Lasten joukkorukoiluttaminen saisi loppua
Julkisen päiväkoti- ja koulujärjestelmän tehtäviin ei enää tarvitsisi eikä saisi kuulua jumalanpalvelusmenojen eikä kollektiivisten rukoilujen ja uskontunnustusten seremonioiden organisointi. Ne ovat ongelmallisia sekä uskonnottomien että kirkkoon ja uskontokuntiin kuuluvien perheiden, lasten ja nuorten katsomusvapauden ja uskonnonvapauden kannalta.
Uskonnollisen tai katsomuksellisen kasvatuksen uskonnollisuuden eri muotoihin ja siihen kuuluviin menoihin tai uskonnottomuuteen tulisi olla ennen muuta kodin asia. Laki kuitenkin velvoittaa päiväkoteja jonkinlaiseen uskontokasvatukseen ja kouluissa tunnustukselliseen uskonnonopetukseen.
Päiväkotien uskontokasvatus ja koulujen uskonnonopetus ovat kuitenkin aivan eri asioita kuin uskonnollisten seremonioiden, kuten hartaushetkien, rukoiluiden ja jumalanpalvelusten järjestäminen. Perustuslakimme mukaan kenenkään ei ole pakko osallistua uskonnon harjoittamiseen vastoin omaatuntoaan. Tämä koskee sekä uskontokuntiin kuulumattomia että uskontokuntien jäseniä, myös kirkon jäseniä. Rukoilu, meditaatio tai ilman niitä eläminen olkoon yksityisasia tai enintään perheen asia.
Pidän varsin ongelmallisena monien päiväkotien omaksumaa tapaa sallia pappien, etupäässä evankelisluterilaisen kirkon pappien tulo päiväkoteihin ja kouluihin pitämään muun muassa hartaushetkiä ja muita uskonnollisia seremonioita. Yhtä kyseenalaista on päiväkotilasten samoin kuin koululaisten vieminen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalvelukseen tai hartaushetkeen.
Joukkorukoiluttaminen koulujen aamunavauksissa ”rukoilkaamme”-käskyillä on ristiriidassa sekä rukoilua harrastavien kannalta asian intiimiin luonteen vuoksi että niiden kannalta, joilla ei sillä hetkellä tai ylipäätään ole syystä tai toisesta rukoilemisen tarvetta.
Käsittääkseni päiväkodit selviävät lain velvoittamasta uskontokasvatuksesta aivan hyvin myös ilman pappien pitämiä hartaushetkiä. Uskontokasvatus voinee olla myös etupäässä eettistä ja tiedollista kasvatusta ilman uskon tuputtamista ja seremonioita.
Koulujen uskonnonopetus on luonteeltaan periaatteessa tunnustuksellista, mutta vaikka tavoitteena onkin kirkon toimintaan ja oppiin tutustuttaminen, koulut selviävät siitä aivan hyvin myös ilman oppilaiden organisoimista jumalanpalveluksiin ja vastaaviin seremonioihin. Ekskursio kirkkoon ja tutustuminen seurakunnan toimintaan on eri asia kuin jumalanpalvelus, ja se on toki mahdollinen osana koulun uskonnonopetusta.
Mikäli uskonnollisia seremonioita kaikesta huolimatta kuitenkin vielä järjestetään päiväkodeissa ja kouluissa tai lapsia viedään kirkon jumalanpalveluksiin, tarvitaan kiireesti selkeät ja velvoittavat ohjeet vaihtoehtoisen, rinnakkaisen, normaalin, neutraalin, uskonnottoman ohjelman tarjoamiseksi sekä päiväkodeissa että kouluissa. Tähän ohjelmaan voivat osallistua kaikki lapset, eivät vain uskonnottomat tai elämänkatsomustietoa opiskelevat.
Eikä enää saisi painostaa päiväkotilasten perheitä osallistumaan uskonnollisiin menoihin niin kuin on perinteisesti tehty. Uskonnottomilta vanhemmilta saatetaan esimerkiksi toistuvasti tiedustella, ”saako lapsi osallistua” hartaushetkeen tai kirkkokäyntiin aivan ilmeisesti tarkoituksena välttyä rinnakkaisen, uskonnottoman ohjelman järjestämiseltä, jos lapsi tulisikin muiden mukaan.
On erittäin tärkeää ja olennaista julkiselle palveluyksikölle välttää antamasta vanhemmille sellaista kuvaa, että päiväkodin tai koulun henkilökunta jotenkin odottaa ja toivoo kaikkien osallistumista uskonnollisiin seremonioihin esimerkiksi "turhan vaivan" välttämiseksi. Henkilökunnan tulisi tiedostaa, että varsinkin pienten lasten vanhemmat ovat usein hyvin herkkiä esimerkiksi pelkäämään lapsensa joutumista silmätikuksi.
Korrektia olisikin kirjallisessa tiedotteessa tai vuosittaisessa tapaamisessa selkeästi samassa yhteydessä ilmoittaa, mikäli hartaushetkiä tai kirkkokäyntejä päiväkodin ohjelmassa vielä toistaiseksi on, että niihin saavat erikseen siitä ilmoitettuaan osallistua myös muut kuin evankelisluterilaisen kirkon jäsenet, mutta että samaan aikaan on aina tarjolla vaihtoehtoista eli normaalia, kivaa ohjelmaa.
Perheille ei siis tule antaa pienintäkään aihetta tuntea syyllisyyttä siitä, että heidän lapsilleen järjestetään normaalia palvelua silloin kun päiväkoti tai koulu organisoi myös uskonnollisia seremonioita niitä haluavien perheiden lapsille.
Kirkkokäyntien vaihtoehtona tulisi mieluiten sekä päiväkodeissa että kouluissa olla joku elämyksellinen retki tai vierailu kivassa paikassa, jotta lasten yhdenvertaisuus toteutuu. Voidaanhan kirkkoretkeä ainakin periaatteessa pitää elämyksellisenä ohjelmana. Toisten pitäminen hikisessä luokassa samaan aikaan ei ole aina yhdenvertaista kohtelua.
Vaikka lasten vanhemmat tai toinen heistä olisivat evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, päiväkotien ja koulujen velvollisuus ei ole pakolla viedä jumalanpalveluksiin tai rukoiluttaa lapsia ja nuoria. Vanhempien niin ilmoittaessa kaikilla lapsilla pitää olla oikeus jäädä pois uskonnollisista seremonioista ja osallistua vaihtoehtoiseen ohjelmaan. Eihän kirkkoon kuuluvia vanhempia itseäänkään aina huvita lähteä kirkkoon.
Mahdolliset tiedustelut tapauskohtaisesta osallistumishalukkuudesta onkin syytä alkaa kohdistaa juuri kirkkoon kuuluviin perheisiin ja oppilaisiin samalla kun uskonnottomien perheiden toistuvasta häirinnästä luovutaan.
Jokaisessa päiväkodissa henkilöstön määrää suunniteltaessa tulee lähteä siitä, että päiväkodissa on aina tarjolla normaalia, uskonnotonta toimintaa silloin jos uskonnollisia seremonioita haluavien perheiden lapsille on järjestetty uskonnollinen hartaustuokio tai kirkkokäynti. Mikäli henkilöstöstä on pulaa ja menoissa pitää säästää, päiväkotien normaali toiminta on pidettävä ensisijaisena.
Paras ratkaisu olisi, että lakeja muutetaan tai selvennetään niin, että päiväkotien ja koulun tehtäviin ei enää kuuluisi organisoida ja sallia minkään uskonnon pappien pitämiä uskonnollisia seremonioita, kuten hartaushetkiä tai jumalanpalveluksia. Lasten vieminen ja osallistuminen uskonnollisiin menoihin ja seremonioihin tulee jättää kotien tehtäväksi. Ja isommat oppilaat ja opiskelijat osaavat itsekin tehdä valintojaan.
Esa Ylikoski
FM, Helsinki
Julkisen päiväkoti- ja koulujärjestelmän tehtäviin ei enää tarvitsisi eikä saisi kuulua jumalanpalvelusmenojen eikä kollektiivisten rukoilujen ja uskontunnustusten seremonioiden organisointi. Ne ovat ongelmallisia sekä uskonnottomien että kirkkoon ja uskontokuntiin kuuluvien perheiden, lasten ja nuorten katsomusvapauden ja uskonnonvapauden kannalta.
Uskonnollisen tai katsomuksellisen kasvatuksen uskonnollisuuden eri muotoihin ja siihen kuuluviin menoihin tai uskonnottomuuteen tulisi olla ennen muuta kodin asia. Laki kuitenkin velvoittaa päiväkoteja jonkinlaiseen uskontokasvatukseen ja kouluissa tunnustukselliseen uskonnonopetukseen.
Päiväkotien uskontokasvatus ja koulujen uskonnonopetus ovat kuitenkin aivan eri asioita kuin uskonnollisten seremonioiden, kuten hartaushetkien, rukoiluiden ja jumalanpalvelusten järjestäminen. Perustuslakimme mukaan kenenkään ei ole pakko osallistua uskonnon harjoittamiseen vastoin omaatuntoaan. Tämä koskee sekä uskontokuntiin kuulumattomia että uskontokuntien jäseniä, myös kirkon jäseniä. Rukoilu, meditaatio tai ilman niitä eläminen olkoon yksityisasia tai enintään perheen asia.
Pidän varsin ongelmallisena monien päiväkotien omaksumaa tapaa sallia pappien, etupäässä evankelisluterilaisen kirkon pappien tulo päiväkoteihin ja kouluihin pitämään muun muassa hartaushetkiä ja muita uskonnollisia seremonioita. Yhtä kyseenalaista on päiväkotilasten samoin kuin koululaisten vieminen evankelisluterilaisen kirkon jumalanpalvelukseen tai hartaushetkeen.
Joukkorukoiluttaminen koulujen aamunavauksissa ”rukoilkaamme”-käskyillä on ristiriidassa sekä rukoilua harrastavien kannalta asian intiimiin luonteen vuoksi että niiden kannalta, joilla ei sillä hetkellä tai ylipäätään ole syystä tai toisesta rukoilemisen tarvetta.
Käsittääkseni päiväkodit selviävät lain velvoittamasta uskontokasvatuksesta aivan hyvin myös ilman pappien pitämiä hartaushetkiä. Uskontokasvatus voinee olla myös etupäässä eettistä ja tiedollista kasvatusta ilman uskon tuputtamista ja seremonioita.
Koulujen uskonnonopetus on luonteeltaan periaatteessa tunnustuksellista, mutta vaikka tavoitteena onkin kirkon toimintaan ja oppiin tutustuttaminen, koulut selviävät siitä aivan hyvin myös ilman oppilaiden organisoimista jumalanpalveluksiin ja vastaaviin seremonioihin. Ekskursio kirkkoon ja tutustuminen seurakunnan toimintaan on eri asia kuin jumalanpalvelus, ja se on toki mahdollinen osana koulun uskonnonopetusta.
Mikäli uskonnollisia seremonioita kaikesta huolimatta kuitenkin vielä järjestetään päiväkodeissa ja kouluissa tai lapsia viedään kirkon jumalanpalveluksiin, tarvitaan kiireesti selkeät ja velvoittavat ohjeet vaihtoehtoisen, rinnakkaisen, normaalin, neutraalin, uskonnottoman ohjelman tarjoamiseksi sekä päiväkodeissa että kouluissa. Tähän ohjelmaan voivat osallistua kaikki lapset, eivät vain uskonnottomat tai elämänkatsomustietoa opiskelevat.
Eikä enää saisi painostaa päiväkotilasten perheitä osallistumaan uskonnollisiin menoihin niin kuin on perinteisesti tehty. Uskonnottomilta vanhemmilta saatetaan esimerkiksi toistuvasti tiedustella, ”saako lapsi osallistua” hartaushetkeen tai kirkkokäyntiin aivan ilmeisesti tarkoituksena välttyä rinnakkaisen, uskonnottoman ohjelman järjestämiseltä, jos lapsi tulisikin muiden mukaan.
On erittäin tärkeää ja olennaista julkiselle palveluyksikölle välttää antamasta vanhemmille sellaista kuvaa, että päiväkodin tai koulun henkilökunta jotenkin odottaa ja toivoo kaikkien osallistumista uskonnollisiin seremonioihin esimerkiksi "turhan vaivan" välttämiseksi. Henkilökunnan tulisi tiedostaa, että varsinkin pienten lasten vanhemmat ovat usein hyvin herkkiä esimerkiksi pelkäämään lapsensa joutumista silmätikuksi.
Korrektia olisikin kirjallisessa tiedotteessa tai vuosittaisessa tapaamisessa selkeästi samassa yhteydessä ilmoittaa, mikäli hartaushetkiä tai kirkkokäyntejä päiväkodin ohjelmassa vielä toistaiseksi on, että niihin saavat erikseen siitä ilmoitettuaan osallistua myös muut kuin evankelisluterilaisen kirkon jäsenet, mutta että samaan aikaan on aina tarjolla vaihtoehtoista eli normaalia, kivaa ohjelmaa.
Perheille ei siis tule antaa pienintäkään aihetta tuntea syyllisyyttä siitä, että heidän lapsilleen järjestetään normaalia palvelua silloin kun päiväkoti tai koulu organisoi myös uskonnollisia seremonioita niitä haluavien perheiden lapsille.
Kirkkokäyntien vaihtoehtona tulisi mieluiten sekä päiväkodeissa että kouluissa olla joku elämyksellinen retki tai vierailu kivassa paikassa, jotta lasten yhdenvertaisuus toteutuu. Voidaanhan kirkkoretkeä ainakin periaatteessa pitää elämyksellisenä ohjelmana. Toisten pitäminen hikisessä luokassa samaan aikaan ei ole aina yhdenvertaista kohtelua.
Vaikka lasten vanhemmat tai toinen heistä olisivat evankelisluterilaisen kirkon jäseniä, päiväkotien ja koulujen velvollisuus ei ole pakolla viedä jumalanpalveluksiin tai rukoiluttaa lapsia ja nuoria. Vanhempien niin ilmoittaessa kaikilla lapsilla pitää olla oikeus jäädä pois uskonnollisista seremonioista ja osallistua vaihtoehtoiseen ohjelmaan. Eihän kirkkoon kuuluvia vanhempia itseäänkään aina huvita lähteä kirkkoon.
Mahdolliset tiedustelut tapauskohtaisesta osallistumishalukkuudesta onkin syytä alkaa kohdistaa juuri kirkkoon kuuluviin perheisiin ja oppilaisiin samalla kun uskonnottomien perheiden toistuvasta häirinnästä luovutaan.
Jokaisessa päiväkodissa henkilöstön määrää suunniteltaessa tulee lähteä siitä, että päiväkodissa on aina tarjolla normaalia, uskonnotonta toimintaa silloin jos uskonnollisia seremonioita haluavien perheiden lapsille on järjestetty uskonnollinen hartaustuokio tai kirkkokäynti. Mikäli henkilöstöstä on pulaa ja menoissa pitää säästää, päiväkotien normaali toiminta on pidettävä ensisijaisena.
Paras ratkaisu olisi, että lakeja muutetaan tai selvennetään niin, että päiväkotien ja koulun tehtäviin ei enää kuuluisi organisoida ja sallia minkään uskonnon pappien pitämiä uskonnollisia seremonioita, kuten hartaushetkiä tai jumalanpalveluksia. Lasten vieminen ja osallistuminen uskonnollisiin menoihin ja seremonioihin tulee jättää kotien tehtäväksi. Ja isommat oppilaat ja opiskelijat osaavat itsekin tehdä valintojaan.
Esa Ylikoski
FM, Helsinki
Vastaukset 6
Vanhimmat
kuuluvat olennaisena osana suomalaiseen kultuuriin ja opettavat samalla lapsia hiljentymään sekä kunnioittamaan auktoriteetteja, (Jumala, opettaja, aikuinen tai muu johtaja), luontoa ja elämää yleensä. Vaihtoehtoinen ohjelma arveluttaa ja opettaa kenties yhteiskunnalle vaarallisia arvoja, kuten sosialismin ihannointia tai anarkismia (hymiö).
Absalom, Absalom!
al
Kommenttisi oli aivan uskomattoman typerä. Rukoushetkiin osallistumattomiltahan tässä tulee kysyä, mitkä on heille sopivia elämänarvoja, ei niiltä jotka rukoushetkiin osallistuvat. Uskonnonvapaus ja demokratia kuuluvat henkisesti valistuneen yhteiskunnan todellisuuteen. Vetoaminen enemmistön mielipiteeseen uskontokysymyksissä on nurkkakuntaista ja kapeakatseista, jopa rasistista.
Olisi sitäpaitsi aivan hyvä jos suomalaiset oppisivat ajattelemaan että syntymälahjaksi saatu luterilaisuus ei ole ainoa totuus. Onhan suurin osa maailmasta muita uskontoja. Kuinka voisimme olla niin hölmöjä että väittäisimme heidän olevan väärässä?!?
lasten vanhempia. Lapsethan eivät tiedä mitkä ovat heille sopivia elämänarvoja? Ja kyse on enemmänkin rituaaleista, kuin uskonnosta. Suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluvat olennaisena osana luterilaiset arvot ja tavat. Kaste, rippi, avioliiittoon vihkiminen, hautajaiset ja rukoushetket - näistäkö pitäisi luopua, siksi että meillä on uskonnonvapaus?
Meillä on monia juhlapyhiä, joiden alkuperä on kristillisessä sanomassa - miksi sitä kieltämään. Eri asia on sitten Raamatullisten kertomusten, Jumalan sanoman ja luterilaisten arvojen kriittinen pohtiminen ja niistä keskusteleminen, niin ettei mitään pidetä ehdottomana totuutena... ja kun on kyse lapsista, edelleenkin, on mielestäni ensin hyvä oppia jotain suomalaisesta kulttuurista ja uskonnosta ja vasta sitten...
al
Noin kolmannes valitsee siviilivihkimisen, vaikka useimmat maistraatit vihkivät vain virka-aikaan. Vihkimisoikeus pitäisi antaa uskontokuntien lisäksi myös uskonnottomien järjestöille.
Myös kirkkoon kuuuluvat voivat nykyään jättää lapsensa kastamatta. Fiksut vanhemmat antaat lapsensa itse valita..
Mutta toki pitää olla edellen okeus valita kaste, rippi jne.. ei tarvitse luopua, mutta pitää olla oikeus luopua.
Joulun, pääsiäisen, juhannuksen ja syksyn juhlat, vuodenkierron kvartaaleihin liittyvät juhlat ovat eri puolilla maailmaa alun perin esikristillisiä.. Kirkko on vain "kaapannut" ne itselleen.. Eihän oletetun Jeesuksen syntämänkään aika teologien mukaan ole ko. aikaan...
Olet oikeassa. Olen aina ollut sitä mieltä että uskontoa tulisi vasta alkaa opettamaan ylä-asteella, ja niin että esitellään tasa-puolisesti kaikkia uskontoa, myös uudempia pakana- ja wiccauskontoja. Ja mielestäni tulisi olla niin että vasta aikuisiällä oman näkemyksen mukaan valitaan uskonto, tai ollaan ateisteja.
Ala-asteella voisi olla vain jotain "hyvät käytöstavat"-kursseja ilman uskonnollista painolastia!!!!
Uskonto ei minunkaan mielestäni kuulu päiväkoteihin eikä kouluun. Sen tulisi olla jokaisen oma asia ja jokaisen oma päätös. Vastustan myös lapsikastetta samasta syystä.
Itse en ole ikinä uskonut yliluonnolliseen enkä kokenut tarvetta olla yhteydessä tällaisiin voimiin. Minut on kuitenkin kastettu ev.lut. seurakuntaan. Koulussa en halunnut ristiä käsiäni, mutta opettaja (lestadiolainen ala-asteen opettaja) komensi tekemään niin. En halunnut osallistua koulun mukana jumalanpalveluksiin, mutta minut pakotettiin käytösnumeron alentamisen tms uhalla. Jos en olisi kuulunut kirkkoon, olisin voinut välttää moiset typeryydet. En käynyt rippikoulua, koska en kokenut tarpeelliseksi pyytää syntejäni anteeksi; siitähän rippikoulussa on pohjimmiltaan kyse.
Lopulta erosin kirkosta, kun se tuli mahdolliseksi. Omia lapsiani en aio kastaa enkä myöskään halua altistaa heitä minkäänlaiselle uskonnolliselle manipulaatiolle. Toivon, että uskonnon opetusta järjestettäisiin tasavertaisesti pitämättä mitään uskontoa ainoana oikeana.
Minua suorastaa etoo se ajattelutapa, mikä suomalaisilla on kasteesta, rippikoulusta ja kirkkohäistä. Nehän ovat vahvasti uskonnollisia riittejä, eivät suomalaisen kulttuurin osia. Lapsia kastetaan, vain koska se on tapa, perinne, mutta ei muisteta sitä että kaste sitoo lapsen uskontoon. Kirkkohäät ovat nykyihmiselle vain kauniit puitteet, ei muisteta että ns ollaan Jumalan edessä. Tällainen käyttäytyminen halventaa tosi uskovia.