmäisen ikävuoden aikana. Mutta toisaalta voisi ajatella, että myös kuolema on samanlainen henkisen kasvun paikka, ehkä siinäkin menee jonkun aikaa, että sopeudumme kuoleman jälkeiseen elämään?
Tämä, että tunteet olisivat tärkeämpiä kuin tietoisuus tai järki, kuulostaa oudolta minun korvaani - ehkä sen takia että ymmärsin tekstisi hieman väärin? Vai liittyisikö pohdinta ja tunteiden hillitseminen ainoastaan maalliseen elämään?
Hmm eivätkö henkiolennot sitten kärsi tästä? Ujoushan on sitä, että haluaa tehdä jotain, mutta ei uskalla. Tällöin tavoite jää saavuttamatta ja tulee ikävä olo. Eihän taivaassa pitänyt olla kärsimystä? Vai tarkoittiko se sittenkin vain sitä, että siellä en voi saada palovammaa sormeeni, mutta henkisesti näpit palaa yhtä usein kuin täälläkin.
Maanpäällinen elämä kuulostaa vähän kuin sirkushuvilta tästä näkökulmasta. Aika iso sirkus on rakennettu vain sen takia, että saamme käydä tsekkaamassa paikat ja käydä tuntemassa tuskaa. Elämysmatkailua. Aikamoisen epätäydellistä täytyy olla taivaassakin elämän, jos tarvitsemme tällaisia matkoja oppiaksemme.
eaan suuntaan!
>>'Totta tämäkin. Mutta ajattelin asiaa siltä kannalta, kun psykologiankirjoissa sanotaan ihmisen persoonallisuuden muokkautuvan hyvin suureksi osaksi kahden ensimmäisen ikävuoden aikana.'
Mikä on persoonallisuuttamme, ja mikä on omaa itseämme, siinäpä vasta kysymys.
Puhutaan itsensä tuntemisesta, ja sen kautta persoonallisuutensa vaikuttamisesta. Meissä itsessämme on meidän todellinen itse, se mitä muut eivät näe meidän ulkokuoremme takaa, eli meidän persoonallisuutemme. Olet varmasti itsekkin huomannut, että välillä teet asioita, omalla persoonallisella tavalla, mutta muut eivät pysty käsittämään miksi teet nitä.
Persoonallisuus on hyvnkin paljon opittua. Maneereja joita opimme vanhemmiltamme, tapoja, uskomuksia, käyttäytymismalleja. Kaikkea erilaista.. Mutta me valitsemme, tai hyväksymme ne meidän oman itsemme kautta. Esimerkiksi lapsi saattaa oppia kiroilemaan sen takia että isäkin tekee niin, lapsi alkaa kiroilemaan koska rakastaa isäänsä, ja haluaa tulla samanlaiseksi kuin hän. Noh, aika karski esimerkki, mutta otetaan esimerkiksi joulunvietto. Olen monesti huomannut, että tuttavillani on ollut vaikeuksia sopeutua joulunviettoon puolisonsa kanssa, sillä kummallakin on omat tapansa viettää joulua, sillä 'meidän perheessä kuusen pitää olla aina aito' 'kinkkua pitää olla niin että sitä riitää pitkälle tammikuuhun' tms vastaavia opittuja kaavoja vanhemmiltamme, nämä kaavat ovat meidän persoonallista tapaamme viettää joulua, ja niistä luopuminen on erittäin vaikeaa, sillä niistä luopuminen on melkein kuin omasta itsestään luopuminen, sillä ne on opittu ja valittu nuoruudessamme vanhemmiltamme. Omasta itsestämme lähteneen rakkauden kautta. Persoonallisuus on opittua käyttäytymistä. Mutta se on pelkkä ulkokuori. Toki persoonallisuutemme on melkein 'minä itse', koska se on erittäin lähellä sitä. Mutta ei aivan.
Esimerkiksi ihmiselle voi kehittyä persoonallisuushäiriö, joka saattaa johtua monista seikoista, mutta jos persoonallisuutemme 'olisi todellinen minä' niin miten ihminen pystyisi itsensä korjaamaan? Miten ihminen pystyisi tajuamaan toimivansa erilailla kuin 'haluaisi' toimivansa, jos persoonallisuus olisi meidän todellinen itsemme?
Tuon nyt ihan huvikseni tähän pari esimerkkiä kristinuskosta, vaikka en tiedä miten paljon karsastat sitä.. Eli esim me puhumme ulkokristityistä, tai niistä joilla on jumalllisuuden ulkokuori, sillä tarkoitetaan sitä että ihminen opettelee ulkoisesti olemaan uskovainen, eli siis opettelee pari hienoa raamatunlausetta ja käy kirkossa ja esittää muutenkin sivistynyttä.. Näitä tälläisiä löytyy, et varmaan väitä vastaan? Mutta tässä on kyse vain persoonallisuuden muuttamisesta. Syitä voi hakea vaikka mistä tähän. Mutta tämä ei ole tehokasta loppupelissä, tälläinen ihminen kärsii ainavain, sillä hänen persoonallisuutensa ei ole yhteydessä hänen todelliseen itseensä, pikemminkin hänen ulkoinen persoonansa on esteenä häntä toteuttamasta hänen omaa itseänsä. Monet uskovat ovat todellakin uskonvankilassa. Mikä on minusta erittäin surullista.. Nämä uskovat yrittävät mielensä mukaan tulla uskovaisiksi, he miettivät miten minä olisin parempi ihminen. Parhaansa he toki yrittävät..
Jesus Kristus painotti useasti että meidän tulisi muuttua sisäisesti, ei ulkoisesti. Tämä tarkoittaa parannusta ei tapojen opettelua. Tämä on todellakin vaikeaa. Tämä on se kivinen tie josta hän puhui. Sillä sisäinen oppiminen on kymmenen kertaa vaikeampaa kuin ulkoisten tapojen opettelu. Se tarkoittaa sitä että sisäistää ne Raamatunlauseet, käy kirkossa syystä, ja on muutenkin sivistynyt.
Niin..
Meidän tulee olla rehellisiä todelliselle itsellemme, ja elää sen mukaan, kokoajan pyrkien parannukseen. Esimerkiksi nimimerkkisi 'skeptinen agnostikko' kertoo sinusta että olet uskosi suhteen rehellinen uskomuksillesi, ja se on hyvä asia, niin kauan kuin olet valmis muuttumaan esimerkiksi täydelliseksi ateistiksi tai täydelliseksi uskovaksi, jos saat siihen hyvän syyn. Parannuksen mahdollisuus lähtee siitä, että on aina valmis pitämään mielensä avoimena uusille asioille, mutta myös siitä että miettii ne omassa mielessään, että ovatko ne oikeasti hyviä vaihtoehtoja.
>>'Mutta toisaalta voisi ajatella, että myös kuolema on samanlainen henkisen kasvun paikka, ehkä siinäkin menee jonkun aikaa, että sopeudumme kuoleman jälkeiseen elämään? '
Aivan varmasti, moni ateisti joutuu kuoleman jälkeen aika kovaan kriisin, kun huomaakin olleensa kovin väärässä ! Kriiseistä tai siis muutoksista joihin emme ole varautuneet me viimeistään kasvamme, mutta en tiedä sitten onko parempi kärsiä kriisi vai pitää kokoajan vain hauskaa, se onnistuu kun muistaa että 'työt ensin, sitten huvit'. ;) Näin minä olen oppinut vanhemmiltani !
>>'Tämä, että tunteet olisivat tärkeämpiä kuin tietoisuus tai järki, kuulostaa oudolta minun korvaani - ehkä sen takia että ymmärsin tekstisi hieman väärin? Vai liittyisikö pohdinta ja tunteiden hillitseminen ainoastaan maalliseen elämään? '
TUNTEIDEN HILLITSEMINEN?? MITÄH? Ei tunteita pidä hillitä, vaan niiden pitää antaa kukoistaa! Tunteita voi hallita, siten että kehittää tietynlaisia tunnetilojaan voimakkaammiksi, joka aiheuttaa toki sen että negatiiviset tunteet hilliintyvät, koska niille ei jää enään tilaa.
Tainoh, tunnemaailman ja oikean tunnemäärän ja oikeanlaisen laadun löytäminen onkin mitä mielenkiintoisin asia. Minä en tätä hallitse ollenkaaan ;)
Tunteet ja tietoisuus käyvät käsi kädessä, ei ole toista ilman toista. Jos ei ole tunteelle tuntijaa, niin olisiko tunnetta? Jos ei olisi tunteelle ohjaajaa, niin mihin tunteet menisivät?
Ehkä selitin tämän vähän huonosti, mutta tarkoitin sitä että jos emme arvosta tunteitamme, niin silloin me menetämme ne. 'minä olen' on järki ja tietoisuus, ja jos rupeamme ajattelemaan että 'minä olen' enemmän kuin tunteet, eli itserakkautta tietoisuudestamme, niin tunteet jättävät meidät. Siksi tunteet ovat niin tärkeitä !
>>'Hmm eivätkö henkiolennot sitten kärsi tästä? Ujoushan on sitä, että haluaa tehdä jotain, mutta ei uskalla. Tällöin tavoite jää saavuttamatta ja tulee ikävä olo. Eihän taivaassa pitänyt olla kärsimystä?'
Taivasten valtakunta on tässä ja nyt. Tässä ja nyt. Me olemme tässä ja nyt aivan yhtä henkiolentoja kuin kuoltuamme ja voimme olla taivaassa tässä ja nyt. Taivasten valtakuntaan pääseminen tarkoittaa sitä että pystyy löytämään tästä hetkestä taivaallisen rakkauden !
Kun löydämme tästä hetkestä sen suurimman rakkauden mikä tässä voi olla, silloin olemme taivaissa, ja silloin ei meillä ole mitään kärsimyksiä (eikä kellään muullakaan lähellä olijalla, joka on itsekkin samalla aaltopituudella).
Mitä taas tulee niihin sairauksiin sun muihin niin en voi muuta kuin sanoa että .. ei voi ateistiselle ihmiselle selittää ! Ehkä voin kehoittaa lukemaan positiivisen ajattelun vaikutuksista esimerkiksi flunssaan tai vastaaviin, ja sitä kautta sanoa että ne ovat vain alkua ;) Toki harva meistä pääsee niin pitkälle taivasten valtakunnassa, että olisi täydellisesti terve.
Usein sanotaan että ilman uskoa ei pääse taivasten valtakuntaan, ja juuri esimerkiksi tuo sairauksitta olo vaatii sitä. Samoin esimerkiksi käsite jota paljon viljelemme: pelastus, joka lyhyesti tarkoittaa sitä että meitä ei enään vaivaa maalliset murheet, vaan että tiedämme että Jumala pitää meistä huolen. Esimerkiksi täysin pelastunut ihminen voi antaa koko omaisuutensa pois, sillä hän pystyy luottamaan täysin Herran hoivaan, siihen että elämä ei pääty siihen. Tälläiseen ei pysty kuin vain uskova. Hullulta kuulostaa sinusta aivan varmasti. Mutta tätä se tarkoittaa äärimmilleen vietynä. Ilman tälläistä täydellistä uskoa, ei kukaan voi löytää täydellisesti taivasten valtakuntaa, ja sen ihmeellisyyttä. Toki ateisti voi löytää rakkautta siltikin mielin määrin maailmasta, mutta he joutuvat silti aina miettimään järjellisesti että kai minä selviän tästä.. En nyt sanonut että minä pystyisin täydellisesti luottamaan Jumalaan ja pystyisin tekemään mitä tahansa, vaan pistin vaan esimerkin mitä pelastus tarkoittaa äärimmilleen vietynä. Tällä en tarkoita sitä että esimerkiksi jos 'täysin pelastunut' hyppää rekan eteen ja sanoo että Jumala kyllä pelastaa minut niin että hän siitä selviäisi, sillä kyse ei ole siitä, sillä hän kyllä jää sen rekan alle. Vaan sitä että Jumala johdattaa sitä joka kulkee Taivasten valtakunnassa oikein, tekemään oikeat asiat oikeaan aikaan, niin että niistä ei tule ongelmia. Eli jos antaa omaisuutensa pois sen takia 'kyllä Jumala minusta huolen pitää' voi olla varma että tulee kärsimään.
>>'Maanpäällinen elämä kuulostaa vähän kuin sirkushuvilta tästä näkökulmasta. Aika iso sirkus on rakennettu vain sen takia, että saamme käydä tsekkaamassa paikat ja käydä tuntemassa tuskaa. Elämysmatkailua. Aikamoisen epätäydellistä täytyy olla taivaassakin elämän, jos tarvitsemme tällaisia matkoja oppiaksemme.'
Uh, maanpäällinen elämä on kuin vetäisi kännin päälle, jos liikaa alkaa yrittämään elämään niin tulee niin känniin että tulee paha olo, mutta jos vetää hitaasti ja rauhallisesti niin on hilpeä olo! Elää täytyy, mutta kohtuudella, ei pidä yrittää liikoja. Antaa vaan elämän pyöriä omalla painollaan. Ei pyristellä enempää kuin mihin pystyy, ja antaa vain elämän pyöriä omilla rattaillaan. Silloin tämä elämä on hauskaa !
Tämä ihmiselämä on vain yksi mahdollisuuksista elää ikuisuutta. Mutta taivas se löytyy maanpäältäkin! On vain kyse siitä, että oppii katsomaan oikeaan .. suuntaan!
"Ei henkiolennot välttämättä mitään superolioita, superrohkeita ja supervoimakkaita aina ole. Me kaikki ihmiset olemme myös henkiolentoja!"
Niin JUURI. Hassua, etta aika monet ihmiset unohtavat tuon joka paiva! Puhutaan, etta "mitas sitten kun KUOLEN...?" Todellisuudessa tama fyysinen kroppa kuolee jne... Ihminen ON jo henkiolento tassa ja nyt...
Täydellisesti toimiva logiikka on kyllä olemasa, mutta se vaatii oivalluksen. Seuraavassa pikku vihjeitä.
On olemassa maailmankaikkeus. Sillä on fyysinen- (näkyvä) sekä henkinen (näkymätön) ilmenemismuoto. Ei puhuta uskonnoista, mutta tuo näkymätön puoli on se, jota ihminen etsii "jumalana". Se sisältää myös maailmankaikkeuden tietoisuuden.
Kokonainen "jumala" on kuitenkin KAIKKI mitä maailmankaikkeus sisältää: sen henkinen ja fyysinen olevaisuus. Eli ihminen on siten jumalan kuva: hänellä myös on fyysinen keho ja henkinen olemuspuoli.
Jotta maailmankaikkeus olisi olemassa, täytyy se myös jonkun kokea. Eihän sitä muuten ikäänkuin ole.
Mistä siis tässä meidänkin elämässämme on kysysmys? Yksinkertaisesti siitä, että ns. jumala on itsensä sisällä, kokemassa itsensä. Henki kokee fyysisen maailman.
Jokainen erillinen Sielu, joka asustaa fyysisen kehon sisällä, on vastaanottamassa kokemuksia. Ei siis ole kysymys edes oppimisesta, vaan kokemisesta. Jokainen erillinen Sielu on osa maailmankaikkeuden kokonais -sielusta. Täten osasielu vie elämänsä aikana saamansa kokemukset tuohon kokonais -sieluun. Olemme siis jumalan osia.
Tällä tavalla kaikkeus tulee koetuksi, eli todeksi.
Kaikkien elämät tapahtuvat tässä yhdessä NYT -hetkessä, eli aika on vain harhaa. Maailmankaikkeus on jo valmis.
Se mainitsemasi yksityiskohta, jossa lapsi kuolee nuorena. Hänen oli elämällään ja kuolemallaan tarkoitus antaa tietyntyyppinen kokemus läheisilleen.
Systeemi on erittäin looginen, tosin onhan sitä melko hankala näin pelkällä tekstillä havainnollista.
Jos maailmankaikkeus on jo valmis, miksi myrkytämme maapallon saasteilla? Mitä täydellistä tässä on? Onko se jotenkin kokemisen arvoista, että pieni vauva - tai joku muu - kuolee? Sinunkin viestistäsi tulee sellainen maku, että maanpäällinen elämä olisi kuin iso sirkus, gladiaattorimenot, joissa annetaan leijonan raadella ihmisiä, jotta yleisö viihtyy.
"Jos maailmankaikkeus on jo valmis, miksi myrkytämme maapallon saasteilla?"
Koska kaikkeuteen sisältyy KAIKKI. Myös sasteet.
"Sinunkin viestistäsi tulee sellainen maku, että maanpäällinen elämä olisi kuin iso sirkus, gladiaattorimenot, joissa annetaan leijonan raadella ihmisiä, jotta yleisö viihtyy."
Muistappas nyt että sen hengen tulee kokea KAIKKI.
Iloa ei voi olla olemassa, ellei ole myös surua. Kaikella tulee olla vastakohta, jotta havaitset jomman kumman olemassaolon.
Muuten ei ilokaan erotu.
Logiikka kyllä pelaa edelleen.
Tuohan on aika kattava näkökanta kyllä. Onko ei-ruumiillinen elämä sitten tämän maallisen kärsimyksen vastakohta vai liekö vaikeaa se ei-ruumiillinenkin elämä?
"Tuohan on aika kattava näkökanta kyllä."
Joo - minunkin mielestani Marcel 1 nakee asiat yllattavan hyvin ja laajasti.
"Onko ei-ruumiillinen elämä sitten tämän maallisen kärsimyksen vastakohta vai liekö vaikeaa se ei-ruumiillinenkin elämä?"
Se selviaa viimeistaa siina vaiheessa, kun "kuolemme", eli vaihdamme olomuotoa.:)
Kehostani irtautuneena sain jonkin verran esimakua siitä, kuinka kivaa kehottomuus on.
Voit liikkua vapaasti aivan minne tahansa, jopa ajassa. Ajatuksesi ohjaa kulkuasi ja olet hetkessä siellä mitä ajattelit. Näet ja kuulet normaalisti kaiken mitä haluat.
Joku voi tietenkin ajatella, että sittenhän onkin hauskaa käväistä katsomassa joitakin kiellettyjä asioita ja käyttää mahdollisuus hyväksensä.
Mutta tuossa mahtavassa tilassa ei tule edes mieleen tehdä mitään kiellettyä. Muutenkin ajatusten tulee olla melko puhtaat, sillä negatiivisuus palauttaa sinut hyvin pian kehoosi.
Tuollaisen lentämisen jälkeen viimeistään häipyy kuolemanpelko.